Helsingin Sanomat

Etutassuillaan kävelevä koira. Se oli näyttelijä Marja Salon ensimmäinen rooli. Hän suoriutui siitä helposti, käsillään kävellen.

Salo aloitti näyttelemisen ­Uudessa Iloisessa Teatterissa 1980-luvun lopulla. Hän oli silloin 7-vuotias. Lapsuus ja teini-ikä menivät UIT:n revyissä Linnan­mäen Peacock-teatterissa.

”Olin hyvä akrobatiassa ja tanssissa. Minulla oli esityksissä joka vuosi söpön liikunnallisen ja laulavan lapsitähden paikka”, Salo kertoo.

Salon ura teatterissa jakautuukin karkeasti kahteen lähes yhtä pitkään jaksoon. Kymmenen UIT-vuoden jälkeen Salo on ollut kiinnitettynä Kansallisteatteriin. Välissä hän opiskeli ja karkasi maailmalle, muun muassa Intiaan.

Salo sanoo näytelleensä vasta kymmenen vuotta. Se tuntuu hassulta, sillä hän on ollut 33 vuoden ajan näyttämöllä joka vuosi.

Hän tarkoittaa kuitenkin sitä, millaiseksi kokee tehtävänsä ammatissaan. Suhde viihteeseen on ristiriitainen.

”Minulle parasta viihdettä nykyään on kiinnostava sisältö ja koen, että taiteilijalla on velvollisuus herättää ajatuksia ja tuottaa hyvinvointia.”

Näyttämölle Salon johdatti hänen isoisänsä, kapellimestari ja säveltäjä Jaakko Salo, joka oli töissä UIT:ssä.

Marja Salo pääsi tutustumaan aikansa suosituimpiin viihdyttäjiin ja seuraamaan heidän työskentelyään Jukka Virtasen ohjauksessa koko 1990-luvun ajan.

Teatterista tuli tytön kasvattaja.

”Oma perheeni oli silloin rikki ja rajaton, mutta teatteri antoi elämälleni raamit. Se oli perhe, joka minut kasvatti, ja siellä tunsin olevani oma itseni. Teatteriyhteisö on aina ollut minulle tärkeimpiä asioita maailmassa.”

Perinteisen perheen ja teatterin rajat yhdistyivät myös niin, että UIT:n ydinryhmään kuulunut Marjatta Leppänen meni myöhemmin naimisiin Salon isoisän kanssa.

Leppäsestä tuli Salolle tärkeä ystävä ja tukija.

Vaikka Salo nauttikin laulamisesta ja tanssimisesta, hän halusi enemmän. UIT:ssa se ei tuntunut mahdolliselta, joten 17-vuotiaana hän lopetti.

Samoihin ­aikoihin hän tajusi, ettei pääsisi ylioppilaaksi kavereidensa kanssa. Hän oli ”hengaillut” kaikki kurssit, mutta tentit jäivät tekemättä. Oli aikalisän paikka.

”Tyhjensin asuntosäästötilini ja lähdin maailmalle.”

Matkusteltuaan muutamia vuosia Salo asettui Suomeen ja kirjoitti ylioppilaaksi Ressun ­aikuispuolelta 2002 – vain siksi, että se oli vaarin toive. Samana vuonna hän aloitti opinnot Teatterikorkeakoulussa.

”Nuorena ajattelin olevani tosi hyvä. Olin kuitenkin tehnyt siihen asti viihdettä ja pintaa, ja minut oli pidetty omalla mukavuusalueellani.”

Niinpä Salon mielen täytti kuvitelma, että kaikki hänen aiemmin tekemänsä oli huonoa ja että hänen pitäisi rakentaa itsensä uudestaan näyttelijäksi.

”Teatterikorkeakoulu jotenkin rikkoi minut. Tuntui siltä, että piti osata kaikkea muuta kuin osasi ja olla erityislaatuinen todistaakseen ansaitsevansa paikkansa. Yritin olla epäonnistumatta, mutta koska näytteleminen on juuri nolouden sietämistä, se meni ihan pieleen.”

Tilannetta ei helpottanut se, että jotkut vitsailivat hänen revyytaustastaan.

”Se satutti ja tuntui henkilökohtaiselta, vähän kuin perhettäni olisi arvosteltu. Nyt ajatteluni on vähän kääntynyt. Hyvä viihde vaatii taitoa, mutta maailma on täynnä pikaruokaviihdettä”, Salo sanoo.

”Viihde auttaa unohtamaan, mutta taide auttaa muistamaan. Nykyään mietin enemmän sitä, miten maailmaan voisi tuoda jotain kaunista.”

Valmistumisen jälkeen Salo oli ensin Joensuun kaupunginteatterissa, kunnes sai kiinnityksen Kansallisteatteriin 2009. Omassa yhteisössä voi jatkaa kasvamista.

”Työ on jatkuvaa etsimistä, havainnointia ja omien mielipiteiden muuttamista”, Salo sanoo ja nostaa esimerkiksi Seela Sellan, jonka sydän on 83-vuotiaana edelleen kaikelle auki. Samanlaisen joustavuuden ja kiinnostuksen maailmaa kohtaan Salo haluaisi itsekin säilyttää.

”Maailma on muuttunut Seelan aikana täysin, mutta hän on täysillä mukana, ja usein vielä edellä.”

Viime vuosina Salo on tehnyt yhä enemmän elokuvia. Se kiinnostaa, mutta hän ei ole lähdössä pois teatterista. ”En usko, että kestäisin ilman yhteisöä. Toiset onnistuvat siinä, mutta minä en ole yksi niistä. Työyhteisö luo turvaa ja antaa mahdollisuuden keskittyä olennaiseen.”

Yhtenä tärkeimmistä töistään Salo pitää Minna Leinon ohjaamaa Martin Crimpin tekstiin perustuvaa näytelmää Onnellisuuden tasavalta (2015).

Näytelmä käsitteli nyky-yhteiskunnan yksilökeskeisyyttä ja valinnanvaran paljoutta. Niihin Salo suhtautuu kriittisesti.

”Teatteri on vastaisku yksilökeskeisyydelle ja jatkuville virikkeille. Siellä ihmiset kokoontuvat kuuntelemaan tarinoita, ja hetkestä jää tallenne ainoastaan mieleen. Siksi minä rakastan teatteria.”