Olen seurannut yli kymmenen vuotta kirjaa ”1001 elokuvaa, jotka sinun pitää nähdä ennen kuolemaa” – Tätä kaikkea olen sen ansiosta löytänyt ja oivaltanut - Kulttuuri | HS.fi

Olen seurannut yli kymmenen vuotta kirjaa ”1001 elokuvaa, jotka sinun pitää nähdä ennen kuolemaa” – Tätä kaikkea olen sen ansiosta löytänyt ja oivaltanut

Helpotuin kun tajusin elokuvakaanonin olevan olemassa vain ihmisten pään sisällä, kirjoittaa Miska Rantanen.

Jos klassikkoelokuvat eivät kävele syliin, apua voi hakea hakuteoksista.­

17.10. 2:00 | Päivitetty 17.10. 6:36

Leffafanien silmät alkoivat tuikkia, kun teatterit avasivat oviaan koronatauon jälkeen heinäkuussa. Vaikka katsojamäärät per näytös pidetään yhä aisoissa ja turvamääräykset ovat tiukat, pääsy laajakankaiden taikamaailmaan on taas mahdollista.

Kaikki ei ole silti ennallaan. Tuotantoyhtiöt ovat pihtailleet isompia kassamagneetteja, kun poikkeusolot eivät mahdollista maksimaalista tuottoa. Esimerkiksi uusi James Bond -elokuva tulee teattereihin vasta keväällä 2021, vuosi kaavaillun ensi-illan jälkeen.

Tähän saakka ohjelmisto on pysynyt kaikesta huolimatta kiinnostavana, ainakin pääkaupunkiseudulla. Heinäkuusta lähtien teattereissa on pyöritetty uusien teosten ohessa limittäin myös 2010-luvun menestyselokuvia, kuten esimerkiksi Interstellar, The Grand Budapest Hotel, Dunkirk, Call Me by Your Name, Mad Max: Fury Road, Once Upon a Time in Hollywood, ja Inception.

Yhteistä näille elokuville on se, että ne ovat olleet sekä yleisö- että arvostelumenestyksiä ja niitä halutaan edelleen katsoa.

Ovatko nämä nyt siis 2010-luvun klassikoita?

Suhtaudun nihkeästi sanaan klassikko. Se (kuten legendaarinen) on käsitteenä epämääräinen lötkö, josta ei saa otetta. Termiä käytetään surutta ja helposti liikaa jo siksi, että sille ei ole tarkkoja kriteereitä. Melkein mitä tahansa voi markkinoida klassikkona – ja on markkinoitukin.

Wikipedia määrittelee klassikoksi ”arvostetun” ja ”esimerkillisen” teoksen. Asemansa klassikko voi saavuttaa vuosikymmenien aikana tai sitten siihen ei kulu kauan ja siihen ”tiivistyy jotain olennaista kulttuurista”.

Tästä kuvauksesta ei tule hullua hurskaammaksi.

Helsingin kaupunginkirjaston Helmet-sivuilla Suvi Annola on Wikipedian parviälyä tarkempi. Hän listaa klassikon synonyymeiksi ikuisuuden, ajattomuuden ja tuoreuden.

”Klassikko kestää aikaa, tuntuu ajankohtaiselta ja tärkeältä eri aikoina ja eri paikoissa. Sen teemat ovat uskottavia, koskettavia, samaistuttavia ja vaikuttavia myös jossain toisessa ympäristössä.”

Annola kirjoittaa kirjoista, mutta sama määrittely pätee myös elokuviin. Ainakin alussa mainittuihin 2010-luvun leffoihin, joiden teemoja ovat selviytyminen, sosiaaliset suhteet ja rakkaus.

Aloin kiinnostua klassikkoelokuvista, kun ymmärsin ajan rajallisuuden. En muista missä tämä tarkalleen tapahtui, mutta lapseni olivat silloin pieniä ja oma aikani oli kutistunut vajaaseen tuntiin päivässä.

Päätin, että tästä lähtien katson vain hyviä elokuvia enkä yhtään huonoja. Halusin uppoutua elokuvakaanoniin ja oppia erottamaan Carl Theodor Dreyerin Josef von Sternbergistä – tai edes Kenneth Angerista.

Tämä tosin tapahtui onnettoman myöhään. Aikaisemmin olin rouskinut elokuvia kuin roskaruokaa ilman uteliaisuutta tai itsekuria. Pyöritin samoja dvd-levyjä kerta kerran jälkeen ja osasin Terminaattorit, Mulholland Driven, Palmut ja Alienit leikkauksia myöten ulkoa.

Tunnen yhä kateutta puolisoani kohtaan, joka katsoi lukioikäisenä elokuvahistorian tärkeimmät teokset Elokuva-arkistossa.

Koska olin valaistumiseni hetkellä jo reilusti yli 40-vuotias, saatoin tarttua selfhelp-oppaaseen ilman ironiaa. Avukseni tuli vuodesta 2003 lähtien lähes vuosittain päivitetty tiiliskivi 1001 Movies You Must See Before You Die. Kirjan nimikin tuntui ruuhkavuosia elävälle sopivan ajankohtaiselta.

Tätä ennen selailemani suosituslistat olivat enemmän tai vähemmän köykäisiä. Esimerkiksi Imdb-sivuston suositukset tuntuivat usein koostuvan nuorten aikuisten tehostesaduista, poikkeuksena se ikuinen ykkönen Rita Hayworth – Avain pakoon (Darabont, 1994).

Luottamukseni klassikkolistoihin oli tätä ennen ristiriitainen. Syytän tästä elokuvataiteen pitkän linjan lähetyssaarnaajaa, tietokirjailija Peter von Baghia (1943–2014). Hänen leffakerhosukupolvensa puristiset näkemyksensä iskostuivat minuunkin, kun en paremmasta tiennyt. Omaksuin syvällisenä oppina sen, että viihdyttävät elokuvat olivat paheksuttavia ja tylsät ihanteellisia. Jako ei tietenkään ollut ihan näin mustavalkoinen von Baghillakaan, mutta suuntaa antava.

Erityisesti mieleeni jäivät von Baghin monessa eri yhteyksissä hehkuttamat Sight & Sound -elokuvalehden kriitikkoäänestykset maailman parhaimmista elokuvista. Nykysilmin näiden tulokset ovat outo yhdistelmä oman aikansa radikalismia ja konservatiivista ulkomuseota.

Esimerkiksi vasta vuonna 2012 Citizen Kane (Welles, 1941) sai luovuttaa ykköspaikkansa Vertigolle (Hitchcock, 1958). Tuorein ohjaus Sight & Soundin kriitikkolistoilla on yhä 2001: Avaruusseikkailu (Kubrick, 1968).

Takavuosikymmeninä laatuelokuvien listaamisessa oli myös itsetarkoituksellisen kikkailun makua, kun arvostetuiksi teoksiksi nostettiin elokuvia, joita oli liki mahdotonta nähdä. Internet on vähentänyt saavuttamattomuuden mystiikkaa.

Löysäsin kravattiani oivallettuani, että elokuvakaanon on viime kädessä sosiaalinen konstruktio, joka on olemassa vain ihmisten pään sisällä.

Olen katsellut 1001 Movies You Must See Before You Die -kirjan elokuvia nyt jo vuosia enemmän tai vähemmän aktiivisesti. Paras paikka nähdä pykälää harvinaisempia elokuvia on ollut Yle Teema -kanava. Kiitos tähänastisista seikkailuista!

Muutaman tasapaksun elokuvan olen kirjan suosituksista bongannut, mutta useimmiten olen ollut vaikuttunut tai jopa haltioitunut. Leffamakuni on heittänyt runsaassa kymmenessä vuodessa parikin volttia. En olisi koskaan tohtinut katsoa muutaman rivin kuvauksen perusteella elokuvaa A Matter of Life and Death (Powell, 1946) tai dokumenttia High School (Wiseman, 1968), mutta kirjan rohkaisemana kyllä.

Olen kiitollinen siitä, että joku on toiminut esikatsojanani. Samalla myönnän, että elokuvakaanonin muotoilijoilla on kuin onkin oma paikkansa universumissa.

Parasta kuitenkin on, että kun yksi kaanoni alkaa maistua liian samasta tuutista puserretulta, voi kokeilla toista. Tähän käyttöön sopii erinomaisesti keväällä 2020 julkaistu opas Peilin takana – Elokuvan historia(a) 1874–2020 (toim. Mikko Lamberg). Suomalaisten leffadiggareiden tekemä tuhannen elokuvan esittely tarjoaa vaihtoehtoisen kaanonin.

Kirjan suositusten joukossa on paljon 1001-kirjasta tuttuja elokuvia, mutta vielä enemmän tuntemattomia ja uteliaisuutta herättäviä teoksia, kuten dokumentti Aulis Sallinen nylkee ahvenen vuodelta 1984.

Toivottavasti loppuelämäni riittää näidenkin tärppien katseluun.

Artikkeliin liittyviä aiheita

Luitko jo nämä?

Luetuimmat - Kulttuuri