Ambrose Akinmusire soittaa edelleen myös muuttaakseen maailmaa – viisi tähteä saava kuudes levy on vahva kommentti rasismia vastaan - Kulttuuri | HS.fi
Kulttuuri|Levyarvostelut

Ambrose Akinmusire soittaa edelleen myös muuttaakseen maailmaa – viisi tähteä saava kuudes levy on vahva kommentti rasismia vastaan

Maailman parhaaksi trumpetistiksi useasti valittu Ambrose Akinmusire teki viiden tähden albumin, jolla on sanoma.

Maailman parhaaksi trumpetistiksi useasti valittu Ambrose Akinmusire esiintyi elokuussa 2019 Antwerpenissä Belgiassa, Jazz Middelheim -festivaaleilla. Suomessa hän on käynyt viimeksi 2019.

Julkaistu: 14.7. 11:57, Päivitetty 15.7. 8:50

Albumi / Jazz

Ambrose Akinmusire: On the tender spot of every calloused moment. Blue Note. ★★★★★

Trumpetisti Ambrose Akinmusiren uusi kuudes yhtyelevy päättyy verkkaiseen ja vähäeleiseen kappaleeseen, joka vetää aika hiljaiseksi. Mutta ei minään omaleimaisena sävellyksenä, sovituksena tai edes tulkintana – kuten moneen kertaan palkitulta oman sukupolvensa jazzhuipulta voisi aivan perustellusti odottaa.

Päin vastoin.

Akinmusiren itse vain Rhodes-sähköpianolla tapailema Hooded procession (read the names outloud) muistuttaa lähinnä pelkistettyä sanatonta kehtolaulua, jonka vaikutus perustuu tässä nimenomaisessa kontekstissa lähes kokonaan siihen, mitä ei kuulla ja ei sanota. Sekä ennen kaikkea poissaolon mahdollisesti sytyttämään kuvitteluun.

Albumin päättävän kolmeminuuttisen kappaleen ytimessä ovat nimittäin ne Akinmusiren mainitsematta jättämät nimet, joita hän kehottaa kuuntelijoita lukemaan ääneen nyt ihan itse, omatoimi­sesti.

Eli siis keiden nimet? Kappaleen monimielisestä nimestä ja laajemmasta asiayhteydestä ymmärtää, että nimet ovat poliisiväkivaltaan kuolleita yhdysvaltalaisia ja vappuna 38 vuotta täyttäneen Akinmusiren afroamerikkalaisia maan­miehiä.

Kalifornian Oaklandissa syntynyt ja varttunut Akinmusire ei ota soitinmusiikillaan kantaa ensimmäistä eikä toistakaan kertaa.

Hän on ollut jo soolouransa alusta tarkkaileva yhteiskunnallinen artisti, jonka jokaisella albumilla on jonkinlainen (sosio)poliittinen juonne.

Yhdestätoista eriparisesta kappaleesta koottu ja alkuvuodesta taltioitu On the tender spot of every calloused moment ei ole tässä suhteessa poikkeus.

Myös kolmella edellisellä albumilla on uusimman albumin lopetusta muistuttava, rakenteellisista sortoa ja poliisiväkivaltaa kritisoiva sävellys.

Mutta kuolleiden nimiin perustuvat kolmiminuuttiset My Name Is Oscar (2010), Rollcall For Those Absent (2014) ja Free, White, And 21 (2018) ovat enemmänkin julkaisuvuosiinsa sidottuja dramatisoituja dokumentteja.

Mahdollisesta turhautumisesta kummunnut Hooded procession ­(read the names outloud) on niihin verrattuna tietysti tulkinnanvaraisempi ja ajattomampi, vaikka nyt ajankohtainen.

Se julkaistiin alkuperäisen suunnitelman mukaan kesäkuun alkupuolella eli vain kaksi viikkoa poliisin Minneapolisista pahoinpitelemän George Floydin kuolemasta. Silloin rasismin ja poliisiväkivallan vastaiset BLM-mielenosoitukset olivat levinneet Eurooppaan.

Sattumalta samaa teemaa kommentoi myös albumin toinen kehtolaulun kaltainen kappale Cynical sideliners, jossa vieraileva amerikkalainen Genevieve Artadi huokailee pelkän sähköpianon säestämänä: ”You are you and they are they / You'll be brave and they'll be safe”.

Nämä kappaleet ovat silti musiikillisia syrjähyppyjä, vaikka kokonaisuuden kannalta perusteltuja välittäjiä.

Albumin ytimessä on kuitenkin Akinmusiren pitkäaikainen, jazzin tyylien välillä vaivattomasti liikkuva kvartetti, joka on käynyt Suomessa neljästi: Porissa 2015 ja 2017 sekä Espoossa 2014 ja 2018, tosin ensimmäisellä kerralla Espoossa saksofonistilla täydennettynä.

Tällä uusimmalla albumilla yhtye on erityisen vaikuttava kaikkein hitaimmin hehkuvissa tarinankerronnallisissa kappaleissa – Yess, An Interlude (that get' more intense) ja Blues (We measure the heart with a fist) – joissa johto­äänenä on ymmärrettävästi ihmisääninen Akinmusire. Mutta ei vieläkään erinomaisuuttaan alle­viivaavana virtuoosina tai säihkyvänä sankarillisena solistina.

Itse asiassa nämä perinteiset roolit eivät vaikuta kiinnostavan Akinmusirea vieläkään, vähääkään. Eivätkä juuri edes tunnustukset, joita hän kartuttaa elokuussa taas yhdellä.

Akinmusire valitaan silloin amerikkalaisen Downbeat-lehden perinteisessä kansainvälisessä kriitikkoäänestyksessä parhaaksi jazztrumpetistiksi kolmatta peräkkäistä kertaa – ja yhteensä jo seitsemättä. Se on huomattava saavutus 38-vuo­tiaalle, joka on päässyt soolourallaan oikeastaan vasta alkuun.

”Lähteminen jonnekin on paljon tärkeämpää kuin joksikin tuleminen – vaikka jonkin äänestyksen voittajaksi”, sanoi Akinmusire tasan viisi vuotta sitten ennen ensimmäistä Pori Jazzin konserttia. Edelleenkään ei ole syytä epäillä, että hän olisi muuttanut mieltään.

Kriitikon valinnat: Njet Njet 9, Pohjantahti ja Junnu Aaltosen levy, jolla suomalainen on ruotsalaisen maailmanmestari

Albumi / Jazz, Soul

Njet Njet 9: III. Eclipse. ★★★★

Kolmanteen levyyn ehtinyt Njet Njet 9 on pianisti-­säveltäjä Ville Kyttälän johtama yhdeksän jazzmuusikon ”mini big band”, jota voisi verrata etäisesti amerikkalaiseen, suomalaisia monesti villinneeseen Snarky Puppyyn. Se tarkoittaa: vahvojen melodioiden maltillisesti modernia moniaineksista rytmimusiikkia, jossa jazzia on eniten sooloissa. Vierailijoiden laulamat soulahtavat Safe ja Come Together täydentävät tasavahvaa kokonaisuutta, joka toimii myös taustalla. Täyden huomion vaatii vain Palefacen ja Ramy Essamin kaksikielinen Rajat – sanomallisesta syystä.

Albumi / Kansanmusiikki

Pohjantahti: Pohjantahti. Maailman musiikin keskus. ★★★

Kalevalan juhlavuodesta sytykkeen saanut, suomalais­-ugrilaisiin perinne­musiikkeihin erikoistunut yhtye voi vaikuttaa ideana edelleen kuivakkaan viralliselta. Mutta basisti Ilpo Saastamoisen, kitaristi Pekka Nylundin ja laulaja-puhaltaja Kalle Fältin perustama Pohjantahti yllätti epäsovinnaisuudellaan ja kuulostaa harvinaisella albumillaan (1985) yhä yllättävän tuoreelta, kiitos progesti rockaavien sovitusten. Vihdoin uudelleen julkaistun ja täydennetyn digiversion huippuja ovat tätä kokeellista puolta korostavat villeimmät soittimelliset vedot – kuten Emmää tiiä ja Siskolle sulhasia.

Albumi / Fuusio

Talambo: Delusions of Grandeur. Eclipse. ★★★

Jazziin erikoistunut Jori Huhtala on jo kolmas ensimmäisen soololevyn äskettäin julkaissut suomalainen jazzbasisti ja myös hän omassa sarjassaan – kollegojensa Ville Herralan ja Antti Lötjösen jälkeen. Huhtalan erottaa heistä se, että hän on vaihtanut akustisen kontransa sähköisiin – bassokitara, pikkolobasso – jotka määrittelevät aika pitkälle hänen rytmikästä fuusiotaan. Huhtalan yksin säätämässä kokonaisuudessa ei ole silti mitään levyn itseironisen nimen pakkomielteisestä suuruudenhulluudesta: ytimessä on irtonainen virtuaalinen yhtye, jota täydentää muutama vieraileva soitinsolisti.

Albumi / Jazz

Aaltonen, Kullhammar, Heikinheimo, Meaas Svendsen: The Father, The Sons & The Junnu. Moserobie. ★★★★

Huilisti ja saksofonisti Juhani Aaltosen ensimmäisestä jazzlevytyksestä on jo 55 vuotta, albumilla The Modern Sound Of Finland. Mutta kuka olisi osannut ennustaa, että hän on saman soundin ylivertainen edustaja yhä, pian 85-vuotiaana. Levyllä The Father, The Sons & The Junnu vuodet kadottavat tietysti taas merkityksensä – ja ehkä on käynyt niin, että nuoret ”pojat” pitävät itsekriittisen Junnun vielä enemmän varuillaan. Kaikkien sävellyksistä valikoidun mietiskelevän kokonaisuuden loppunousukin on osuva nimeä myöten. Sävellys on saksofonisti Jonas Kullhammarin Suomalainen maailmanmestari.

Korjaus 15.7. klo 8:52: Akinmusire kävi viimeksi Suomessa vuonna 2019 eikä 2018, kuten jutun kuvatekstissä aiemmin luki.

Luitko jo nämä?

Luetuimmat - Kulttuuri