Graffitin tekemistä ei voi opettaa, ajatteli Juho Toiskallio, kun häneltä pyydettiin aiheesta kirjaa – Nyt hän on haastatellut yli 50 tekijää kertoakseen, miten he tekevät graffiteja - Kulttuuri | HS.fi
Kulttuuri|Graffiti

Graffitin tekemistä ei voi opettaa, ajatteli Juho Toiskallio, kun häneltä pyydettiin aiheesta kirjaa – Nyt hän on haastatellut yli 50 tekijää kertoakseen, miten he tekevät graffiteja

Luvallisten maalausseinien sekä reilu kymmenen vuotta sitten päättyneen nollatoleranssin myötä asenteet graffitiin ovat muuttuneet myönteisemmiksi.

Juho Toiskallion teoksessa Graffiti - Wraitterin käsikirja kerrotaan, miten perinteinen graffitimaalaus toteutetaan.

Julkaistu: 7.7. 2:00, Päivitetty 7.7. 16:57

Juho Toiskallio sai pyynnön alkusyksystä 2018. Sen esitti Otavan yksikön Moreenin kustannuspäällikkö Anna Rantanen.

Sisältö: voisiko Toiskallio tehdä kirjan graffitin tekniikoista?

Toiskallio suhtautui pyyntöön varauksella.

Tottahan hän tiesi aiheesta, koska on elänyt tiiviisti graffitin parissa 1980-luvulta saakka, nähnyt kulttuurin kehityksen ja sen, miten suhtautuminen on muuttunut.

Mutta että opaskirja?

Voiko graffitin tekemistä opettaa? Ei, niin Toiskallio ajatteli. Jokaisen on otettava lajista selvää itse: tutkittava, tehtävä, koettava.

Silti hän pyysi miettimisaikaa. Kahdessa kuukaudessa kypsyi päätös.

Juho Toiskallio ja spraymaalipurkki vuonna 1987.

Ensimmäinen suomenkielinen graffiteista kertova teos ilmestyi vuonna 1998. Anne Isomursun ja Tuomas Jääskeläisen toimittama Helsinki graffiti piirsi kuvan pääkaupungin graffitikulttuurin historiasta. Teos myytiin lyhyessä ajassa loppuun ja niitti myös kyseenalaista mainetta: se on Akateemisen kirjakaupan varastetuin kirja.

Kaksikymmentä vuotta myöhemmin ilmestyi valokuvaaja Antti Kalakiven toimittama Perintö, myös Helsingin graffitikulttuuriin keskittyen.

Koko Suomen kattavaa, kotimaista graffitikulttuuria heijastavaa teosta ei kuitenkaan ollut – ennen tämän vuoden toukokuuta.

Toiskallion Graffiti – Wraitterin käsikirja (Moreeni) kertoo paitsi graffitikulttuurin historiasta, myös graffitin suunnittelusta ja toteutuksesta, tekemisestä ja tekovaiheista. Sana wraitteri tarkoittaa graffitin tekijää.

Graffiti puolestaan on seinäkirjoitus tai -maalaus, joka perustuu aina kirjaimiin: sanaan, tai tarkemmin tekijänsä nimimerkkiin, tagiin.

Toiskallion teos alleviivaa itsetutkimista ja -oppimista. Ei kerrota, että näin asiat tapahtuvat, vaan pikemminkin, että näin jotkut tekevät – mutta kannattaa kokeilla itse muitakin tapoja.

”En halunnut asettaa itseäni lukijan yläpuolelle opettajahenkilöksi”, Toiskallio sanoo.

Siksikin hän halusi antaa äänen myös kotimaisille tekijöille. Teos sisältää yli 50 tekijältä suoria haastattelulainauksia sekä heiltä kerättyä kuvamateriaalia. Syynä on myös nykyisen graffitikulttuurin monimuotoisuus. Motiiveja tekemiseen on yhtä paljon kuin tekijöitä.

Jashin toteuttama graffitimaalaus.

Osalle graffitin tekeminen merkitsee lain silmissä kaidalta tieltä poistumista, ja sen seurauksena mahdollisesti sakkoja ja tuomioita.

Toisille se on tapa purkaa tunteita, vaikuttaa ympäristöönsä, ottaa kaupunkitila haltuun.

Ennen kaikkea se on monille elämäntapa. Niin Toiskalliollekin.

”Suurin asia niin nykyään kuin 1980-luvulla oli omaehtoisuus ja itseoppiminen. Ymmärsi myös, että voi tehdä mitä tahansa, jos jaksaa harjoitella.”

Kenties harrastus vaikutti ammatinvalintaan. Toiskallio työskentelee graafisena suunnittelija ja vapaana kuvataiteilijana.

Ja tekee graffiteja, edelleen.

”Jokaisella pitäisi olla jokin yhtä intohimoinen kiinnostuksen ja tutkimisen kohde.”

Tagi eli nimi tai sana on graffitin tekijän taiteilijanimi.

Nykymuotoisen graffitikulttuurin synty ajoitetaan 1960-luvulle, New Yorkiin. Kaupunkirakenne kävi läpi suuria muutoksia, ja erityisesti Bronxin kaupunginosa rappioitui keskellä rakennustyömaata.

Sen keskellä syntyi nuorison uusi identiteetti ja yhteisöllisyys. Itseilmaisun tarve ja punk-kulttuurista kummunnut tee se itse -ajattelu edistivät graffitikulttuurin syntyä: ympäristöä alettiin muokata niillä keinoilla ja välineillä, joita oli ulottuvilla.

Pohjolaan ja muualle Eurooppaan graffitikulttuurin katsotaan rantautuneet 1980-luvulla, erityisesti populaarikulttuurin kautta.

Hiphop-kulttuuria esittelevät elokuvat, kuten Charlie Ahearnin Wild Style (1983), Tony Silverin Style Wars (1983) ja Stan Lathanin Beat Street (1984), esittelivät graffiti-aiheista kuvastoa.

Samoihin aikoihin ilmestyi myös Martha Cooperin ja Henry Chalfantin teos Subway Art (1984), jota pidetään nykyaikaisen graffitikulttuurin tunnetuimpana ja suosituimpana kirjana.

Kiinnostus lajia kohtaan kasvoi Suomessa ja trendikkyyttä pyrittiin hyödyntämään mainoksissa ja ravintoloiden sisustuksessa.

Kukoistus kesti hetken. Sitten vuosikymmenen lopulla ilmapiiri muuttui.

Vuonna 1998 Helsingin kaupunginvaltuusto päätti aloittaa Stop töhryille -kampanjan. Tarkoituksena oli poistaa kaupunkikuvasta graffitit, tarrat, tagit, julisteet, muu katutaide.

Kiinteistöjen siisteyttä valvomaan kaupunki osti yksityiseltä yritykseltä vartiointipalveluja.

Kiinnijääneille graffitin tekijöille määrättiin rangaistuksia: vahingonkorvauksia ja sakkoja. Se ei kuitenkaan tukahduttanut lajia täysin, vaikka harrastajakunta pieneni. Halu tekemiseen oli niin suuri, että rangaistusten uhkan kanssa täytyi vain tulla toimeen.

Vuonna 2008 kaupunki ilmoitti lopettavansa kampanjan. Syy: ei varsinaista hyötyä kalliisiin kustannuksiin nähden.

Seuraavana vuonna Helsingin Suvilahteen avattiin ensimmäinen luvallinen maalausseinä.

Kalasataman rakenteilla olevan asuinalueen väliaikainen taideseinä tarjosi lisää luvallista maalauspintaa vuonna 2010. Myöhemmin luvallisia seiniä avattiin ympäri kaupunkia.

Nollatoleranssin päätyttyä ja luvallisten seinien myötä asenteet graffiteihin alkoivat vähitellen muuttua sallivammiksi.

Toiskallion mukaan graffiti tarjoaa usein tekijälleen kokonaisen identiteetin tai anonyymin alter egon, jonka turvassa toimia ja olla jotain muuta, mikä omassa arjessa ei olisi mahdollista.

Yhteiskunta ja media ohjaavat edelleen paljon sitä, millaisena graffiti nähdään. Töhrynä vai taiteena, väliaikaisena vai pysyvänä?

Entä asenteet nykyään, ovatko ne muuttuneet?

Kyllä ja ei, arvioi Toiskallio.

Edelleen Toiskallio kuulee sanottavan, miten jokin graffiti on vain sotkua tai töhryä ja hienot graffitit hienoja. Se kertoo hänen mukaansa graffitin ja sen kulttuurin puutteellisesta tuntemuksesta.

Lisäksi graffitin arvottaminen nivoutuu kysymykseen siitä, onko graffiti taidetta vai ei. Kenties yllättäen, suuri osa graffitin tekijöistä ei miellä tekemistään taiteeksi eikä välttämättä pidä yksittäisiä teoksia taiteena.

Mutta ehkä juuri se on osoitus siitä, että graffiti on enemmän kuin taidetta, pohtii Toiskallio. Ehkä graffiti on kokonaisvaltainen, monimuotoinen ilmiö, jossa maalaukset ovat ikään kuin kulttuurin ja elämäntavan ilmentymiä.

”Lopulta kyse on subjektiivisesta kokemuksesta. En tiedä olenko oikea ihminen sanomaan näin, mutta voisi pohtia, onko kaiken taiteen tarkoitus olla aina kaunista ja kivaa?”

Juho Toiskallio: Graffiti – Wraitterin käsikirja (Moreeni). Oikaisu 7.7. klo 16.46: Toisin kuin tekstissä aiemmin kirjoitettiin, Moreeni ei ollut kustannusosakeyhtiö enää vuonna 2018, jolloin Juho Toiskalliota pyydettiin tekemään kirjaa. Moreeni oli jo tuolloin fuusioitu Otavaan. Moreeni on Otavan yksikkö ja aputoiminimi.

Museot rakastavat nyt graffitia – ”Voi kun tätä inhottaisiin vähän enemmän”, sanoo Suomen tunnetuin graffitimaalari Egs, joka avaa Taidehallissa ison yksityisnäyttelyn

Luitko jo nämä?

Luetuimmat - Kulttuuri