Tuskalliset kulkutaudit koettelivat Italiaa ja sen matkailijoita 1800-luvulla: Näin ”etelän hautausmaa” koitui kuvanveistäjä Walter Runebergin kolmen lapsen surulliseksi kohtaloksi - Kulttuuri | HS.fi
Kulttuuri|Historia

Tuskalliset kulkutaudit koettelivat Italiaa ja sen matkailijoita 1800-luvulla: Näin ”etelän hautausmaa” koitui kuvanveistäjä Walter Runebergin kolmen lapsen surulliseksi kohtaloksi

Eurooppalaisten sairaudenpelko kohdistui Italiaan jo 1800-luvulla, jolloin Rooma houkutteli taiteilijoita kulttuurillaan, elämänilollaan ja lempeällä ilmastollaan.

Walter Runeberg ja Nino-poika vuonna 1875.

Julkaistu: 20.7. 2:00, Päivitetty 20.7. 7:05

Elämä Roomassa olisi viehättänyt jumaliakin, kuvailivat kaupungissa eläneet monet pohjoismaalaiset.

1800-luvulla monet Suomen ammattitaiteilijat asuivat pitkään Ikuisessa kaupungissa: aikansa julkkiksia olivat esimerkiksi kuvanveistäjät Walter Runeberg, Robert Stigell ja Johannes Takanen.

Huoletonta dolce vitaa varjostivat kuitenkin alati vaanivat näkymättömät vaarat, sairaudet ja kulkutaudit, joilta kukaan kaupungissa asuva ei voinut täysin suojautua.

Walter Runeberg ja skandinaavisia taiteilijatovereita Roomassa 1860-luvulla.

Italiaa pidettiin eräänlaisena hautausmaana, jonne matkustavien pelättiin kuolevan piinallisiin sairauksiin.

1800-luvulla riuduttavat sairaudet ja vaaralliset epidemiat eivät pystyneet vähentämään sitä paratiisimaista houkutusta, joka kylmän Pohjolan asukkaita veti ihannoituun Roomaan. Ikuisen kaupungin nähtävyydet ja sen elämänilo, lempeä ilmasto ja aistinautinnot painoivat vaakakupissa enemmän kuin tautien vaarat ja kuolemanpelko.

Tänä keväänä eurooppalaisten sairaudenpelko on kohdistunut jälleen Italiaan, kun rakastettu matkakohde osoittautui viruslingoksi.

Vuonna 2020 koronavirus on kohdellut Italian eri alueita hyvin eri tavoin. Pahimmat tautipesäkkeet ovat sijainneet pohjoisessa siinä missä Keski- ja Etelä-Italia ovat säästyneet pahimmalta. 1800-luvulla tilanne oli päinvastainen.

Vuosisatoja sitten hyvän elämän houkutus kuitenkin voitti pelon, vaikka myös suomalaisten tarinat Italiassa koetuista kärsimyksistä olivat hurjia.

Goethen kuuluisa kiteytys Italian-matkakertomuksessaan levisi hyväksytyksi totuudeksi: ”Nähdä Napoli ja kuolla.”

Saksalainen kirjailija ja yleisnero Johann Wolfgang von Goethe (1749–1832) tarkoitti, että ihminen voi kuolla onnellisena nähtyään Napolin seudun kauneuden, mutta matkailijoiden kokemukset muuttivat merkityksen.

Matkailijan katsottiin ottavan kohtalon omiin käsiinsä viipyessään pitkään Italian rannikkoseuduilla. Sanottiin, että yöpyminen Paestumissa merkitsi lähes varmaa kuolemaa, eivätkä kuumetaudit kuulemma koskaan poistuneet Rivieran hotelleista.

Tappavimpina kaupungeista pidettiin Roomaa. Sen ympäristössä kuoleman enkeli heräsi kesän helteiden myötä. Vierailijoita kehotettiin välttämään asumista puutarhojen, kosteiden pihojen ja seisovan veden läheisyydessä sekä kaihtamaan ulkoilmaa auringonlaskun jälkeen.

Suurinta kauhua herättäneellä sairaudella oli monta nimeä: roomalainen kuume, tyfus ja lavantauti olivat nähtävästi yksi ja sama sairaus. Diagnoosilla ei ollut väliä, sillä pätevät lääkkeet keksittiin vasta toisen maailmansodan jälkeen.

Toinen Roomaan liitetyistä vitsauksista oli ”ilmastokuumeena” tunnettu malaria, joka sekin sairastutti laajalti koko Välimeren alueella. Turistien kuoleminen tähän kuumesairauteen oli itse asiassa harvinaista, mutta malarian taudinkuva oli dramaattinen ja lietsoi pelkoa.

Pincion kukkulalta maisema Roomaan palmuineen 1800-luvun jälkipuoliskolla.

Aikalaiskäsityksen mukaan sairauden aiheuttaja oli mal’aria, myrkyllinen (yö)ilma. Vasta 1800-luvun viimeisinä vuosina tiede tunnisti taudin leviävän horkkasääskien kuljettaman loisalkueläimen välityksellä. Mielikuvat trooppisesta sairaudesta olivat vääristyneitä, sillä malariaa esiintyi Suomessakin endeemisenä eli paikallisesti aina toiseen maailmansotaan asti.

Rooma ei ollut sen tappavampi kuin muutkaan paikat. Itse asiassa Italian muissa kaupungeissa kuoli enemmän ihmisiä ”roomalaiseen” kuumeeseen. Kuolleisuus niissä ei puolestaan poikennut lainkaan muun Euroopan kaupungeista, kuten Pariisista.

Roomalaisilla oli omat perinteiset lääkintäkeinonsa, joiden varassa taikauskoinen kansa eli. Esimerkiksi päänsärkyä vastaan oli resepti, joka pyhiinvaeltajien keskuudessa tunnettiin latinankielisellä nimellään De dolore capitis sonitu campanarum sanato.

”Jatkuvaa päänsärkyä vastaan ei ole parempaa hoitokeinoa kuin kirkonkellojen soitto. Sairas viedään kellotorniin juhlapäivänä, jolloin pappien täytyy soittaa messua tai muuta, tai tämän puutteessa puolenpäivän soiton aikaan. Pään annetaan olla soivassa kellossa, kunnes kellojen soitto on lakannut. Päänsärky katoaa.”

Hammassärkyyn laitettiin puolestaan kipeän kohdan päälle kuumennettu kalanluu.

Ajan lääketiede oli kuitenkin vielä niin kehittymätöntä, että lieväkin sairastuminen saattoi olla vaarallinen.

Pantheonin kirkko ja aukio 1800-luvulla.

Kauhutarinoiden lisäksi vaikutelmaa etelän hautausmaasta lisäsivät Roomaan pyhiinvaellukselle tai muuten tulleet sairaat ja vammaiset, jotka hakivat parannusta niin ilmastosta kuin ihmeistäkin. Siten näkyvästi sairaiden ja invalidien lukumäärä Roomassa oli suhteellisesti suuri.

Myös Roomassa 1800-luvulla asuneiden suomalaistaiteilijoiden elämää leimasi huoli terveydestä. Ennemmin tai myöhemmin taiteilijat perheineen sairastuivat, huono-onniset useita kertoja ja onnettomimmat kuolivat. Kaupungin ei-katolisella hautausmaalla lepääkin monilukuinen joukko pohjoismaalaisia Rooman-kävijöitä.

D. Blunck: La Gensola (1837) esittää skandinaavisia kuvataiteilijoita roomalaisessa osteriassa 1800-luvun alkupuoliskolla.

Sairauksista kerrottiin usein yksityiskohtaisesti kirjeissä kotiväelle.

Suomeen jääneille sukulaisille ei kuitenkaan kerrottu niistä vitsauksista, joita taiteilijat hankkivat intiimeistä suhteistaan. Sen sijaan tovereiden kesken näistä epätoivotuista tartunnoista kirjoitettiin usein, ja nuoret miehet naljailivat toisilleen tavallisen kylmettymisenkin johtuneen itse asiassa ”kauniin Venuksen lahjoittamasta pienestä kuumotuksesta”.

Sukupuolitaudit olivat johdonmukainen seuraus taiteilijoiden vapaista suhteista ja aktiivisuudesta prostituoitujen kanssa.

Suomalaisista Johannes Takanen (1849–1885) oli sairaalloisin ja vastustuskyvyttömin etelän taudeille. Rooman ilmasto oli epäedullinen kuvanveistäjälle: talvisin kosteus ja kylmyys ateljeessa aiheuttivat vilustumisia, kesäisin scirocco-tuulen helteessä pesivät monet taudinaiheuttajat.

Arkkitehti, kirjailija ja monien taiteilijoiden henkilökohtainen ystävä Jac. Ahrenberg kirjoitti huhtikuussa 1878 varoitellen ystävälleen Takaselle: ”Yritä tulla kesäksi Suomeen, se on terveytesi kannalta välttämätöntä.”

Vähävarainen Takanen ei milloinkaan palannut Suomeen. Sairastumiset estivät hänen työskentelynsä pitkiksi kausiksi, jolloin elättäjästään riippuvainen perhe köyhtyi köyhtymistään. Jatkuva sairastelu heikensi Takasen fyysistä kuntoa, ja oman esikoispojan Kullervon vakava sairastuminen ja kuolema olivat lopulta kohtalokkaita.

Suomen ”ensimmäinen kansan parista noussut kuvanveistäjä” kuoli vain 36-vuotiaana Roomassa, ilmeisesti reumakuumeeseen.

Suurinta järkytystä aikansa taiteilijayhteisössä ja ympäri Eurooppaa aiheuttivat kuvanveistäjä Walter Runebergin (1838–1920) ja hänen vaimonsa Linan kolmen lapsen kuolemat lyhyen ajan sisällä Roomassa.

Walter ja Lina Runeberg pariskuntana juuri Roomaan saavuttuaan 1860-luvulla.

Alle kolmivuotiaina kuolleiden Carl Michaelin, Walter Fredrikin ja Marian kuoleminen epämääräisiin kuume- ja vatsatauteihin herätti valtavan empatian vyöryn. Korkean lapsikuolleisuuden aikakaudellakin kolmen pienokaisen menettäminen tuntui kohtuuttomalta.

Myös lyhyeksi ajaksi matkustavat saattoivat sairastua Roomassa. Tunnettu suomalainen mesenaatti, liikemies Victor Hoving (1846–1876) sairastui lavantautiin Rooman-matkallaan huhtikuussa 1876. Sairaus tarttui myös Hovingin seuralaiseen, Pariisista poikenneeseen nuoreen taidemaalariin Albert Edelfeltiin (1854–1905). Tämä taisteli elämän ja kuoleman välillä viikkojen ajan.

Hovingin taistelu päättyi lyhyeen. Mesenaatti testamenttasi silti omaisuutensa stipendeiksi ja matka-avustuksiksi suomalaisille taiteilijoille. Albert Edelfelt sen sijaan toipui, lääkärienkin jo pelättyä pahinta, ja pääsi kotimatkalle heinäkuussa.

Kirjoittaja on Euroopan historian dosentti Helsingin yliopistossa ja kirjoittanut useita kirjoja suomalaisista Roomassa.

Walter Runeberg teki veistoksen Psykhe selfyyrien kantamana Roomassa vuonna 1872.

Suomen taideväki viihtyi Roomassa

Suomesta matkusti Roomaan 1800-luvun mittaan kymmeniä kuvataiteilijoita ja heidän lisäkseen lukemattomia kirjailijoita, tiedemiehiä, arkkitehtejä, muusikoita ja seikkailijoita.

Viitisentoista suomalaistaiteilijaa jäi Roomaan vuosikausiksi, mikä vaikutti heidän elämäänsä ja uraansa lähtemättömällä tavalla – puhumattakaan suomalaisesta taide-elämästä.

Walter Runeberg (1838–1920), asui Roomassa 1862–1876, tunnetuin teos Lex useana kopiona ja isänsä J. L. Runebergin patsas Esplanadilla.

Robert Stigell (1852–1907), asui Roomassa 1872–1877, tunnetuin teos Haaksirikkoiset Tähtitorninmäellä.

Johannes Takanen (1849–1885), asui Roomassa 1873–1885, tunnetuin teos Aleksanteri II:n patsas Senaatintorilla.

Muita tunnettuja roomansuomalaisia taiteilijoita olivat mm. Eric Cainberg, Alexander Lauréus, Robert Wilhelm Ekman, Victoria Åberg ja Alina Forssman.

Luitko jo nämä?

Luetuimmat - Kulttuuri