1990-luvulla naisvihamieliselle popnörtille oli tarkoitus nauraa, mutta monille Nick Hornbyn romaanista tulikin esikuva – Musiikkimaailma kaipaa miehisten myyttien räjäyttämistä - Kulttuuri | HS.fi
Kulttuuri|Lauantaiessee

1990-luvulla naisvihamieliselle popnörtille oli tarkoitus nauraa, mutta monille Nick Hornbyn romaanista tulikin esikuva – Musiikkimaailma kaipaa miehisten myyttien räjäyttämistä

Olisiko jo aika räjäyttää miehinen myytti kaikkitietävästä pop-nörtistä, kirjoittaa kulttuuritoimittaja Susanne Salmi.

Uudessa High Fidelity -sarjassa levykauppaa pyörittää vaihteeksi nainen. Roolissa nähdään Zoë Kravitz.

Julkaistu: 4.7. 2:00, Päivitetty 4.7. 6:57

Jos nainen on muuten kelvollinen mutta pitää kehnosta musiikista, häntä on paikallaan sivistää.

Suunnilleen näin kuuluu musiikkinörttien elämänfilosofia Nick Hornbyn romaanissa Uskollinen äänentoisto (High Fidelity, 1995). Tärkeää ei ole se, millainen ihminen olet, vaan se mistä pidät, pohtii teoksen päähenkilö Rob, pian nelikymppinen on–off-poikamies ja levykauppias, jonka puoti pysyy hädin tuskin pystyssä.

Pop-kliseillä ja päähenkilön ihmissuhdesotkuilla revittelevästä teoksesta tuli ­aikanaan hitti. Sen menestystä siivitti Stephen Frearsin vuonna 2000 ohjaama elokuva, jonka päärooleissa toheloivat John Cusack ja Jack Black.

Nyt teos tekee toista tulemistaan: High Fidelity -tv-sarja näki Yhdysvalloissa päivänvalon tänä keväänä. Suomessa sarjaa saadaan vielä odotella, sillä se pyörii tällä erää vain suoratoistopalvelu Hulussa.

Sarjan jippo on, että sukupuoliroolit on käännetty päälaelleen ja monimuotoisuutta lisätty. Pääosassa nähdään Zoë Kravitz, ei-valkoinen nainen, jonka esittämä levykauppias deittailee luontevasti eri sukupuolia edustavien ihmisten kanssa. Kravitz on myös yksi sarjan tuottajista.

Asetelma on kiinnostava, sillä alku­peräisteoksessa huumoria revittiin nimenomaan päähenkilön ongelmallisia sävyjä saavasta miehuudesta – toksisesta maskuliinisuudesta, kuten nykyään sanottaisiin. Romaanin Rob on naisiin pakkomielteisesti suhtautuvan sadboyn arkkityyppi ja oppikirjaesimerkki mansplainaajasta, miesselittäjästä (olkoonkin, että termi keksittiin vasta paljon myöhemmin). Hän kummastelee, miten ystävä on voinut päätyä yhteen Simple Mindsista pitävän naisen kanssa ja pommittaa exänsä puhelinta, vaikka tämä jo asuu toisen luona.

Ysäri-Robin touhut menivät niin överiksi, että niille oli helppo nauraa – tai olisi ainakin pitänyt olla. Paha vain, että moni taisi ottaa lukemansa hieman liian tosissaan.

Moni ikätoverini kertoo lukeneensa Hornbyn romaania kuin Raamattua. Rumba-lehdessä kirjaan viitattiin jokunen vuosi sitten sanoilla ”kaikkien musiikkinörttien suosikkiteos”, ilman ironian häivää.

Näin helppo meitä pop-entusiasteja on hämätä: vain pari tarkoin valikoitua viittausta kaikkein kanonisoiduimpaan rock-musiikkiin, ja olemme koukussa.

Itse sain Uskollisen äänentoiston ensi kertaa käsiini lukioikäisenä. Olin välittömästi myyty. Rakastin kirjan sivuilla viliseviä Bruce Springsteen -viittauksia ja loputtomia top 5 -listoja (elokuvat, sydän­surut, biisit jotka tulisi soittaa listan laatijan hautajaisissa).

Robin harjoittamaan naisvihaan en muista kiinnittäneeni juuri huomiota. Itse asiassa kävi päinvastoin: minä samastuin Robiin. Hän edusti coolin popnörtin arkkityyppiä, jonka kaltaiseksi halusin vimmaisesti tulla.

Vasta luettuani kirjan uudelleen aikuisiällä havahduin siihen, kuinka vastenmielistä maailmankuvaa Rob edustaa.

Valitettavasti tuo maailma on myös ­oikeasta elämästä tuttu. Sen tietää jokainen pop-musiikkiin vähänkään antaumuksellisemmin sekaantunut nainen.

Parhaimmillaan musanörtteys on tuottanut minulle puhtainta mahdollista onnea ja ainutlaatuisia oivalluksia. On ­autuasta löytää uusi maailman paras levy tai tanssia hikisenä aamuun asti. Musiikkitoimittajan töiden ansiosta olen jopa saanut leipää pöytään (laihanlaista tosin, mutta se on toinen tarina).

Harrastukseni on kuitenkin tuonut mukanaan myös väheksyntää, sivuuttamista, kaksimielisiä puheita ja jopa suoranaista ahdistelua.

Tunnen empatiaa The Guardianiin kirjoittavaa musiikkitoimittaja Laura Bar­tonia kohtaan, jota on omien sanojensa mukaan toistuvasti luultu bändäriksi hänen ollessaan liikkeellä työtehtävissä. Sellainen on tuttua minullekin.

Pop-musiikki on yhä niin maskuliininen harrastus, että bäkkärille, studioon, dj-koppiin tai ihan vain levykauppaankin tupsahtava nainen tai ei-binäärinen ihminen on aina poikkeus status quohon.

Se näkyy tilastoissa. Kalifornialaisen USC Annenberg -yliopiston tutkijat havaitsivat, että Billboardin suosituimpien kappaleiden listoille vuosina 2012–2018 yltäneistä artisteista vain noin viidesosa oli naisia. Biisintekijöistä naisia oli kymmenisen prosenttia, tuottajista vaivaiset kaksi prosenttia.

Music Finland puolestaan havaitsi pari vuotta sitten tekemässään selvityksessä, että Suomessa musiikkialan hallituspaikoista yli 70 prosenttia on miesten hallussa. Samaan osoitteeseen valuvat raha ja valta.

Kupletin juoneen kuuluu myös loputon miesselittäminen. Moni ystäväni jakaa tämän kokemuksen: musiikista keskusteleminen olisi ihanaa, elleivät alalla ja ”piireissä” asemansa vakiinnuttaneet vanhemmat miehet jyräisi jatkuvasti keskustelukumppaniensa yli.

Seksismin pahimpiin ilmentymiin verrattuna tämä on melko mitätön murhe, joka on useimmiten helppo ohittaa olankohautuksella. Antaa setien heilua. Sitä paitsi ymmärrän heitä kyllä. Onhan nautinnollista tuntea olevansa oikeassa, musiikin äärellä eritoten.

Pohjimmiltaan kyse on kuitenkin isommasta ilmiöstä. Kuten Rebecca Solnit kirjoittaa vastikään suomennetussa essee­teoksessaan Miehet selittävät minulle asioi­ta: ennakkoluulot estävät naisia avaamasta suutaan tai tulemasta kuulluiksi. Sama pätee sukupuolivähemmistöihin ja muihin marginalisoituihin ryhmiin.

”Nuoret naiset runnotaan hiljaisiksi, ja viesti on sama kuin katuhäirinnässä; maailma ei kuulu heille. Tässä asetelmassa naiset oppivat epäilemään ja rajoittamaan itseään, ja miehissä puolestaan kasvaa perusteeton itseluottamus”, Solnit kirjoittaa.

Tunnen monta kävelevää pop-ensyklopediaa, joiden asiantuntevaa puhetta musiikista kuuntelen ilolla. Toivoisin vain, että samanlaisella itsevarmuudella voisivat esiintyä muutkin kuin miehet.

Se ei ole helppoa, sillä sukupuolten välinen eronteko alkaa tässäkin asiassa varhain. Tyypillisesti juuri poikia kannustetaan tutkimaan levyhyllyn sisältöä, tarttumaan bändisoittimiin tai perehtymään teknologiaan, jota esimerkiksi musiikin tuottamiseen tai dj-hommiin tarvitaan.

Me muut aloitamme popharrastuksemme usein vähän takamatkalta. Ei ihme, jos olo on epävarma.

Onneksi tilanteeseen on nyt havahduttu. Aiemmin marginaaliin jääneille ryhmille on perustettu omia bändileirejä ja dj-kollektiiveja, ja sukupuolten moninaisuus lisääntyy musiikkimedioissa ja levy-yhtiöissä. Record Store Dayn perustajiin kuuluva Carrie Colliton on iloinnut haastatteluissa siitä, että levykauppoja pyörittävät yhä useammin muutkin kuin miehet.

High Fidelityn uudelleenversiointi pakottaa pohtimaan, millaisessa todellisuudessa elämme. Musanörttimyytin räjäyttäminen tekee hyvää.

Luitko jo nämä?

Luetuimmat - Kulttuuri