Aika pysähtyi, ja Tarja Roinilan suurenmoinen esseekokoelma ei ilmesty koskaan - Kulttuuri | HS.fi
Kulttuuri|Kolumni

Aika pysähtyi, ja Tarja Roinilan suurenmoinen esseekokoelma ei ilmesty koskaan

Polkupyöräonnettomuudessa kuolleen suomentajan viimeinen Thomas Bernhard -käännös julkaistaan suunnitelmien mukaisesti syksyllä.

Näkemyksellisyydellään, osaamisellaan ja uutteruudellaan suomentaja Tarja Roinila antoi lukijoille valtavasti iloa.

Julkaistu: 1.8. 11:38

Voi ei: yhden ihmisen kokoinen ja siten kaikkein tajuttavin ja hirvittävin uutinen.

Nettitieto tapauksesta osui silmiin joskus alkuillasta tiistaina 19. toukokuuta. Laivalahdenkadun ja Linnanrakentajantien risteyksessä Herttoniemessä pyöräilijä oli jäänyt rekan alle ja kuollut.

Muistan, että 1970-luvun kotikatuni koulutyttö jäi pyörällään alle siinä samassa paikassa. Äidilläni oli tapana puhua naapurin tytöstä eli varoitella hänen kauttaan, miten koko elämä voi riippua silkasta silmänräpäyksestä.

Sitten 1970-luvun kyseiseen risteykseen on saatu liikennevalot ja useimpien aktiivipyöräilijöiden päähän kypärät. Mutta silti. Silmänräpäykset jatkuvat.

Kun seuraavana viime toukokuun päivänä selvisi, että uhri on kovin tuttu, murheeseen iskivät uudet kierrokset.

Älköön kukaan kuitenkaan muistelko Tarja Roinilaa (1964–2020) suomentajana, jolle kävi surullisesti vaan arvokkaan kirjallisuuden sanansaattajana, joka antoi meille näkemyksellisyydellään, osaamisellaan ja uutteruudellaan valtavasti iloa.

Löytämisen riemu alkoi Juan Rulfon pienoisromaanista Pedro Páramo (Like, 1991), joka tutustutti paitsi ennestään näillä lakeuksilla uppo-outoon meksikolais­klassikkoon myös uuteen suomentajaan. Kumpikin nimi jäi kerrasta mieleen.

Näyn kirja-arviossani (HS 14.9. 1991) pyörittelevän määritelmää ”hiljaisen avara niukkuus” ja lausuilevani, että: ”Ilmaisun karuus avartuu luontevaan hengitykseen, johon ei saata toivoa mitään lisää. Päinvastoin, Rulfon sanallinen kitsaus turvaa aavistuksenomaisten sävyjen erottumisen.”

Jotta sellaista sanahelinää.

Kohta kolmekymmentä vuotta on kadottanut Pedro Páramoni jonnekin, enkä enää muista, sisältyikö Liken laitokseen myös Roinilan esittelyteksti, kuten sittemmin usein tapahtui hänen suomentamiensa kirjojen kohdalla. Jos sisältyi, se oli varmasti parempi kuin minun yritelmäni.

Etenkin uusien nimien kohdalla suomentaja jo tietää ja tuntee. Arvostelija vasta tutustuu ja hapuilee.

Ensikosketuksen innoittamana ryhdyin seuraamaan Roinilaa: vieköön minut mihin valistuneisuuttaan vie. Itse en osaa espanjaa, joten saisin avartua hänen ansiostaan.

Vaikuttavin rasti Roinilan espanjakaudella taisi olla baskikirjailija Bernardo Atxagan romaanimainen kertomuskokoelma Obabakoak, jota kukaan tuskin osasi Tammessa erikseen kaivata mutta jonka paraatisarjaan, Keltaiseen kirjastoon, jo kykynsä todistanut ja määrätietoinen suomentaja sen puhui vuonna 1994.

Tarja Roinilan muistoa kunnioittamaan onnettomuuspaikalle tuotiin valkoiseksi maalattu polkupyörä sekä kukkia ja kynttilöitä.

Näemmä pystyn itse Atxagan ”varastamisen jalon taiteen” kuvailemisessa jo pikkuisen parempaan kuin Rulfon kohdalla (HS 20.11. 1994):

”Kirjan henkilöt elävät fiktiossa, kirjoissa ja kirjeissä joita he lukevat tai jutuissa joita he kuulevat. Yhden koulii kunnon kansalaiseksi olematon kirjeenvaihtotoveri, toinen ajautuu hulluuteen valokuvan tähden, kolmas saa surmansa tarinan vaikutuksesta. Elämä on tekstiä sekä sen kommentaaria. Niistä kasvaa yhdistelmä, jonka monitulkintaisuus ei koskaan aukene tyhjentävästi.”

Tutustuttuani hieman Tarjaan en enää ihmetellyt, miksi juuri tämä kirja viehätti häntä.

Työelämänsä toisella kaudella Roinila vaihtoi ranskaan ja näytti rakkautensa filosofiaan. Muun muassa sellaiset teoreetikot kuin Roland Barthes, Gaston Bachelard ja Maurice Merleau-Ponty saivat suomennoksensa tuiki tarpeellisine, syvällisestä paneutumisesta ammentavine saatesanoineen.

Vasta kolmas kausi vei hänet toiseen omaan kotikieleen, saksaan. Äimistyin, kun hän kerran puhkesi yllättäen puhumaan täydellistä saksaa. Ilmeisesti kyseessä oli äiti, joka soitti hänen kännykkäänsä.

Yksi Herta Müller -suomennos sekä peräti seitsemän nidettä lahjomatonta äärimmäisyyttään hankalan maineessa olevaa Thomas Bernhardia, joka ei ole ollenkaan hankala, kun ahdistuneen itävaltalaisen proosaa pistelee alkujaan Jyväskylän riemukkaan kasvatin suomennoksina.

Teos-kustantamon Baabel-sarjan kahdeksas nide Bernhardia Halvallasyöjät / Wittgensteinin veljenpoika ilmestyy alkavana syksynä. Kustantajan määritelmän mukaan ensin mainittu ”vyöryy epätoivosta slapstickiin ja takaisin” – epäilen, että nämä sanat on saatu Roinilalta –, kun taas jälkimmäinen kuvaa kertojan ja maineikkaan filosofin sukulaisen automatkaa.

Roinilan, Bernhardin ja Teoksen kolmiliitto tarjoaa harvinaisen kirjallisen herkkupöydän, joka ei enää kasva. Mutta se pysyy.

Turma Herttoniemessä katkaisi julmasti neljännen työkauden. Roinilan oli viimein määrä keskittyä omaan esikoisteokseensa, esseekokoelmaan.

Helsingin Sanomien sunnuntaisivuilla 7. kesäkuuta julkaistu laaja tekstinäyte käsittelee sitä, miten hän oppi itselleen tärkeät kielet ja miksi hän opetteli ne. Toisin sanoen sitä, mitä ja kuka hän on, ja miksi. Ja voisiko hän kenties olla jotakin ihan muuta. Kuten ehkä onkin. Olikin.

Kirjoittajansa loputonta uteliaisuutta ja valppautta sekä kai juuri niiden tähden hänessä kuplivaa olemassaolon iloa avaava essee nostatti kysymyksen, johon en ole törmännyt aiemmin: voiko Hesarin esikoisteospalkinnon antaa kuolleelle kirjoittajalle?

Tietenkin voi.

Mutta Tarja Roinilan esikoisteosta ei koskaan tule. Hän ehti saada valmiiksi vain muutaman esseen, eivätkä ne kustantajan mukaan riitä kokoelmaksi saakka.

Jäi sanomatta, että hurmaannuin hänen taitavuutensa.

On kaunista, kun joku osaa.

Kirjallisuus|Pyöräturmassa kuollut Tarja Roinila kirjoitti omaa esikois­teostaan, joka jäi kesken – HS julkaisee osan esseestä, jossa Roinila kertoo, miten syntyi kielten avulla uudelleen

Muistokirjoitus|Tarja Roinila 1964–2020

Luitko jo nämä?

Luetuimmat - Kulttuuri