Valokuvataide
Vuoden nuori taiteilija: Aapo Huhta 8.11.2020 saakka Tampereen taidemuseossa (Puutarhakatu 34, Tampere). Ti–to 9–17, pe–su 10–18.
Valokuva ei ole viaton taidemuoto. Olisi helppo ajatella, että kameran laukaisinta painaessa filmille tallentuu välitön, muokkaamaton todellisuus. Näin ei ole: näemme kuvassa sen, mitä kuvaaja haluaa meidän näkevän.
Vuoden nuoreksi taiteilijaksi valitun Aapo Huhdan (s. 1985) teokset perustuvat valokuvan kykyyn taivuttaa todellisuutta. Hän osaa mestarillisesti vangita hetkiä, joissa tuttu muuttuu oudoksi ja todellisuus häilyy epätoden rajalla kuin kangastus.
Tampereen taidemuseon voittonäyttely luo vaikutelman poikkeuksellisen vahvasta taiteellisesta visiosta, jota Huhta toteuttaa niin Helsingin Sanomiinkin kuvaavana lehtikuvaajana kuin vapaana taiteilijana. Huhdan töissä dokumentaarinen valokuva yhdistyy käsitteelliseen pohdintaan valokuvan mahdollisuuksista.
Huhta ei lavasta kuviaan tai muokkaa niitä tietokoneella. Epätodelliset vaikutelmat syntyvät tarkkaan valituista kuvakulmista, tilannetajusta ja filmin täydellisestä teknisestä hallinnasta.
Vuoden nuoren taiteilijan titteli on jatkoa Huhdan jo valmiiksi pitkälle meriittilistalle. Vuonna 2011 hänet valittiin vuoden nuoreksi lehtikuvaajaksi. Vuonna 2015 hän voitti vuoden nuoren pohjoismaisen kuvaajan tittelin teossarjallaan Block (2015), joka oli seuraavana vuonna myös Fotofinlandia-ehdokkaana. Huhta on myös ensimmäinen suomalainen valokuvataiteilija, jonka teoksia on ollut esillä Tukholman Fotografiskassa.
Tyylillisesti Huhdan töistä voi löytää yhteneväisyyksiä The Helsinki School -ryhmän taiteilijoihin, joita yhdistää käsitteellinen lähestymistapa, pelkistetty kuvakieli ja unenomainen surrealismi. Huhdan muotokuvissa voi myös nähdä yhteyksiä Esko Männikköön, jonka Huhta itsekin nimeää idolikseen.
Sarjasta Block, 2014.
Ihmiset Huhdan kuvissa vaikuttavat usein eksyneiltä ja voimattomilta. Voitokkaassa Block-sarjassa kasvottomat pukumiehet vaeltavat harmaiksi betonilaatoiksi pelkistyneessä New Yorkissa. Kaikki on suorakulmaista ja varjot teräviä. Perinteisten turistikuvien sijaan suurkaupunki näyttäytyy Huhdan kuvissa dystooppisena, kafkamaisena ja vieraannuttavana.
Sarjasta Omatandangole 2016–2018.
Parhaiten Huhdan omaperäinen taiteellinen ääni tulee esiin kuvasarja Omatandangole (2019), jonka Huhta kuvasi asuessaan Namibiassa. Sarjan nimi tarkoittaa oshiwambon kielellä kangastusta, ja nimensä mukaisesti kuvista on vaikea tietää, mikä on totta ja mikä valon luomaa harhaa.
Namibian aavikot muistuttavat kuvissa vierasta planeettaa, jonka kuollutta pintaa paahtaa kaksi aurinkoa. Ihmiset hapuilevat loputtoman hiekkameren keskellä, ja välähdyksenomaiset kuvat heinäsirkoista, yöperhosista ja linnuista korostavat apokalyptistä tunnelmaa.
Sarjasta Omatandangole 2016–2018.
Auringonpistoksen aiheuttamia houreita muistuttavat kuvat ilmentävät siirtymää kohti henkilökohtaisuutta Huhdan tuotannossa. Kuvasarja irtoaa objektiivisen todellisuuden kuvaamisesta ja muuttaa Namibian aavikot kuviksi Huhdan mielensisäisestä myllerryksestä.
Uusissa, voittonäyttelyä varten tehdyissä teoksissa henkilökohtaisuus on yhä konkreettisemmin läsnä. Perheensä muotokuvien kautta Huhta käsittelee jälleen elämän hallitsemattomuutta, joka kulkee temaattisena lankana läpi hänen tuotantonsa.
Huhdan teoksissa toistuva ihmiskuva tiivistyy ehkä parhaiten tuoreeseen videoteokseen Self-Portrait (2020). Omakuvaksi otsikoidussa videoteoksessa Huhta on kuvannut itseään uimassa, mutta taiteilijan sijaan pääosassa on tuntematon syvyys, joka vaanii hänen allaan. Ihmiset Huhdan kuvissa tuntuvat eksyneen tilanteisiin, joita he eivät täysin hallitse – hieman kuin veden pinnalla räpiköivä taiteilija itsekin.
Koronapandemian takia voittonäyttely avautui Tampereen taidemuseossa kolme kuukautta suunniteltua myöhemmin. Tuttuun tapaan näyttely nähdään vuodenvaihteessa myös Aboa Vetus & Ars Nova -museossa Turussa.
