Jyri Vartiaisen uusi romaani on harvinaisen kirkkaaksi hiottu proosahelmi lapsuudesta ja seksuaalisesta heräämisestä - Kulttuuri | HS.fi
Kulttuuri|Kirja-arvostelu

Jyri Vartiaisen uusi romaani on harvinaisen kirkkaaksi hiottu proosahelmi lapsuudesta ja seksuaalisesta heräämisestä

Jyri Vartiainen on työläiskirjallisuuden ja pienoisromaanin lupaavin kotimainen tekijä. Kolme kesää on nopea lukea, mutta se jättää pitkäksi jälkimauksi oman tahmean tunnelmansa.

Jyri Vartiainen on kirjoittanut aiemmin kaksi taiteilijaromaania ja harhailevan parisuhderomaanin.

Julkaistu: 25.7. 16:38

Romaani

Jyri Vartiainen: Kolme kesää. Teos. 103 s.

 Lapsuus on lyhytproosan ikuisuusaihe, jota jo monet 1800-luvun suomenkieliset novellinkirjoittajat Juhani Ahosta Teuvo Pakkalaan perkasivat huolella.

Niinpä ei yllätä, että jälleen uusi lyhyen muodon taitaja on tarttunut syöttiin.

Jos syvälle lapsen kokemukseen uppoaminen on monen kirjailijan tavoite, lapsuuden kesä on jo klassikkojen klassikko.

Jyri Vartiainen saa aiheesta ihmeen paljon irti uudessa pienoisromaanissaan, jossa pintapuolisesti ei tapahdu mitään. Avaraa ja rajatonta tylsyyttä erittävän tunnelman ohella hän onnistuu luomaan vähäeleisen kuvauksen vähemmistöön kasvamisesta ajassa ja paikassa, jossa asialle ei ole sanoja.

Nimettömäksi jäävä, ala-asteikäinen Poika kuljeskelee ystäviensä Sannan ja Terhin kanssa marketin ja lahonneen metsäisen ”rosvomajan” väliä.

Lapset näpistelevät suklaa­patukoita ja keräävät löytötupakoita, joiden polttaminen on ajoitettava huolella, vanhemmilla kun ilmeisesti on tryffelisian hajuaisti.

Poika asuu isänsä kanssa kaupungin vuokratalossa lähellä tehdasta. Parhaiden lapsuus­kuvausten perinteen mukaan aikuiset on rajattu kuvatun maailman reunamille: ”oli niin kuin he olisivat aina olleet syvällä omissa ajatuksissaan ja kuin naruin teljettyjä pääkoppiinsa”.

Heidät nähdään vain välähdyksinä lapsen havainnossa, joka silti paljastaa enemmän kuin aikuisten kokemusmaailmaan keskittyvä proosa yleensä pystyy:

”Isä puhuu kotiintuloajoista, on niin uupunut, ettei saa ääneensä uskottavuutta. Poika näkee, että isän silmissä on jo työ, ja kun isä katsoo häntä, hän katsoo hänen lävitseen työhön, joka alkaa taas heti aamusta niin että poikaa alkaa itseäänkin väsyttää.”

Vartiaisen Kolme kesää osuu täsmällisesti siihen herkkään ja vaikeasti tavoitettavaan vaiheeseen, jolloin lapsuus hiljalleen loppuu.

Nimensä mukaisesti romaani kuvaa kolmea peräkkäistä kesää, joiden aikana Pojasta tulee jatkuvasti yksinäisempi. Tytöt alkavat kulkea enemmän omissa porukoissaan ja poikajengien maailma tuntuu uhkaavalta ja vieraalta. Paikallisella hostellilla Poika on kerran nähnyt showtanssijoita sulkia hiuksissaan, ja havainnosta tulee hänelle tärkeä, kuin lupaus toisesta todellisuudesta, johon hädin tuskin uskaltaa uskoa.

Kerran poika kävelee itsekin junanraidetta sulka korvansa takana – pieni suuri vastarinnan ele, jollaisen lähinnä kauno­kirjallisuus voi tavoittaa.

Kolmesta kesästä ei millään saa sellaista kasvutarinaa tai manifestia kuin vaikkapa ranskalaisen Édouard Louisin Ei enää Eddy, joka muistuttaa vähän sosiologista tutkimusta kirjoittajan kasvamisesta homoseksuaaliksi ahdasmielisessä perheessä ja yhteisössä. Kuitenkin Jyri Vartiainen tuo omalla osoittelemattomalla tyylillään kotimaiseen kirjallisuuteen usein kaivattua uutta työläiskuvausta.

Hänen luomansa maailma on samalla tavalla tarkka ja kokonainen mutta vieras ja selittämätön kuin Antti Hyryn tai Raija Siekkisen kaltaisilla klassikoilla.

Kummastakin muistuttaa esimerkiksi tämä itsetietoisuuden herääminen seksuaalisen avainkokemuksen jälkeen:

”Hän tilaa hissin ja katsoo itseään sen peilistä. Siinä on jokin toinen poika kuin hän itse, poika ajattelee, avaa kotioven, jonka ääni jää kaikumaan rappukäytävään.”

Kolmekymppinen kirjailija­lupaus on lyhyessä ajassa erikoistunut yhden uhanalaisen lajin, pienoisromaanin, keskeiseksi kotimaiseksi äänenkannattajaksi.

Suvereenisti oman lajinsa taitavaksi kirjailijaksi Vartiainen on poikkeuksellisen monipuolinen. Hänen kaksi ensimmäistä teostaan Aurinko (2016) ja Ystävä (2017, molemmat Poesialta), olivat moderneja taiteilijaromaaneja, jälkimmäinen vetävässä ja pöyhkeässä dialogisuudessaan jo jonkinlainen pikkuklassikko.

Viime vuonna ilmestynyt Kirous puolestaan oli erikoinen, harhaileva parisuhderomaani, joka kuvasi epäsuhtaisia rakkauksia piinallisen monomaanisesti ja monologisesti.

Kolme kesää on tuotteliaan Vartiaisen teoksista toistaiseksi helpoiten lähestyttävä ja paras.

Se on periaatteessa kevyttä kesälukemista, mutta jättää pitkäksi jälkimauksi oman tahmean tunnelmansa.

Vaikka kuvatussa maailmassa ja lapsuuden kesässä ylipäätään on jotain määrittelemätöntä ja sumeaa, näin kirkkaaksi hiottuja proosahelmiä kohtaa harvoin.

Luitko jo nämä?

Luetuimmat - Kulttuuri