Kertomisen arvoinen tarina - Kulttuuri | HS.fi

Kun Senna Vodzogbe haaveili lapsena näyttelijän työstä, ei hän ajatellut ihonvärinsä olevan esteenä. Jani Toivola kertoo, että opiskellessaan 2000-luvulla näyttelijäksi, hänellä oli usein olo, että hän on vain peilinä muiden ennakkoluuloille.

Kertomisen arvoinen tarina

Suomalaiset elokuvat ja televisiosarjat ovat pieniä poikkeuksia lukuun ottamatta läpeensä valkoisia, vaikka maailma ei ole. HS kysyi television ja elokuvien tekijöiltä, kuinka paljon he kiinnittävät huomiota omien töidensä moninaisuuteen.

Julkaistu: 23.7. 2:00, Päivitetty 24.7. 11:52

Onko tapahtumassa muutos?

Yle näytti kesän alussa vihreää valoa Ainoa huoneessa -sarjalle. Ruskeista tytöistä kertovan sarjan pilottijakso on historiallinen: koskaan aiemmin ei ole suomalaisessa televisiosarjassa nähty päähenkilöinä pelkästään ei-valkoisia näyttelijöitä.

Tammikuussa puolestaan julkaistiin ensimmäinen suomalainen elokuva mustasta transnaisesta, kun Susani Mahaduran Kelet-dokumenttielokuva sai ensi-iltansa.

Elokuvateattereihin piti tulla myös ohjaaja-käsikirjoittaja Khadar Ahmedin ensimmäinen pitkä elokuva Haudankaivaja, mutta koronavirusepidemian takia julkaisu siirtyi ensi vuodelle. Somaliasta 16-vuotiaana Suomeen muuttaneen Ahmedin elokuva kertoo djiboutilaisesta haudankaivajasta ja tämän perheestä.

Ainoa huoneessa -sarjasta on kuvattu ja julkaistu vasta pilottijakso. Katsojat saivat antaa pilotista ensin kommentteja, vasta sitten Yle teki päätöksen sarjan jatkosta.

Palautteissa kerrottiin, kuinka tällaista sarjaa on odotettu jo kauan ja että on käsittämätöntä, ettei vastaavaa ole ollut aiemmin.

Samaa mieltä on sarjan näyttelijä Senna Vodzogbe, 25.

”Sarjassa on ihmisiä, jotka näyttävät multa ja puhuvat suomea. Olen kaivannut samastumista ja hyväksymistä tähän yhteiskuntaan”, hän kertoo helsinkiläisessä kahvilassa.

Vodzogben vieressä istuu sarjan ohjaaja Jani Toivola. Hän sanoo, ettei kyse ole vain sarjasta, vaan siitä, miten sitä tehdään ja kuka sitä tekee.

”Toivottavasti tästä jäisi uusia rakenteita, joita muut voivat hyödyntää.”

Sarjan pilotissa nähtiin Vodzogben lisäksi Lola Lorenzo, Rebekka Kuukka, Yasmin Ahsanullah ja Helmi Lundén. Näyttelijät valittiin avoimien koekuvausten perusteella. Vaikka siinä nähtiin vaivaa, oli se välttämätöntä. Roolihahmojen valkoisuuteen on tarjottu usein syyksi sitä, ettei muita näyttelijöitä ole.

”Jos ei ole ruskeana ihmisenä nähnyt hirveästi ruskeita ammattinäyttelijöitä, ei välttämättä tunnista sitä, että se voisi olla oma polku. Ei, vaikka se olisi unelmana”, Toivola sanoo.

Pilotin toinen käsikirjoittaja on Ruskeat tytöt -mediassa toimiva Fiona Elone. Sarjan tuottavat Mete Sasioglu ja Mazdak Nassir. Kuvaaminen aloitetaan arviolta ensi vuonna.

Suomen kielestä puuttuu vastine englannin person of color eli POC-termille, joka kuvaa kaikkia niitä ihmisiä, jotka käsitetään joksikin muuksi kuin valkoisiksi. Tässä jutussa käytetään samaan tarkoitukseen termiä ei-valkoinen. Sana ei ole kieltoilmaisun takia täydellinen, mutta parempaa ei tunnu Suomessa vielä olevan. Joissain tämän jutun kohdissa ei-valkoisista käytetään muotoa muut kuin valkoiset.

Ensimmäinen Suomen television ei-valkoinen hahmo, joka Toivolalla tulee lapsuudesta mieleen, on selänpesijä Hyvissä herroissa 1980-luvun lopulla.

”Häntä kutsuttiin nokikepiksi. Huudettiin, että nokikeppi tuo lisää gin and tonicia. Sitä katsoimme aina joka viikko perheen kanssa”, Toivola sanoo.

Vodzogbe ei keksi omasta lapsuudestaan yhtään esimerkkiä ennen kuin Toivola mainitsee Kaisla Löyttyjärven Kotikadussa 2000-luvun vaihteessa.

Kaisla Löyttyjärven esittämä Pirkko avioitui Kotikadussa Janne Mäkimaan (Misa Nirhamo) kanssa. Löyttyjärvi esiintyi sarjassa vuosina 1996–2004.

Lähivuosien elokuvista Vodzogbe muistaa Miia Tervon Auroran ja Aki Kaurismäen Toivon tuolla puolen. Niissä muut kuin valkoiset näyttelijät ovat keskeisissä rooleissa, kuten Selma Vilhusen elokuvassa Hölmö nuori sydän ja Samuli Valkaman Saattokeikassa.

Ruskeiden ihmisten esiintyminen valkokankaalla on ollut toki tarpeellinen ensiaskel, mutta nyt on Vodzogben ja Toivolan mukaan aika siirtyä seuraavaan vaiheeseen. Siihen, miten ei-valkoiset hahmot tarinoissa kuvataan.

”Kenen tarina on kertomisen arvoinen?”, Toivola kysyy.

Kun Toivola opiskeli näyttelijäksi New Yorkissa 2000-luvun vaihteessa, olivat ruskeiden roolit hyvin rajattuja.

”Niitä oli tosi vähän, ja ne kaikki olivat ’gangsta hip hop whats up dude’ -hahmoja ihan konkreettisesti. Agentit sanoivat, etteivät he tiedä, mitä tehdä mun kanssa.”

Toivola oli ”liian sivistynyt”, puhe oli ”liian hienoa” ja ulkonäkö ”liian eurooppalainen”.

”Sitten piti yrittää vielä peittää homous ja miettiä, miten olisin mahdollisimman heteron oloinen tyyppi.”

Näyttelijänä Toivolalla oli usein olo, että hän on vain peilinä muiden ennakkoluuloille. Silloin on hänen mukaansa vain joku, jonka avulla osoitetaan, kuka on hyvä ja kuka paha.

Senna Vodzogbe näyttelee uutuussarjassa Ainoa huonessa. Sen ohjaa näyttelijä Jani Toivola. Sarjan kuvaukset alkanevat ensi vuonna.

Kun Senna Vodzogbe haaveili lapsena näyttelijän työstä, ei hän ajatellut ihonvärinsä olevan esteenä.

Epäröinti alkoi vasta viime syksynä, kun hän aloitti näyttelijäopinnot Tampereen yliopistossa. Opiskelijat vietiin katsomaan lukuisia teatteriesityksiä, joissa toistui sama kaava: pääosia ja muita kiinnostavia rooleja esittivät valkoiset näyttelijät. Jos muita kuin valkoisia näyttelijöitä oli lavalla, he esittivät sivurooleja, ja usein vielä sellaisia, joissa etnisyys oli keskiössä.

Vodzogbe alkoi miettiä, millaisia rooleja hänelle on tarjolla, ja mitä hän on jo tehnyt. Niissäkin oli kaava: eniten on pyydetty muslimin ja pakolaisen rooleihin.

Syke-sarjassa Vodzogbe esittää ensihoitajaa, joka on muslimi. Toista muslimiroolia hän ei enää välttämättä halua tehdä, jotta hän tekisi tilaa niille, jotka edustavat uskontoa oikeasti.

Black lives matter -liike levisi Yhdysvalloista muihin maihin, kun poliisi surmasi toukokuussa George Floydin. Vaikka rasismia on ollut Suomessa aina, ei siitä ole käyty yhtä laajaa yhteiskunnallista keskustelua kuin tänä kesänä. Toivola sanoo, että Suomen kaltaisessa maassa kasvaneena on ollut vaikea puhua mustista ja valkoisista.

Nyt hän haluaa oppia puhumaan.

”Ajatus siitä, ettei värillä ole väliä, jättää minut ruskeana ihmisenä varjoon.”

Väristä pitää puhua. Tutkija Robin DiAngelo kirjoittaa kirjassaan White Fragility: Why it’s so Hard for White People to Talk about Racism, kuinka asiat esitetään länsimaissa valkoisten ihmisten normeilla ja kuvilla.

On ”ihonvärinen” meikki, kuvat vaaleaihoisista Aatamista, Eevasta ja Jeesuksesta sekä valkoinen nukke, jolla harjoitellaan ensiavun antamista. Valkoiset ovat ”vain ihmisiä”, joiden ihonväriä ei juuri koskaan mainita.

Hollywoodia on kritisoitu siitä, kuinka mustat ihmiset esitetään elokuvissa lähinnä rikollisina tai ressukoina, jotka valkoinen hahmo pelastaa.

Kesäkuussa yli 300 mustaa näyttelijää kirjoitti vetoomuksen Yhdysvaltojen viihdeteollisuudelle. Kirjeessä vaaditaan lopettamaan mustien tarinoiden kertominen tavalla, joka vahvistaa haitallisia stereotypioita.

Yksi yleisimmistä kertomisen tavoista on valkoisen pelastajan tarina. Robin DiAngelo käyttää esimerkkinä elokuvien valkoisesta pelastajasta Sandra Bullockin Mrs. Tuohyn hahmoa. Vuoden 2017 Elämä pelissä -elokuvassa Mrs. Tuohy pelastaa Oher-nimisen mustan nuoren miehen jengiläisyydeltä ja johdattaa kunnollisen elämän polulle. Lopulta Oherista tulee menestynyt NFL-pelaaja.

Myös Piiat-elokuvaa ja Green Bookia käytetään usein esimerkkeinä valkoisesta pelastajasta.

Khadar Ahmedin ensimmäinen pitkä elokuva Haudankaivaja ilmestyy ensi vuonna.

Haudankaivaja-elokuvan tekijä Khadar Ahmed muistuttaa, että valkoista pelastamista löytyy myös suomalaisista elokuvista. Ahmedin mieleen on jäänyt Antti J. Jokisen Pahan kukat vuodelta 2016. Elokuva alkaa kohtauksella, jossa muusikko Junon esittämä musta mies ryöstää kioskin.

”Hän tekee mitä tyhmempiä päätöksiä. Sekoilee, ei tee mitään oikein. Lopussa ihana, hyvin pärjäävä nuori valkoinen velipuoli pelastaa hänet”, Ahmed sanoo.

Valkoisen pelastajan tarinat vahvistavat kuvaa valkoisten ylivertaisuudesta, jolloin muut kuin valkoiset näyttäytyvät vähemmän kykeneväisinä ihmisinä. Haitallisinta on toistojen määrä: tarinasta tulee normi, jota kulutetaan kyseenalaistamatta kerta toisensa perään.

Kaikki lähtee Ahmedin mukaan käsikirjoittamisesta. Jos valkoinen kirjoittaa tarinan ei-valkoisesta, hahmot rakentuvat median stereotyypeistä, joita toistetaan valkoisesta näkökulmasta ilman kosketuspintaa siihen, millaista elämä vähemmistönä todellisuudessa on.

Ahmed vertaa valkoisten tekijöiden elokuvia Barry Jenkinsin elokuviin, joista Moonlight voitti kolme Oscar-palkintoa. ”Hän kirjoittaa mustista hahmoista lämmöllä ja lempeydellä”, Ahmed sanoo.

Khadar Ahmedin mukaan keskeiset kysymykset elokuvantekijöille ovat, kenelle tarina kerrotaan ja miksi se kerrotaan.

”Kaikki totta kai tietävät vastaukseni näihin kysymyksiin ei-valkoisena ohjaajana. Minua kiinnostaisi tietää, mitkä ovat valta-asemissa olevien vastaukset”, Ahmed sanoo.

Yhden vastauksen antaa Solar Filmsin toimitusjohtaja ja vastaava tuottaja Jukka Helle.

Hänen mukaansa roolitukset menevät ”luonnonvalinnan” kautta. Näyttelijöiden etnisyyttä mietitään tuotannoissa ”hyvin vähän”.

Solar Filmsin omistaja ja vastaava tuottaja Markus Selin ja toimitusjohtaja Jukka Helle Tarhapäivä-elokuvan pressitilaisuudessa vuonna 2019.

Solar Films on yksi Suomen suurimmista elokuvien tuotantoyhtiöistä, ja se keskittyy ”suuren yleisön” hitteihin.

Helle ottaa Solar Filmsin elokuvista esiin Khadar Ahmedin käsikirjoittaman Saattokeikan. Elokuva oli Helteen mukaan ”lähtökodiltaan sellainen, jossa haluttiin haastaa ennakkoluuloja”.

Romanttisissa komedioissa tai draamaelokuvissa, joissa ei käsitellä rasismia, ovat näyttelijät lähes aina valkoisia. Mistä tämä elokuvantekijöiden mielestä johtuu?

Jukka Helle on tovin hiljaa. Sitten hän toteaa Suomessa olevan ”lähtökohtaisesti hyvin vähän muun värisiä”, ja että elokuvan tekeminen lähtee ”muusta ajattelusta”.

”Ei ole tullut mitään ahaa-elämystä. Emme ole havahtuneet siihen, että meidän elokuvissa on vain valkoisia näyttelijöitä”, Helle sanoo.

Kirsikka Saaren käsikirjoittama Hölmö nuori sydän voitti parhaan käsikirjoituksen Jussi-palkinnon vuonna 2019.

Elokuvayhtiö Tuffi Filmsin perustaja ja käsikirjoittaja-ohjaaja Kirsikka Saari muistaa erään tuotantoyhtiön miespuolisen tuottajan kommentin.

”Hän sanoi, ettei voisi tehdä isoa hittiä, jossa olisi suomalainen nainen ja tummaihoinen mies, koska suomalainen mies ei kestäisi katsoa sitä”, Saari sanoo. Elokuva olisi tuottajan mielestä ”liian iso taloudellinen riski”.

Elokuvantekijät ovat eri mieltä siitä, pitäisikö Suomessa tehdä enemmän elokuvia muistakin kuin valkoisten tarinoista.

Solar Filmsin Helle sanoo, ettei tiedä, mikä on valkoisten tarina ja mikä on muiden tarina. ”Meidän perusyleisö on Suomessa asuvat suomalaiset. Yritämme kertoa tarinoita heille. Monikulttuurisuus ja muu varmaan näkyy, muttei se ole päälle liimattua”, Helle sanoo.

Hän kertoo, ettei näe ”lähtökohtaisesti mitään estettä” sille, etteikö etnisistä vähemmistöistä kertovia tarinoita voisi tehdä, vaikka yhtiö tavoittelee suuria yleisöjä. Vain sillä on hänen mukaansa merkitystä, kuinka koskettava tai hauska tarina on, ja voiko henkilöihin samastua.

”Mutta sillä ei ole mitään tekemistä etnisen taustan kanssa. Uskon, että suomalaiset kiinnostuvat monista tarinoista.”

Kysymys siitä, pitäisikö tuotantoyhtiöiden käyttää aikaa ja energiaa siihen, että elokuvien päähenkilöinä olisi muitakin kuin valkoisia on Helteen mukaan ”laaja ja moniuloitteinen”.

”En näe, että on suoraan elokuvayhtiöiden asia vaikuttaa omilla laitoksilla yhteiskunnan kehitykseen”, Helle sanoo.

Helsinki-filmin toimitusjohtaja ja tuottaja Aleksi Bardy on eri mieltä. Bardyn mukaan hänen ja muiden tehtävänä on edistää elokuvien moninaisuutta. Helsinki-filmi on Solar Filmsin tavoin yksi merkittävimmistä elokuvien tuottajista Suomessa.

”Kun tämä kohtalo tai hanke koputtaa ovelle, on meidän aika ymmärtää, että ovi pitää avata. Pitää olla mukana mieluiten aktiivisesti, mutta vähintäänkin reaktiivisesti”, Bardy sanoo.

Helsinki-filmin toimitusjohtaja ja tuottaja Aleksi Bardy on käsikirjoittanut ja tuottanut muun muassa Leijonasydän-elokuvan, joka käsittelee rasismia.

Tähän mennessä Helsinki-filmin elokuvien päärooleissa on ollut paria poikkeusta lukuun ottamatta vain valkoisia. ”En lähde puolustelemaan. On selkeää, että elokuvissa on ollut sokea piste. Uskon, että se on korjattavissa”, Bardy sanoo.

Tuffi Filmsillä moninaisuuden lisääminen on yksi keskeisistä tavoitteista. Perustajat Elli Toivoniemi ja Kirsikka Saari korostavat, että omat etuoikeudet ja valta pitää tunnistaa. ”Aina kun on valtaa, on myös valtaa muuttaa asioita”, Toivoniemi sanoo.

Bardy on samaa mieltä.

”Kun syntyy valkoisena ihmisenä ylemmän keskiluokan koulutettuun perheeseen, on suurempi todennäköisyys saavuttaa jokin asema kuin jollain muulla. Se on tilastollinen seikka, ja se on pakko myöntää.”

Jukka Helle ei hahmota kysymystä oman vallan reflektoinnista. ”En ole koskaan havainnut, että olisi pitänyt pohtia, mitä työtä teen tai miten sitä työtä teen”, hän sanoo.

”Olen hakeutunut uralle, koska se mitä teen, on kiinnostanut lapsesta ja nuoresta saakka. Pitäisikö mun miettiä, onko siihen, mitä olen tehnyt, vaikuttanut se, minkä näköinen olen tai millainen taustani on? En osaa ajatella, että sillä olisi merkitystä.”

Kirsikka Saari miettii, onko valkoisen elokuvantekijän tekopyhää puhua aiheesta. Mutta vaikka puhuminen tuntuu vähän kiusalliselta, ei voi olla hiljaa.

”Se, mitä näemme kankaalla, luo todellisuutta”, Saari sanoo.

Karu esimerkki elokuvien vaikutuksesta on yhdysvaltalaisen D.W. Griffithin Kansakunnan synty vuodelta 1922. 13. lisäys -dokumentissa esitetään, kuinka elokuva antoi kimmokkeen Ku Klux Klanin uuteen tulemiseen. Klaani kuvataan elokuvassa sankarillisesti, kun mustat miehet esitetään valkoisia naisia puskassa vaanivina saalistajina. Ku Klux Klan sai päähänsä polttaa ristejä vasta sen jälkeen, kun D.W. Griffith lisäsi palavat ristit elokuvaansa.

Ainoa huoneessa -sarjaan etsitään nyt muita kuin valkoisia kirjoittajia, jotta ruskeiden tyttöjen tarinoita kertovat siihen oikeat ihmiset. Toivola myöntää sen olevan hankalaa, koska valtaosa käsikirjoittajista on valkoisia.

”Täytyy miettiä, millaisen kirjoittajahuonemallin luomme. Onko meillä päädramaturgi, joka ei ole välttämättä poc, mutta muut kirjoittajajoukosta ovat.”

Kielitaitoa esitetään yhdeksi syyksi, joka vaikuttaa elokuvakouluista valmistuvien valkoisuuteen.

Khadar Ahmed haki suomalaisiin elokuvakouluihin monta kertaa, muttei päässyt sisään. Kun Ahmed kerran pääsi käsikirjoituksensa perusteella haastatteluun, kysyttiin häneltä monta kertaa, onko hän kirjoittanut tekstin itse.

Myöhemmin koulusta soitettiin, että Ahmedissa ”on potentiaalia” ja käsikirjoitus on ”todella hyvä”, muttei hänen kielitaitonsa riitä.

”Jos lähetätte minut kotiin, ei suomen kieleni kehity sielläkään. Kieli on helpoin syy olla antamatta koulupaikkaa”, Ahmed sanoo.

Saattokeikan käsikirjoittaja Khadar Ahmed perinteisessä somalialaisessa juhla-asussa ja ohjaaja Samuli Valkama smokissa elokuvan ensi-illassa.

Elokuva ja televisio eivät ole erillisiä lokeroita muusta yhteiskunnasta. Jani Toivola sanoo, että keskustelua pitäisi tulla elokuva- ja televisioalan tueksi ja toisinpäin.

#Metoo-liikkeestä on ollut jo apua. Elokuvien ja tv-sarjojen ihanne siitä, että maailmassa olisi vain miehiä ja naisia, jotka ovat valkoisia, hoikkia ja heteroseksuaaleja, on Toivolan mukaan muuttumassa. Tämä halutaan huomioida myös Ainoa huoneessa -sarjassa.

”Ei niin, että pidämme kaiken muun ennallaan, mutta otamme uuden värin”, Toivola sanoo.

Senna Vodzogben mukaan tuotantoyhtiöiden pitäisi lähteä muutokseen mukaan aidosta halusta, eikä tarpeesta kiillottaa omaa julkisuuskuvaa.

”Toivon, ettei alalla tulisi mitään trendiä, että yhtäkkiä tehdään vain sarjoja, joissa on etnisiä ihmisiä.”

Khadar Ahmed muistuttaa, että toimittajille on helppo lupailla muutosta, mutta muutakin tarvitaan.

”Katsotaan muutaman vuoden päästä, miltä suomalainen elokuva näyttää”, Ahmed sanoo.

Siihen ei riitä, että ihmisiä vain haastatellaan tarinoihin taustaksi.

”Muutosta ei tule, jos kirjoitushuoneissa on vain valkoisia ihmisiä päättämässä.”

Oikaisu 24.7. kello 11.45: Toisin kuin jutussa aiemmin luki, Ainoa huoneessa -sarjan pilottijakson toinen käsikirjoittaja ei ole nimeltään Fiona Elonen, vaan Fiona Elone.

Chike Ohanwe esittää ennakkoluuloista suomalaismiestä uutuuselokuvassa, eikä se ollut edes vaikeaa: ”Pitää muistaa, ettei rasismi ole vain valkoisten juttu”

HS-analyysi|Simpsonit linjasi, etteivät valkoiset enää näyttele ei-valkoisia rooleja, mutta todellinen ongelma jää käsittelemättä

Luetuimmat - Kulttuuri