Ajantaju katoaa ja katsoja vaipuu hypnoottisen kelluvaan olotilaan Liisa Pentin uudessa teoksessa - Kulttuuri | HS.fi

Ajantaju katoaa ja katsoja vaipuu hypnoottisen kelluvaan olotilaan Liisa Pentin uudessa teoksessa

Liisa Pentti on pitkän uransa aikana viljellyt omaa hienovaraista ja toisinaan leikittelevää postmodernia tyyliään. Ref2020 on kuin hitaasti näyttäytyvä maalaus, josta leikittelevyys tuntuu olevan etäällä, kirjoittaa kriitikko Jukka O. Miettinen.

Liisa Pentin uudessa teoksessa Kaikki kuusi tanssijaa pysyvät visusti toisistaan erillään. He kokevat yksityisiä tuntemuksiaan, jotka vain hetkittäin nivoutuvat toisten tanssiin.­

15.10. 13:37

Nykytanssi

Ref2020 Liisa Pentti +Co Studiossa 14.10., koreografia Liisa Pentti ja työryhmä, musiikki Brian Eno, äänisuunnittelu Jouni Tauriainen, valosuunnittelu Ina Niemelä, puvut Tua Helve esiintyjät Meeri Lempiäinen, Corinne Mustonen, Pinja Poropudas, Satu Rekola, Kardo Shiwan ja Katri Soini.

Liisa Pentin uutuuskoreografia Ref2020 on kuin hitaasti näyttäytyvä maalaus, jonka pääosissa ovat sisäänpäin kääntyneet olotilat, epäkeskot asennot ja regression purkaukset. Teosta voisi luonnehtia abstraktiksi. Sen aineksina ovat toki ihmiskehot, mutta kasvonilmeiden johdonmukainen eliminointi häivyttää siitä inhimillisyyttä.

Musiikikseen tai pikemminkin äänimaailmakseen Pentti on valinnut elektronisen musiikin ja ambientin pioneerihahmon Brian Enon vajaan tunnin mittaisen ääniteoksen Reflection vuodelta 2017. Jo se on omiaan siirtämään katsojan rauhallisen hypnoottiseen, kelluvaan olotilaan.

Liisa Pentti on pitkän uransa aikana viljellyt omaa hienovaraista ja toisinaan leikittelevää postmodernia tyyliään. Tästä teoksesta leikittelevyys tuntuu olevan etäällä. Se pikemminkin tyylittelee ja dekonstruoi inhimillisiä reaktioita.

Tässä teoksessa ei kohdata. Kaikki kuusi tanssijaa pysyvät visusti toisistaan erillään. He kokevat yksityisiä tuntemuksiaan, jotka vain hetkittäin nivoutuvat toisten tanssiin. Ref2020 on kollektiivinen teos, jonka hienot tanssijat ovat itse olleet mukana liikemateriaalia tuottamassa. Se myös näkyy lopputuloksessa.

Välillä ehti herätä kysymys haluavatko tekijät tietoisesti jättää katsojan ulkopuoliseksi. Toisen ihmisen uni-, horros- ja horkkatilojen ulkoisten merkkien tarkkailu kun voi tuntua nololta tirkistelyltä. Kokonaisuuden hahmottuessa merkit saavat kuitenkin toisen merkityksen. Ne muuttuvat yleisluontoisiksi tunnesignaaleiksi.

Jos Ref2020 olisi maalaus, määrittelisin sen ekspressionistiseksi minimalismiksi. Itse pidän yhtenä kiinnostavan esityksen tunnusmerkkinä sitä, että se onnistuu manipuloimaan katsojan ajantajua. Tämä yli tunnin mittainen esitys päättyi yllättävän nopeasti.

Artikkeliin liittyviä aiheita

Luitko jo nämä?

Luetuimmat - Kulttuuri