Anni Mikkelsson on maisteri, joka saa palkkaa tuhat euroa kuussa – Ihmisten pitäisi voida kieltäytyä luontoa tuhoavasta ja epämiellyttävästä työstä, hän väittää uutuusnäytelmässä - Kulttuuri | HS.fi
Kulttuuri|Teatteri

Anni Mikkelsson on maisteri, joka saa palkkaa tuhat euroa kuussa – Ihmisten pitäisi voida kieltäytyä luontoa tuhoavasta ja epämiellyttävästä työstä, hän väittää uutuusnäytelmässä

Ylioppilasteatterin uusi Kesätyöpaikka – Mitä emme tahdo emme tee -esitys haluaa kyseenalaistaa työn tekemisen tärkeyden.

Anni ja Hannes Mikkelsson ovat istuttaneet muun työryhmän kanssa kasveja taiteilija Hannes Aleksi Hyvösen hirsistä rakentamiin kukkapenkkeihin.

Julkaistu: 6.7. 2:00, Päivitetty 6.7. 6:43

Mustikkamaan kesäteatterin kasvimaa on saanut viime päivinä kukoistaa rauhassa. Jokin aika sitten multaan oli kuitenkin ilmestynyt painauma takamuksesta.

”Täällä oli jokunen viikko sitten isot bileet. Paikka oli vallattu”, Ylioppilasteatterin taiteellinen vastaava Anni Mikkelsson, 33, kertoo.

Juhannuksen jälkeen paikka muistuttaa taas kalliolaisen kaljajuottolan terassin lattiaa. Lasinsiruja, tupakantumppeja, pari muovimukia ja kas, yksi tyhjäksi juotu tequila-pullo.

Toinen taiteellinen vastaava Hannes Mikkelsson, 30, katsoo kengänpohjiaan lasinsirujen varalta.

”Varmaan jotain 15-kesäistä jengiä”, hän veikkaa syyllisiksi, mutta alkaa empiä.

”Tai mitä sitä nuoria syyttämään. Vanhemmat ovat usein paljon pahempia.”

Koronapandemiasta ja muista vaikeuksista huolimatta Mustikkamaalla nähdään tänäkin vuonna kesäteatteria. Mikkelssonien sisarusten ohjaama Kesätyöpaikka – Mitä emme tahdo emme tee käsittelee työtä ja sitä, onko työtä pakko tehdä. Näytelmä on Mikkelssonien viimeinen teos Ylioppilasteatterille. Elokuussa taiteellisina vastaavina aloittavat Elena Rekola ja Jenni Korpela.

Anni Mikkelssonin mukaan ”homma ei romahda” heti seuraavien niskaan, mutta selvitettävää on paljon. Viime marraskuussa Helsingin kaupunki nimittäin päätti leikata Ylioppilasteatterin tukea kuudella tuhannella eurolla. Se olisi tarkoittanut käytännössä taiteellisten vastaavien palkkaa.

”Meidän kauttamme on leimannut Ylioppilasteatterin rahoituskamppailu. Olen ollut aika kiukkuinen”, Anni Mikkelsson sanoo.

Anni Mikkelsson oli kiinnostunut yhteiskunnallisista asioista jo lapsena. Parikymppisenä hän toimi politiikassa, mutta nyt keskittyminen menee täysin taiteen tekoon.

Hän perusti adressin leikkausta vastaan ja perusteli Ylioppilasteatterin asemaa suomalaisella teatterikentällä. Ei, Ylioppilasteatteri ei ole harrastaja- tai ammattiteatteri, vaan välimaastossa. Kyllä, tasaisesti vaihtuva ammattimainen johto takaa sen, että taide on ajassa kiinni.

”Miten saa ihmisen työstä tehtyä paskaduunia? Se ei hyödytä ketään, että mä käytän mun ajan siihen, että perustelen Ylioppilasteatteria ihmisten ja enkelten kielin.”

Adressi ei tuottanut tulosta. Pinteestä pelasti kuitenkin Taiteen edistämiskeskuksen myöntämä 40 000 euron avustus.

Kaikesta kiukusta syntyi myös tämän vuoden kesäteatteri. Anni Mikkelsson tajusi, että Ylioppilasteatteri on kuin hyvinvointivaltio: kaikki pitävät sitä tärkeänä, mutta alkuperäinen idea hautautuu talouskielen alle.

”Maailma pyörii täysin talouden ehdoilla.”

Markkinat hoitavat, tehokkuus ratkaisee. Anni Mikkelssonia ärsyttää. Puhe kiihtyy, kädet heiluvat ja välillä jalka piirtää maahan havainnekuvioita.

Työn pitää olla merkityksellistä. Taiteilijan pitää tehdä taidetta eikä leikkiä konsulttia. Anni Mikkelsson sanoo, että se mitä on viime vuosina sanottu millenniaaleista ja heidän tyytymättömyydestään työmarkkinoilla, on juuri sitä, mistä esitys kertoo.

Mitä emme tahdo, emme tee!

”Niinpä! Mitä jos ihmiset eivät tekisi sitä, mitä eivät tahdo. Lopettaisimme sen pyörän polkemisen, joka tuhoaa meidän elinympäristön. Miksi se on väärin?”

Kesätyöpaikan näyttelijät ovat syntyneet vuosien 1986–2000 välillä. Löytyy siis niin laman lapsia kuin puhelin kädessä syntyneitä diginatiiveja.

”Omanikäisten ja kymmenen vuotta nuorempien elämä näyttäytyy silppuisena. On toiveikkaita ja toivottomia arvauksia siitä, mitä kohti mennään, mutta tulevaisuus on muodoton. Siellä tuntuu uupumus ja merkityksen kaipuu”, Hannes Mikkelsson sanoo.

Esitystä varten haastateltiin sairaanhoitajia, varhaiskasvatuksen opiskelijoita, työttömiä ja työstäkieltäytyjiä. Tekstiä tuotettiin myös Ylioppilasteatterin ja Työstäkieltäytyjäliiton yhteisessä ja kaikille avoimessa Vapaan kirjoittamisen klubissa huhtikuussa. Siellä huoleksi nousi etenkin ekologinen kriisi. Miksi myydään kertakäyttöisiä tuotteita? Onko krääsää pakko ostaa? Pitääkö tehdä työtä, joka tuhoaa maapallon?

”Korona-aikana sanottiin, että mene kotiin ja makaa sohvalla niin voit pelastaa meidät. Ehkä sillä ratkeaisi myös osittain tämä ongelma. Ei pelkästään yksilön mittakaavassa, vaan yhteiskunnallisella tasolla pitäisi lopettaa jatkuva kasvu”, Anni Mikkelsson sanoo.

Vapaan kirjoittamisen klubissa toivottiin poliittisia päätöksiä. Ei enää puhetta, että yksilö voisi pelastaa maailman ostamalla reilun kaupan kahvia ja kestokassin.

Toki ”mitä emme tahdo emme tee”-sanoma ei ole vain millenniaalivertaus, vaan viittaus Ylioppilasteatterin vuonna 1966 kantaesityksensä saaneeseen legendaariseen Lapualaisoopperaan. Arvo Salon käsikirjoittama ja Kaj Chydeniuksen säveltämä Ylioppilasteatterin 40-vuotisjuhlanäytelmä sai porvarit närkästymään.

Kun Lapualaisoopperassa laulettiin kovaa ja seisottiin selkä tiukasti suorana, on Kesätyöpaikassa Mikkelssonien mukaan ”virtaavia kehoja” ja ”lempeämpi lähestymistapa”.

Harjoituksissa on meditoitu ja hoidettu kasvimaata, joka kuuluu kesäteatteriesityksen lavastukseen. Illalla työryhmä on nauttinut yhdessä villiyrteistä keitettyä teetä, jota tarjotaan myös yleisölle.

Tällä hetkellä Hannes Mikkelssonin lempicocktailiin tulee kanervaa ja maitohorsmaa ”rauhoittamaan ja maadoittamaan”.

”Ehkä vähän vadelmaa. Sitten se on hyvä.”

Mutta palataan vielä ekologiseen kriisiin ja yhteiskunnan turmioon. Millainen olisi Mikkelssonien mielestä ihanneyhteiskunta?

”Tässä ajassa ei kannata puhua, että on vain yksi utopia”, Anni Mikkelsson sanoo, mutta keskeyttää ja aloittaa vastaamisen uudestaan.

”Voin vastata tähän kahdella tavalla. Niin kuin Hannes sanoi aiemmin: kerron sen, jos maksatte mulle. Olen vain taiteilija. Kuukausipalkkani on tuhat euroa kuussa. Olen maisteri ja mulle maksetaan tonni kuussa. Ohjaan teatteriesitystä, pidän huolta ihmisistä ja tämän lisäksi pitäisi kertoa, miten tämä talousjärjestelmä uudistetaan. Tämäkö kaikki tuhannella eurolla!”

”Eikä siinä vielä kaikki!”, Hannes Mikkelsson lisää kuin ostostelevisiossa.

Anni Mikkelsson päättää silti puhua, ilmaiseksi.

Pääpointti on hänen mukaansa se, että yhteiskunta pitäisi rakentaa ”ekologisesti kestäväksi”, eli luontoa tuhoavat työt pitäisi lopettaa. Tämän lisäksi olisi kuuden tunnin työpäivä ja perustulo, eikä vapaa-aika saisi keskittyä kuluttamiseen, vaan esimerkiksi johonkin luovaan, josta teatteri on Mikkelssonien mukaan hyvä esimerkki.

Työ kuuluu suomalaiseen yhteiskuntaan. Jos joku kehtaa julkisesti ilmoittaa, ettei halua tehdä töitä tai ainakaan mitä tahansa töitä, alkaa kommenttipalstoilla pauhaus pummeista ja ”minun verorahoistani”. Tunnetuin työstäkieltäytyjä lienee kirjailija Ossi Nyman. Häntä tituleerattiin vuonna 2017 Helsingin Sanomien haastattelussa ideologisesti työttömäksi, koska hän elää mieluummin yhteiskunnan tuilla kuin työllä, jonka kokee turhaksi. Nymanin ulostulon jälkeen keskusteluun osallistui moni poliitikko, kuten tasavallan presidentti Sauli Niinistö, joka oli Ilta-Sanomien haastattelussa erityisesti huolissaan ”asian mainostamisesta”.

Vaikka yksi teatteriesitys ei voi muuttaa maailmaa, se voi muuttaa tekijöitä ja katsojia, Hannes Mikkelsson sanoo.

Miksei ihmisten anneta olla rauhassa tekemättä mitään? Hannes Mikkelsson keksii tuolivertauksen.

”Jos pyydän Annia nostamaan tuolin puolestani, hän sanoo ettei tee sitä: miksi minä tekisin sen ja sinä et tee mitään?”

Tuoli jää maahan ja molempia ketuttaa. Niinhän se on: ihminen ei halua tehdä asioita toisen puolesta, jos ei koe itse saavansa siitä mitään. Jos kuitenkin sekä Anni että Hannes hahmottaisivat, ettei tuolin nostaminen kannata, koska se on niin painava ja selkähän siinä hajoaa, ei riitaa syntyisi. Keskustelu pitäisi siis siirtää Mikkelssonien mukaan syyttelystä siihen, mitä työtä ylipäänsä kannattaa tehdä, jos haluamme elää tällä maapallolla vielä vuonna 2050.

Entä lannistava ja tylsän ilmeinen asia: raha. Kuka kaiken maksaa, jos työstä kieltäydytään?

”Tilannehan on se, että rahaa voi vaikka painaa lisää”, Anni Mikkelsson täräyttää.

”Rajallinen resurssi on luonnossa, ei lompakossa.”

Hannes Mikkelsson muistuttaa jälleen, ettei ole heidän tehtävänsä selvittää, miten työelämä rakennetaan uudestaan. Taiteilijoina he voivat saada ihmiset ajattelemaan asioita uudella tavalla, mutta muutoksen pitäisi tulla politiikasta.

Miten Mikkelssonit sitten itse toimisivat? Jos ainoat vaihtoehdot olisivat työ, joka ei miellytä yhtään tai työttömyys?

Anni Mikkelsson aloittaa tunnustamalla omat etuoikeutensa.

”Olen valkoinen, korkeakoulutettu ja keskiluokkaisesta perheestä. Minulla on joustavat taidot ja pärjäilen”, hän sanoo ja kertoo tottuneensa elämään vähällä.

”En haluaisi tehdä työtä, joka on omien arvojen vastaista, mutta kaikkea voi tulla elämässä eteen. Se, että on mahdollisuus valita on etuoikeus.”

Hannes Mikkelsson sanoo henkilökohtaiseksi tavoitteekseen sen, että voisi tehdä palkkatyötä niin vähän kuin mahdollista.

”Ei tarvitse joka päivä miettiä, millä tulen toimeen. Olen niin etuoikeutettu”, Hannes sanoo.

Siihen sisko lisää vielä:

”Valkoinen miesoletettu, jolla on sosiaalista ja kulttuurista pääomaa.”

Molemmilla on jo töitä tiedossa, kun seuraavat Ylioppilasteatterin taiteelliset vastaavat aloittavat elokuussa. Hannes Mikkelsson siirtyy takaisin näyttelijäntöihin, nyt Vaasan kaupunginteatterille, kunhan vain koronatilanne pysyisi aisoissa. Anni Mikkelsson ”syventää omaa ajatteluaan” ja alkaa kirjoittaa useita eri näytelmiä. Yksi niistä käsittelee jälleen työtä.

Anni ja Hannes Mikkelsson kertovat kasvaneensa vanhaan teatterikulttuuriin, jossa taiteilija ”uhraa itsensä”. Nuorelle sukupolvelle he haluavat erilaisen kokemuksen, jossa kaikkea ei tarvitse ”riipiä selkänahasta” ja ihmisistä huolehditaan.

Kesätyöpaikka – mitä emme tahdo emme tee Mustikkamaan kesäteatterissa (Mustikkamaankuja 1). Ensi-ilta 8.7. kello 19. Viimeinen esitys 15.8.

Luitko jo nämä?

Luetuimmat - Kulttuuri