Jan Guillou hahmottaa rahan vuosikymmenen Ruotsissa – 1980-luku rullasi yhtä tuhoisana Pohjanlahden molemmin puolin - Kulttuuri | HS.fi
Kulttuuri|Kirja-arvostelu

Jan Guillou hahmottaa rahan vuosikymmenen Ruotsissa – 1980-luku rullasi yhtä tuhoisana Pohjanlahden molemmin puolin

Jan Guilloun romaani on kronikkamaisempi kuin edellinen osa, 1970-lukua puinut Tapetut unelmat.

Kirjailija Jan Guillou kuvattuna Kööpenhaminassa Tanskassa vuonna 2016 BogForum-kirjamessuilla.

Julkaistu: 1.8. 10:04

Romaani

Jan Guillou: Toinen kuolemansynti (Den andra dödssynden). Suom. Petri Stenman. Like. 432 s.

Ahneus mainitaan kuolemansynneistä toisena. Kun ruotsalainen Jan Guillou kirjoittaa 1900-luku -sarjansa uusimman romaanin 1980-luvusta, nimeksi on valikoitunut Toinen kuolemansynti.

Vaikkei näistä synninteon ­luokituksista niin perustaisikaan, otsikko osuu kohdalleen.

Meno oli hurjaa 1980-luvun Ruotsinmaalla. Terveellistä on huomata, miten yhtä aikaa ja identtisinä uusimmat hulluudet iskivät Pohjanlahden molemmin puolin.

Sijoitustaikureita, kiinteistöneroja, motivaatiopuhujia, ­valuuttapelin kultasormia… ­Romahduksen porteille asti.

Ahneuden apostolit kohoavat Jan Guilloun tarinan tärkeiksi sivutekijöiksi, eivät sentään aivan keskelle. Sanottu mielentila puhaltaa talouden ja yhteiskunnan lävitse, haave äkkirikkaudesta iskee vähän tyhmempäänkin.

Romaanin päähenkilö, asianajaja Eric Letang pelkää ja halveksii uutta helppoa rahaa (väkisinkin siihen kytkeytyen), mutta totta kai juuri hän pääsee sotkusta lopulta kuivin tassuin – vahingossa, tuurilla. Samoin kuin Henning-serkku, Laurit­zenin rahasuvun toinen ­1968-radikaali.

Vastakkaista äärilaitaa pyyhältää ”Solveig Kultajalka”, Ericin serkku hänkin. Jos Solveigin vetämän sukufirman kiinteistöbisnes olikin hurmaavaa ja kasvu satumaista, Eric ei ”pysynyt kärryillä miljoonien tanssahdellessa kiiltävällä kokouspöydällä. Oli jotain muutakin, jomottava vastenmielisyyden tunne”.

Paljolti oli kyse laiskuudesta, vastaan panemattomasta imeytymisestä rahan syövereihin, ­lopulta viemäreihin. Ryhmä­psykologinen kuvio piirtyy vahvasti. Että oletko sinä jotenkin heikkolahjainen, kun et tajua ottaa vastaan näin suuria voittoja…

Merkittävinä juonteina kulkee muitakin teemoja. Myrkyllisesti Guillou esimerkiksi ruotii 1980-luvun Ruotsissa ryöpynnyttä ”insestipaniikkia” suosittuine guruineen, joista ylimpänä huippuna kukkoili ”muistitaiteilija Heiskanen”. Seksuaalista ­hyväksikäyttöä totta kai esiintyi ja esiintyy aina, mutta mani­puloitujen muistojen tapauksia ­alkoi jo olla huikeita määriä.

Letangissa pysyi yhä leima ”terroristiasianajajana”. Varsinkin Expressen turvautui uskomattomiin journalistisiin temppuihin, ja taitaa ikävä kyllä olla niin, että Guilloun ei ole yhtään tarvinnut korostaa kirjailijan ­vapauksiaan.

Romaani on kronikkamaisempi kuin edellinen osa, 1970-lukua puinut Tapetut unelmat. Omakohtaisuus ei liioin yllä Guilloun edeltävän vuosi­kymmenen kokemustasolle. Ruotsalaisen yhteiskunnan suunnan ja vauhdin hän joka tapauksessa rekisteröi tarkoin.

Vuoden 1986 helmikuun 28. päivän tragedia pysäytti Ruotsin. Olof Palmen ampumiseen Guillou kajoaa vain niiltä osin, miten harhapoluille murha­tutkinta heti ajautui – ja millaisin oheisseurauksin. Tutkintaa veti vuoden päivät Hans Holmér, PKK-teoriastaan ja laajoista kurdijahdeistaan tunnettu mediahahmo. Paikoin siltikin lukiessa herää epäusko, että ­mitä kaikkea Holmér onkaan ehtinyt touhuta.

Kirjan lopuksi – 1980-luvun lopuksi – Eric Letang silmäilee Henningin kanssa taakseen. ”Moni asia oli muuttunut sitten heidän nuoruutensa. Mikään ei ollut muuttunut sellaiseksi kuin he siihen aikaan uskoivat.”

Havainto pätenee laajemminkin.

Luitko jo nämä?

Luetuimmat - Kulttuuri