Harva tanssitaiteilija uskaltaa olla niin järkähtämättömän poliittinen kuin Sanna Kekäläinen - Kulttuuri | HS.fi

Harva tanssitaiteilija uskaltaa olla niin järkähtämättömän poliittinen kuin Sanna Kekäläinen

Esiintyjien väliset ihokosketukset ja yksilölliset kohtaamiset puuttuvat lähes kokonaan Sanna Kekäläisen uudesta teoksesta.

Sanna Kekäläisen (oik.) teoksessa If I Would Lose My Voice esiintyvät hänen lisäkseen Janne Marja-aho (kuvassa) ja Andrius Katinas.­

17.8. 16:14

Nykytanssi

If I Would Lose My Voice. Kantaesitys, Kansallisteatterin suuri näyttämö. Tuotanto Kekäläinen& Company, Kansallisteatteri ja Pragma Helsinki. Käsikirjoitus, teksti, ohjaus ja koreografia Sanna Kekäläinen, äänisuunnittelija Antti Nykyri, valosuunnittelu Anniina Veijalainen. Esiintyjät Andrius Katinas, Sanna Kekä­läinen ja Janne Marja-aho.

Kansallisteatterissa kanta­esitetty If I Would Lose My Voice eroaa Sanna Kekäläisen aiemmista tanssiteoksista hätkähdyttävällä tavalla: Kekäläiselle tyypilliset kosketukset ja nostot puuttuvat.

Kaksiosainen teos kääntää huomion täysin pois privaatista – ensimmäisessä osassa ollaan katastrofia ennen ja toisessa osassa eletään katastrofin jälkeen, mutta kummassakin esiintyjien liike on olosuhteiden armoilla. Ihminen reagoi lakonisesti ja tavallaan äänensä ja ominaislaatunsa menettäneesti, ilmentää jonkinlaista yleistä ihmisyyttä, joka sekin alkaa kadota.

Aluksi Andrius Katinas ja Sanna Kekäläinen ikään kuin sisustavat näyttämöä öljypohjaisella pressulla laskostamalla, kupruttamalla ja siirtelemällä. Janne Marja-aho pujahtaa pressun alle. Muodostuu pilviä, röykkiöitä, kasoja. Aivan kuin kehon liike olisi siirtynyt muovin liikkeeksi, jota ihminen seurailee ja jonka kanssa se yrittää oleilla. Esityksessä Kekäläinen puhuu antroposeenin ajan maan liikkumisesta ja lopullisesta muuttumisesta. Metsä, satama ja kaupunki ovat muuttaneet muotoaan.

Kekäläinen nimittää Kansallisteatterin suurta näyttämöä paikaksi näyttämön sijaan. Näyttämö ei rajaudu irralliseksi paikan lainalaisuuksista. Antti Nykyrin suunnittelemista kohinoista on vaikea tietää, ovatko ne elämän vai kuoleman ääniä. Ja jos elämän, niin onko se elämää, jossa ihmislaji elää.

Katastrofia edeltävässä ja sen jälkeisessä ajassa näyttämöllä ja kerrotussa tekstissä kuitenkin seikkaillee sukupuoleton Ed – ihmiskuva ja abstrakti kyhäelmä pikemmin kuin ihminen – joka etsii rakkautta. Se pulpahtaa esiin huolettomassa tavassa pyyhkäistä toisen kasvoja käytetyillä kalsareilla, lähes aggressiivisessa muovin repimisessä toisen kädestä, yrityksestä kuiskutella ja vitsailla kuin mitään ei olisi tapahtunut. Ihmislajin käyttäytymisestä näemme pieniä riekaleita siellä täällä.

Monet ilmastonmuutosta käsitelleet teokset ovat pyrkineet viime vuosina saavuttamaan tilan, jossa yritetään palauttaa ihmiset tähän hetkeen. Uto­pian ja dystopian sijaan jonkinlainen mahdollisuus on nähty siinä, miten tärkeää on sitkeästi juuri tässä hetkessä eläminen, jotta edes jonkinlaista toivoa olisi. If I Would Lose My Voice antaa katastrofinkin tapahtua.

Väitän, että Kekäläinen pystyy tekemään niin, koska hän on niin poliittinen taiteilija.

Kekäläisellä on samat poliittiset kysymykset, kuten talouden ylivallan ja pääoman vallan vastustaminen kuin aikaisemminkin, ja onkin tärkeää, että Kansallisteatterin suuren näyttämön ensimmäinen vapaan tanssin kentän esitys on läpeensä poliittinen. Siinä missä moni tanssiteos askaroi samojen kysymysten kanssa, erittäin harva uskaltaa olla ihan oikeasti ja konkreettisesti poliittinen niin täysin järkähtämättömällä tavalla kuin Kekäläinen uskaltaa – ja ilman, että teos jämähtää päivänpolitiikkaan.

Ja vieläpä, kaiken lisäksi, hän uskaltaa jatkaa jokaisessa uudessa teoksessaan siitä, mihin on viime kerralla jäänyt. Tällainen praktiikka voi tuntua uuvuttavalta, jos sitä ei katso tarkkaan. Sillä uuden etsiminen siinä mielessä, kuin spektaakkelissa uusi ymmärretään, ei voisikaan olla Kekäläiselle taiteessa minkäänlainen arvo.

If I Would Lose My Voice -esitystä pitääkin katsoa erityisen tarkkaan, sillä se ei manifestoi mitään muutosta liikekielellään vaan ennen muuta näyttää asioita antroposeenin ajan ihmisyydestä, jotka ylittävät yksilön: kosketuksen tarve, kaipuu liittyä johonkin, seksuaalisuus, tarve tehdä jotain merkitykselliseltä tuntuvaa, yritys hahmottaa asioita tarttumalla niistä kiinni.

Luitko jo nämä?

Luetuimmat - Kulttuuri