Simpsonit linjasi, etteivät valkoiset enää näyttele ei-valkoisia rooleja, mutta todellinen ongelma jää käsittelemättä - Kulttuuri | HS.fi
Kulttuuri|HS-analyysi

Simpsonit linjasi, etteivät valkoiset enää näyttele ei-valkoisia rooleja, mutta todellinen ongelma jää käsittelemättä

Mitä jos Simpsonit olisi ilmoittanut, että valkoisia hahmoja ääninäyttelevät vastedes ei-valkoiset näyttelijät? Se olisi ollut vallankumouksellista, mutta todelliseen ongelmaan ei vieläkään olisi tartuttu.

Simpsonit on maailman tunnetuin animaatiosarja. Se on myös Yhdysvaltojen pisimpään jatkunut tilannekomedia. Sarja alkoi joulukuussa 1989. Uusin, 31. tuotantokausi päättyi toukokuussa 2020.

Julkaistu: 2.7. 15:22, Päivitetty 2.7. 16:02

Maailman tunnetuin animaatiosarja Simpsonit (1989–) ilmoitti viime viikonloppuna, että se lopettaa valkoisten näyttelijöiden käytön ei-valkoisissa roolihahmoissa. Linjaus koskettaa sarjan tärkeämmistä hahmoista ainakin Apua, tohtori Hibbertiä ja Carl Carlsonia.

Päätös oli korkeintaan lievä yllätys, sillä samalla viikolla ainakin Big Mouth, Central Park ja Family Guy -animaatiosarjojen valkoiset näyttelijät Jenny Slate, Kristen Bell ja Mike Henry ilmoittivat, etteivät enää tee mustien roolihahmojen ääniä.

Simpsoneita on arvosteltu jo vuosia Apu Nahasapeemapetilonin hahmosta. Apu on sarjan intialaistaustainen kauppias, jolla on tohtorintutkinto tietojenkäsittelytieteestä mutta joka työskentelee Simpsonien Springfieldin kaupungissa valintamyymälässä. Lähes 20 vuotta Apu oli jotakuinkin ainoa erittäin näkyvä eteläaasialainen hahmo yhdysvaltalaisessa populaarikulttuurissa.

Koomikko Hari Kondabolu teki hahmon ongelmista dokumentin The Problem with Apu vuonna 2017. Intialaistaustainen Kondabolu argumentoi vakuuttavasti, miten yksiulotteinen hahmo Apu on ja kuinka niin Apusta kuin hänen aksentistaan tuli rasistinen stereotyyppi, jonka perusteella ihmisiä on haukuttu ja loukattu. Vaikka Apu on tarkoituksella karikatyyri ja ainakin alkukausilla erittäin hauska, se ei auta, jos pilkka muuttuu rasistiseksi.

Kondabolu kiinnitti huomiota myös siihen, että Apun ääni kuulostaa siltä kuin ”valkoinen mies tekisi imitaatiota, jolla tekee pilaa isästäni”.

Viimeistään Kondabolun dokumentti käynnisti laajemman keskustelun aiheesta. Lopulta Apua lähes 30 vuotta ääninäytellyt Hank Azaria sai tarpeekseen ja ilmoitti viime tammikuussa, että lopettaa Apun ääninäyttelemisen. Azaria oli kipuillut hahmon kanssa jo pidempään ja kertonut suoraan Kondabolulle, että Apu-dokumenttia edeltänyt, samaa aihetta käsitellyt essee teki useita teräviä huomioita.

Hank Azaria ääninäyttelee Simpsoneiden hahmoista muun muassa Moe Szyslakia ja poliisipäällikkö Wiggumia. Tammikuussa 2020 hän ilmoitti, ettei enää tee Apu Nahasapeemapetilon -hahmon ääniä.

Apun tulevaisuus oli hämärän peitossa koko kevään ajan eikä hahmoa nähty Simpsoneiden uusimmissa jaksoissa. Oletettavasti Simpsonit aikoo nyt tuoda Apun takaisin uudella ääninäyttelijällä, joka oletettavasti on intialaistaustainen.

Nyt päästään kuitenkin vasta varsinaiseen ongelmaan. Apun hahmo on nykyisellään kestämätön, eikä ääninäyttelijän vaihto valkoisesta auta mitään. Vaikka Apun ääninäyttelijä olisi aina vuodesta 1990 asti ollut intialaistaustainen, hahmo olisi silti rasistinen. Kyse on hahmosta itsestään, ei sen näyttelijästä.

Hahmon täytyy muuttua, ja se lähtee vain käsikirjoittajista. Monimutkaisemmat ja monisyisemmät ei-valkoiset hahmot ovat vaikeita synnyttää, jos käsikirjoittajaporukka koostuu kauttaaltaan valkoisista ihmisistä. Erityisen vaikeita ovat komedian kulmakivet eli karikatyyrit.

Tässä mielessä Kondabolun Apu-dokumentti ei oikeastaan edes kerro Simpsoneista. Se osoittaa laajemman ongelman, jonka korjaamisessa ääninäyttelijöiden vaihto niin että näyttelijöiden etnisyys vastaa roolihahmoa on vain laastari suurta kirurgista operaatiota vaativan vamman päällä.

Simpsoneiden tuottajien kaltainen kategorinen linjaus, että valkoiset eivät enää näyttele ei-valkoisia äänirooleja, uhkaa jopa kääntyä tarkoitustaan vastaan, jos laajempi ongelma jää käsittelemättä. Linjauksella on hyvä tarkoitus, mutta eikö hahmon ja näyttelijän etnisyyden täsmääminen vain korosta sitä, että ihonväri merkitsee enemmän kuin ihmisen muut ominaisuudet? Eikö esimerkiksi näyttelijänkyvyillä pitäisi olla suurempi merkitys kuin sellaisella synnynnäisellä ominaisuudella, johon kukaan meistä ei voi vaikuttaa?

Näytteleminen on työtä ja toisinaan myös taidetta, mutta ennen kaikkea se on näyttelemistä, siis joko jonkun todelliseen ihmiseen pohjautuvan tai täysin fiktiivisen hahmon pään sisään menemistä. Ääninäyttely antaa tähän vielä suuremmat vapaudet, kun katsojat eivät kiinnitä huomiota näyttelijän ihonväriin tai muuhun ulkonäköön.

Historiallisesti Hollywoodissa myös ääninäyttelyroolit on annettu lähinnä valkoihoisille riippumatta siitä, ketä hahmo esittää. Tilanne on alkanut todenteolla muuttua 2000-luvun puolella. Se on positiivista, sillä Yhdysvalloissa ja maailmassa on hyvin paljon muita kuin valkoihoisia. Mutta ei voi olla niin, että kun tässä maailmassa etnisyys merkitsee liikaa, se merkitsee yhtä paljon myös fiktiivisissä universumeissa.

Simpsonit olisi voinut olla vallankumouksellisempi ja linjata, että valkoisia (tai sarjan tapauksessa keltaisia) roolihahmoja ääninäyttelevät vastedes muut kuin valkoihoiset näyttelijät.

Niin sanottu ”väritietoinen näyttelijöiden valinta” (englanniksi colour concious casting) on viime vuosina kasvattanut suosiotaan. Sen todennäköisesti kuuluisin esimerkki on vuonna 2015 ensi-iltansa saanut puertoricolaistaustaisen Lin-Manuel Mirandan Hamilton-musikaali, joka kertoo Yhdysvaltojen perustajiin kuuluneen Alexander Hamiltonin tarinan rapin ja hip hopin keinoin.

Hamiltonissa Yhdysvaltojen perustajaisiä näyttelevät ruskeat ja mustat näyttelijät. Todellisuudessa perustajaisät olivat valkoisia. Musikaalin tekijät ymmärsivät, että kun 1700-luvun Yhdysvalloista kerrotaan nykyajan keinoin, täytyy myös näyttelijäkaartin näyttää nykyajalta. Hamilton on ollut valtavan suuri menestys.

Väritietoisessa näyttelijöiden valinnassa ymmärretään, että valkoisuus on ollut näihin päiviin asti oletusasetus. On nähtävä vaivaa, jos haluaa saada monimuotoisen näyttelijäkaartin. Se tarkoittaa tietoista päätöstä, että näyttelijöiksi otetaan monia eri taustoista tulevia, ja että erityisesti valtaväestölle tavallisesti annettuja rooleja voi ja pitää antaa myös muille.

Näkemällä ihonvärin näyttelijänvalintavaiheessa voi luoda teoksen, jossa katsojat eivät lopulta välitä hahmojen ihonväristä lainkaan.

Toinen esimerkki on tämän vuoden alussa Britanniassa ensi-illassa ollut italialaistaustaisen Armando Iannuccin (tuttu muun muassa Politiikan nappulasta, Veepistä ja The Death of Stalinista) ohjaama The Personal History of David Copperfield, joka perustuu Charles Dickensin romaaniin vuodelta 1850. Nimikkoroolia näyttelee intialaistaustainen Dev Patel. Kriitikot ovat kehuneet elokuvaa.

Ajaton tarina ei tarvitse historiallista tarkkuutta eikä naturalismia. Painotukset, muutokset ja tyylilaji ovat taiteellisia valintoja.

Eri asia on, jos tarkoituksena on tehdä mahdollisimman realistinen historiallinen draama esimerkiksi orjakaupasta. Silloin ihonvärillä on tarinan kannalta merkitystä myös katsojille.

Väritietoinen näyttelijöiden valinta on samalla poliittinen valinta. Mutta mitä sitten? Populaarikulttuuri on poliittista, niin kuin urheilukin on poliittista. Se vasta poliittista onkin, jos väittää tehneensä päätökset täysin vailla politiikkaa.

Representaatiolla on väliä. Silti linjaus, jossa valkoisia hahmoja näyttelevät muut kuin valkoihoiset näyttelijät, ei sekään korjaa todellista ongelmaa. Suurempi merkitys monimuotoisella tekijäkaartilla on käsikirjoittamisessa ja tuotannossa kuin näyttelemisessä tai varsinkaan ääninäyttelemisessä.

Yhdysvaltainen musta näytelmäkirjailija August Wilson muistutti jo 24 vuotta sitten, että jos Kauppamatkustajan kuolema -näytelmästä tai mistä tahansa alun perin valkoisille näyttelijöille suunnitellusta näytelmästä tehtäisiin versio, jossa kaikki näyttelijät ovat mustia ja yritettäisiin esittää tutkielma ihmisluonnosta ”valkoiselle kulttuurille ominaisten seikkojen” kautta, se vastaisi ”meidän oman ihmisyytemme ja historiamme kieltämistä”.

Wilson vaati, että teatterien täytyy uskaltaa palkata ja kehittää mustia kirjoittajia ja antaa heidän luoda omanlaisiaan teoksia. Näyttelijävalinnat ovat pintaa.

Yhdysvaltojen historia, puritanismin pysyvä vaikutus, 400 vuotta sitten alkanut orjuutus, sisällissota orjuutuskysymyksestä ja näihin päiviin asti jatkunut sodan jälkipyykin ja sorron selvittely ovat asia, josta maa ei ehkä koskaan pääse eroon. Yhdysvallat merkitsee edelleen kansalaistensa syntymätodistuksiin ”rodun”. Siksi Yhdysvalloissa käytävää keskustelua ei kannata siirtää yksi yhteen Eurooppaan eikä Suomeen.

Siitä ei kuitenkaan päästä mihinkään, että tärkeämpää myös Suomessa on se, ketkä elokuvia, sarjoja ja animaatioita kirjoittavat, tuottavat ja ohjaavat ja millaisia tarinoita ja hahmoja he luovat – ja toisaalta mitä kaikkea tekijät itse lukevat, katsovat ja kuuntelevat ja keneltä he kysyvät apua, jos haluavat kirjoittaa muista kuin omista kokemuksistaan eivätkä tiedä aiheesta tarpeeksi.

Animaatio|Simpsonit lopettaa valkoisten näyttelijöiden käytön hahmoissa, jotka edustavat muita etnisyyksiä

”Yritän hyvittää sen, minkä pystyn” – näyttelijä Hank Azaria kertoo The New York Timesin haastattelussa, miksi ei enää halua näytellä Simpsonien Apu-hahmoa

Luitko jo nämä?

Luetuimmat - Kulttuuri