Keskustelu örkeistä ja rasismista on saanut kohtuuttomat mittasuhteet, kun asian ottavat liian vakavasti he, jotka eivät halua tarinoihin muutoksia - Kulttuuri | HS.fi
Kulttuuri|HS-analyysi

Keskustelu örkeistä ja rasismista on saanut kohtuuttomat mittasuhteet, kun asian ottavat liian vakavasti he, jotka eivät halua tarinoihin muutoksia

Roolipelien rotustereotypioista käytävä keskustelu on mennyt niin pitkälle, että keskustelu on jo monin paikoin kiinnostavampaa kuin alkuperäinen aihe, kirjoittaa Jussi Ahlroth.

Örkkejä Peter Jacksonin Taru sormusten herrasta -elokuvatrilogiassa.

Julkaistu: 6.7. 13:32

Viikonlopun kulttuurikeskustelussa kävi niin, että oppositiopuolueen puheenjohtaja lyttäsi julkisesti suomalaisen tutkijan näkemyksen fantasiaolennoista.

Perussuomalaisten puheenjohtaja Jussi Halla-aho kommentoi Twitterissä väitöskirjaa, jonka tekijää Mika Loposta haastattelin. Haastattelun aiheena oli se, että maailman suurimman roolipelin Dungeons & Dragonsin kustantaja poistaa pelistä rodulliset stereotypiat. Fantasiaolennot örkit eivät enää pelin sääntöjen mukaan ole kaikki aina pahoja, vaan yksilöitä jotka tekevät valintoja, siinä missä ihmisetkin.

Haastattelemani kirjallisuuden tutkija Loponen väitteli viime vuonna rodullistavista ja rasistisista piirteistä fantasiassa, kuten J.R.R. Tolkienin teoksissa ja peleissä.

Miten rasismi liittyy fantasiaan ja roolipeleihin? Asenteiden kautta. Jos ajatellaan, että kaikkia etnisen ryhmän jäseniä yhdistää joku asia niin vahvasti, että se ylittää yksilöllisyyden, se on rasistista. Fantasiassa käsitellään edelleen joitain ryhmiä tähän tapaan.

Erityisen ongelmallista on, että näiden kansojen ja lajien kuvaukset ovat olleet usein samanlaisia kuin oikeassa maailmassa käytetyt kuvaukset, joilla on perusteltu esimerkiksi afrikkalaisten ja juutalaisten sortoa, orjuuttamista ja tappamista.

Tässä ajassa, jossa keskustellaan jäätelöiden nimistä siinä missä ihmisoikeuksista, kirjallisuuden tutkijan haastattelu kolonialistiselta ajalta perityn rasistisen kielenkäytön historiasta fantasiapeleissä osui johonkin. Keskustelu räjähti netissä. Toki paljolti Twitterissä, missä nyt keskustellaan vähän kaikenlaisesta.

Asiaa on kommentoitu kahdella tavalla. Joko on valitettu, että ylipäätään örkkien ja rasismin käsitteleminen samassa tutkimuksessa ja rasismin “etsiminen” fantasiatarinoista on pelkkää parodiaa ja merkki siitä, että suomalainen yhteiskunta on pilalla.

Toiset ovat sitä mieltä, että tilanteen käänsi parodian puolelle se, että konservatiivisen puolueen johtajan päätti ottaa nuivasti kantaa tutkimukseen, joka on kuitenkin aika perinteistä kriittistä kulttuurintutkimusta.

Molempien näkemysten edustajat ovat siis yhtä mieltä siitä, että nyt eletään jo parodiassa. Eri mieltä ollaan siitä, missä vaiheessa astuttiin Ihmemaahan.

Tutkimuksista voi tietysti keskustella ja olla niistä eri mieltä. Mutta olen osapuolten kanssa samaa mieltä siitä, että keskustelu on mennyt kohtuuttomiin mittakaavoihin suhteessa itse asiaan. Ehkä se on ajan merkki. Keskustelu itsessään onkin jo monella tapaa paljon kiinnostavampaa kuin alkuperäinen aihe.

Kun sanotaan, että asia on muuttunut parodiaksi, tarkoitetaan että se on mennyt liian pitkälle, kääntynyt irvikuvakseen. Mutta käytännössä, psykologisesti, tämän sanominen tarkoittaa että asia suljetaan ulos rationaalisesta keskustelusta. Sitä ei oteta vakavasti.

Koko asiassa on jollain tavalla kyse vakavasti ottamisesta. Kuka ottaa vakavasti, kuka liian vakavasti, kuka kevyesti?

Tässä kummalliseksi menneessä örkkikeskustelussa asian ottavat liian vakavasti he, joiden mielestä tällaista ei pitäisi lankaan mennä “sörkkimään”.

Pelaan itsekin roolipelejä ja pidän fantasiasta. Me jotka pelaamme näitä pelejä, luemme näitä kirjoja ja katsomme näitä elokuvia, suhtaudumme asiaan kevyemmin.

Voimme myöntää, että pitämissämme asioissa on historiallisesti ongelmallisia kerrostumia. Silti luemme edelleen Tolkienia ja pelaamme D&D:tä.

Emme ota tietoa D&D:n ja Tolkienin historiaan kuuluvasta rasismista lopullisena tuomiona. Emme ole polttamassa yhtäkään kirjaa. Peleissämme on edelleen niin pahoja kuin hyviä örkkejä, kuten on ollut vuosikymmeniä ennen tätä sääntömuutosta.

Kriittisyytemme on osoitus rakkaudestamme, jota ristiriitaisuus ei heikennä. Ristiriitojen sietäminen ja hyväksyminen sekä ristiriitaisten asioiden arvostaminen ovat mielestäni terveen elämän perusedellytyksiä.

Kulttuurisista ristiriidoista käydään nyt jatkuvasti kitkerää keskustelua. Rajoja puretaan ja piirretään samaan tahtiin. Tässä asiassa kyse on tarinoiden asemasta. Jos sanotaan, ettei fantasian kuvastolla ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa, ei tarinoita pidetä tärkeinä.

Monen suomalaisen lukema Yuval Noah Harari on todennut, että ihmisen keskeisimmät keksinnöt perustuvat mielikuvitukseen. Yhteiskunta, valtio, valuutta, lait ja demokratia ovat kuvitteellisia olentoja, joiden yhdessä sovimme olevan todellisia. Ne ovat tarinoita, ja tarinat ovat vain mielessämme.

Kaikki toiveet ja pelot, kaikki unet ja tarinat ovat vain kuvitelmia, jolle annetaan tietty arvo ja merkitys. Sen jälkeen ne alkavat vaikuttaa meihin. Kun sanotaan, että on jotenkin kyseenalaista tai pelkkää parodiaa tutkia tarinoita, sanotaan, ettei tarinoilla ole väliä.

Silloin sanotaan, että maailma on paikka, jossa ruuvi menee mutteriin, jossa elektroni kiertää atomin ydintä ja kirjat ovat just sellaisia kuin ovat. Asioissa on pihvi ja se pihvi kuuluu lautaselle.

Nykymaailmassa tämä on kuitenkin erikoinen käsitys. Jatkuvasti kiistellään siitä, kenen tarinalla, kenen versiolla yhteiskunnastamme ja maailmastamme on oikeus kuulua. Pihvi on tarina.

Ehkä tarinoiden sörkkiminen tuomitaan juuri siksi, että tiedetään täsmälleen, miten paljon tarinat luovat todellisuutta.

Tuntuu siltä, että tarinoiden, fantasian ja fiktion mustavalkoisuudesta haluavat pitää kynsin ja hampain kiinni juuri ne ihmiset, jotka haluavat nähdä myös todellisen maailman mustavalkoisena.

Tarinoiden mustavalkoisuuden hajoamista vastustetaan ehkä niin voimakkaasti siksi, että mustavalkoisuudesta kiinni pitävät ihmiset tietävät, että kun se katoaa kuvittelustamme, sillä ei ole enää mitään sijaa todellisuudessamme.

Sillä toisin kuin tiedemiehet ja insinöörit meille väittävät, tarinat rakentavat todellisuutta, ei toisinpäin. Sen tietää jokainen poliitikko.

Teksteissä on paljon tasoja, ja niissä on paljon ymmärrettävää. Niiden lukeminen ja tunnistaminen on humanistisen tieteen tehtävä. Lukeminen on tutkimuksen vanhin muoto, on ollut sitä jo parin tuhannen vuoden ajan.

Yhteisöinä ja ihmisinä olemme aina oppineet ja kasvaneet suhtautumalla kriittisesti menneeseen. Se edellyttää tekstien kriittistä lukemista. Toinen vaihtoehto on lopettaa kriittinen lukeminen siinä kohdassa, kun se on itselleen sopivaa.

Sen tietää jokainen humanisti, myös kirkkoslaavin tutkija, kuten Jussi Halla-aho.

Fantasia|Kun örkit luotiin, ne perustuivat ”rumimman rodun edustajiin” – Nyt aiheesta väitellyt Mika Loponen kertoo miksi on oikein, että maailman suosituimmasta roolipelistä poistetaan rotustereotypiat

Pelit|Maailman suosituimmasta roolipelistä poistetaan rotustereotypiat

Luitko jo nämä?

Luetuimmat - Kulttuuri