Poikia houkutellaan nyt lukemaan huumorilla, alapääjutuilla ja mahdollisimman ohuilla kirjoilla – Onko kynnys turhankin matala? - Kulttuuri | HS.fi

Poikia houkutellaan nyt lukemaan huumorilla, alapääjutuilla ja mahdollisimman ohuilla kirjoilla – Onko kynnys turhankin matala?

Takaumat ja eri kertojanäkökulmat alkavat olla jo yläkoululaisillekin liian haastavia.

18.10. 2:00 | Päivitetty 19.10. 16:24

Lasten ja nuorten vapaa-ajan lukemisen väheneminen askarruttaa lähinnä opettajia ja vanhempia, ei niinkään kohderyhmää itseään.

Etenkin pojille täsmä­kohdennettuja kirjoja ilmestyy nyt todella paljon, ja mallia etsitään kansainvälisistä jymy­menestyksistä, varsinkin Jeff Kinneyn Neropatti-sarjasta. Valta­osa 10–15-vuotiaille suunnatuista kirjoista on jonkin sarjan osia.

Sujuvaa lukutaitoa ei nykyisin hankita tietyssä, samassa iässä. Siksi on hyvä, jos poikia kiinnostavien kirjojen ikähaitari on laaja.

Lukemisen tukena tuoreissa kirjoissa on entistä enemmän kuvitusta. Usein kuitenkin unohdetaan, että kuvankin lukemiseen tarvitaan kuvanlukutaitoa. Kaikki kuvitukset ­eivät ole helposti hahmotettavia ja tarinan ymmärrystä tukevia.

Maarit Nurmen Eemu-sarjassa (Myllylahti) kerronta etenee välillä sarjakuvakuplien varassa. Roope ja Anton Lipastin Oskari Onnisto -sarja (WSOY) kuljettaa visuaalisena sarjakuvatarinana päähenkilön sarja­kuvaa Lepramiehestä.

Timo Parvelan ja Bjørn Sortlandin Kepler62-sarjassa (WSOY) Pasi Pitkäsen nelivärikuvitus levittäytyy välillä koko aukeamalle ilman tekstiä. Vaihtuvat kuvakulmat ja värisävyt ilmaisevat tehokkaasti tarinan jännitteitä ja keskushenkilöiden tunnetiloja.

Kepler62-tieteisfantasia on myös hyvä esimerkki onnistuneesta sarjakonseptista, joka kiinnostaa sekä vasta lukemaan oppinutta että yläkoululaista.

Tietoista sarja­suunnittelua löytyy myös Roope Lipastin Lätkä-Lauri -kirjoista. Sarjan ensimmäiset osat ilmestyivät helppo­lukuisessa Lukupalat-sarjassa. Syksyn uusin Lätkä-Lauri ja räpylän henki (WSOY, kuv. Harri Oksanen) edellyttää jo sujuvaa lukutaitoa. Keskushenkilö Laurin hahmo syvenee ja jääkiekkoharrastusta kuvataan asiantuntevasti.

Aiheiden osalta monissa kirjoissa pelataankin varman päälle: poikia on jo pitkään yritetty innostaa lukemaan ulkokirjallisten täkyjen, esimerkiksi urheilevan tai tietokone­pelaamiseen koukuttuneen sankarin, remeltävän ja monipolvisen juonen, koululaisvitsien sekä kakka- ja pieruhuumorin varaan rakennetun kerronnan kautta. Arttu Unkarin Isämies ja räjähtävä kakka (Otava, kuv. Kai Vaalio) jännite tiivistyy kirjan nimeen. Tärkeässä sivuroolissa on tapahtumia kommenteissaan paheksuva mummo.

Lukemaan houkutellaan raflaavien nimien lisäksi kirjan sivu­määrällä. Ilmeisesti ajatellaan, että moni poika säntää kirjastoon ja toivoo ohutta ja nopeasti luettavaa kirjaa, josta tehdä esitelmä seuraavaksi päiväksi. Tähän tarpeeseen on nyt panostettu kustantamoissa eri tavoin. Kalle Veirtolla on jopa Ohut hauska kirja -sarja (Karisto) ja tubettaja Miklulla (Mike Bäck) fanikirjat Paras kirja ikinä ja Kaikkien aikojen kirja (Otava). Nasevat nimet olisi voinut säästää enemmän katetta antaville teoksille.

Osa kirjoista ottaa käyttöön todella kovat keinot, eli alapääjutut. Myös Jyri Paretskoin K15-sarjan kaikissa osissa on alle sata sivua, ja päätösosa Pornoa ja sirkushuveja (Otava) tykittää juuri sitä, mitä kirjan nimikin lupaa. Yläkoulun päättänyt Roni on koukuttunut nettipornoon ja yrittää suurentaa kiinalaisesta verkkokaupasta tilatulla pumpulla peniksensä, Vesselin, kokoa.

Sukuelimensä koosta kiinnostunut reteä sivuhenkilö löytyy myös Vilu Varennon esikoisromaanista Be Cool (Karisto 2020). Se voitti Kariston ja Lastenkirjainstituutin Sytytä lukemisen vimma -kirjoituskilpailun, jolla etsittiin 11–14-vuotiaita poikia kiinnostavia rohkeita tekstejä. Kirjailijanimen takaa löytyvät Matilda Ahlsten, Saara Honkanen ja Suvi Nurmi.

Vielä kolmannessa­kin uutuudessa, Markus Ikolan Jasu-sarjan Toheloa toimintaa -osassa (Karisto), kuudesluokkalaiset pojat nimeävät pippelinsä, jotta voivat muiden tietämättä jutella niiden kuulumisista.

Ei voi väittää, ettei poikien lukemaan innostaminen kiinnostaisi tekijöitä. Tuntuu kuitenkin välillä siltä, että siinä unohdetaan keskittyä siihen kaikkein tärkeimpään eli vetävään juoneen ja eheään tarinaan.

Poikia houkutellaan kirjojen pariin turhankin matalan kynnyksen kautta.

Nyt kaivattaisiin kipeästi tutkimusta varhaisnuorten luetun ymmärtämisen taidoista.

Äidinkielen opettajat ovat jo vuosikymmeniä luetuttaneet esimerkiksi Louis Sacharin Paahdetta ja S. E. Hintonin klassikkoa Me kolme ja jengi, mutta niiden kerronnalliset vivahteet, kuten takaumat ja eri kertojanäkökulmat, alkavat olla jo yläkoululaisillekin liian haastavia.

Dekkarigenrestä luulisi löytyvän jännitettä koukuttavaan kerrontaan, jossa kirjaa ei malta laskea käsistään ennen loppu­ratkaisua. Muutama kelpo toteutus löytyy: Jukka-Pekka Palviaisen Hanaa, Kosonen (Karisto) ja Tapani Baggen yli sadan vuoden takaiseen historiaan sijoittuva Apassit-sarja, jossa on Carlos da Cruzin runsas nelivärikuvitus (Karisto).

Uusien kirjojen kerronnallisina tehokeinoina käytetään nyt hämmästyttävän paljon kaikkitietävän kertojan sijasta minäkertojaa. Todennäköisesti ajatellaan, että lukijan on helpompi samastua päähenkilöön, mutta joskus ratkaisu voi jopa puuduttaa.

Yhden selkeän pääjuonen sijasta kirjoissa on myös runsaasti moneen suuntaan haarautuvia episodeja. Digilaitteet ovat ruokkineet sekä lapsissa että aikuisissa silmäilevää, valikoivaa lukemista. Johanna Hulkko jopa evästää Harmaa Hakkeri -sarjan avauksessa Glasier vastaan Hopea (Karisto) lukijaa symbolein, jotka kertovat, mitkä luvut ainakin kannattaa lukea, jos haluaa saada tolkun pääjuonesta.

Lyhyttä tarinaformaattia voisi hyödyntää nykyistä enemmän: yritystä tähän suuntaan on Magdalena Hain kauhutarinakokoelmassa Kuolleiden kirja. Paluu Uhriniityntakaiseen (Karisto).

Oikaisu 19. lokakuuta klo 16.24: Markus Ikolan Jasu-kirjoja kustantaa Karisto, ei Myllylahti.

Artikkeliin liittyviä aiheita

Luitko jo nämä?

Luetuimmat - Kulttuuri