Albumi, klassinen
Antti Auvinen: Junker Twist, Himmel Punk, Turbo Aria. RSO, Lintu. Ondine. ★★★★★
Luigi Russolo olisi taatusti innoissaan Antti Auvisen orkesteritrilogiasta. Russolo julkaisi 1913 manifestin Hälyjen taide ja hahmotteli futuristisen orkesterin kuusi hälykategoriaa. Auvisen Junker Twist, Himmel Punk ja Turbo Aria ammentavat jokaisesta kategoriasta ja enemmänkin.
Musiikkiterminä häly on ääni, jolla ei ole määrättyä sävelkorkeutta. Hälyjä musiikissa on ollut aina. Tyypillisesti lyömäsoittimilla saa aikaan hälyä. ”Puhtaita” sävelkorkeuksia tuottavien soittimien sävelissäkin on vähintään hyppysellinen hälyä.
Musiikissa hälyjen osuus alkoi kasvaa 1900-luvulla. Nykyään ne ovat osa valtavirtaa ja pahimmillaan trendinomaista maneerisuutta.
Auvisen musiikilla ei kuitenkaan ole julkilausuttua suhdetta Russolon hälytaiteeseen, bruitismiin.
1910-luvulla oli voimantuntoinen koneusko nousussa, vaikka sodan hälyt odottivatkin nurkan takana. Auvisen herätteet ovat toisenlaisia: Junker Twistissä vihan vääristämä ajatusmaailma, Himmel Punkissa tekopyhyys ja uskonnollinen ahdasmielisyys sekä Turbo Ariassa mereen hukkuneet pakolaiset.
Niin hyvin kuin teosten nimet ja aiheet tuntuvat vastaavan soivaa ilmiasua, ne ovat silti vain säveltäjän taustatarinoita, joihin kuulijan ei kannata orjallisesti ripustautua.
Lyömäsoittimia on tolkuttomasti, noin 90, mutta soittajia vain kolme tai neljä.
Perinteisten ja eksoottisten perkussioiden ohella on soittokelloja, vinkuleluja, eläinten ääniä matkivia pillejä, hiekkapaperia, harjoja, pahvilaatikoita, ämpäreitä ja hännänhuippuna lasisilla vauvanruokapurkeilla täytetty juuttisäkki.
Lyömäsoittajien operoimista äänilähteistä tärkeimpiä on megafoni.
Säveltäjä Antti Auvinen poseerasi Käpyläläisellä kalliolla Karjalatalon läheisyydessä maanantaina Helsingissä.
Siihen röhkitään, huohotetaan, huudetaan kiimaisella äänellä hunk-hunk, gimme-gimme, molo-molo, kolo-kolo. Nämä ”sanat” pystyy lukemaan vain partituurista. Esityksessä ne muuttuvat tunnistamattomiksi hälyääniksi.
Voisi luulla, että Auvinen tarjoilee samaa romuvarastoa, jota on kuultu jo Magnus Lindbergin Kraftissa. Mutta ei: siinä, missä Kraftin vuonna 1985 räjäyttämä pommi oli metallikasta hauskanpitoa seisahtaneessa musiikkikentässä, Auvisen teoksissa on ihmismäisesti räyhäkäs, uhoava, kipeä ja lopulta säälinsekaista myötätuntoa herättävä äänimaailma.
Levyn kolme teosta hahmottuu trilogiaksi, joka edetessään kallistuu yhä enemmän ihmisäänen suuntaan. Keskeisin soitin Turbo Ariassa on sampleri, jonka äänivarastoksi on tallennettu näytteitä suomalaissopraanoiden äänitteiltä sadan vuoden takaa.
RSO:n kosketinsoittaja Jouko Laivuori sai sovitun tyylin rajoissa vapaat kädet stemman toteuttamiseksi. Kantaesityksessä 2017 oli vielä varovaisuutta, mutta levyllä sampleri kukertaa, värisee ja ulvahtelee hyvin inhimillisesti.
Loppu seestyy rahisevaksi, sumuisesta menneisyydestä kantautuvaksi, oudosti vääristyneeksi lauluksi (Alma Fohström, Maikki Järnefelt ja Aino Ackté).
Kaikkien soittimien äänet ovat pitkälti perkussiivisia ja paineisesti äärirekistereihin korkealle tai matalalle ajettuja.
Merkillistä on, kuinka hyvin soivaa musiikkia tästä kaikesta syntyy. Rytmi on vahva ja oikullinen, sointi on hälyistä huolimatta täyteläinen ja runsas.
Hannu Linnun johtama RSO soittaa kuin viimeistä päivää, täysin estottomasti, silti epäsäännölliset iskut tarkasti paikalleen nuijien.
Vaikka päällimmäisenä on öyhöttävä punk-raivo, kriittisen ja kriisitietoisen pauhun läpi on aistivinaan myös lämmintä ja myötäelävää huvittuneisuutta testosteroniuhoa kohtaan. Vertauskohtana mieleen tulee suopaini mieskuoro Ylioppilaskunnan laulajien äskettäisellä Pohjois-Karjala-videolla tai valokuvaaja Juha Metson miehisen performanssiryhmän absurdi nujuaminen.
Auvinen on luonut hyvin omaperäisen äänimaailman, mutta onko idea kertakäyttöinen?
Megafoni soittimena tuskin vanhenee yhtä nopeasti kuin Varèsen hälytyssireeni. Soittimien ja ihmisäänen yhdistyminen ja synteettinen manipulointi on kuitenkin se tekijä, joka kohottaa junttimaisen remeltämisen korkeammalle, syvästi liikuttavalle tasolle.
Ei Russolo olisi osannut sellaista kuvitella.
Kriitikon valinnat: Helsingin kamarikuoron huima ääniakrobatia
Albumi, klassinen
Hilli: confluence/divergence. Kumela, Uusinta Ensemble, József Hárs. Kairos. ★★★★
Sebastian Hilli käy rikasta dialogia hälyn ja soinnin rajalla. Konsertto kitaralle ja pienyhtyeelle confluence/divergence alkaa Petri Kumelan kitaran hurjalla syöksähtelyllä. Superpallolla harpun tai kitaran kieliä hankaamalla syntyy aavemaisesti valittavaa ääntä. Jorge Luis Borgesille omistettu Elogio de la sombra jakautuu erottuviin, runollisiin karaktereihin. Eteerisen suhinan ja äkäisten repäisyjen Paraphrase II muuntuu lopulta lonksuttavaksi koneeksi. Teknisesti huippuvaikeiden teosten esitykset ovat loistavia. Tarkka äänitys on hiukan liian aggressiivinen, ilmavuutta saisi olla lisää.
Albumi, klassinen
Brahms: Klarinettisonaatit. Widmann, Schiff. ECM. ★★★★
Brahmsin kahta klarinettisonaattia op. 120 kuvataan osuvasti syksyisiksi. Sitä ne ovatkin, mutta Jörg Widmann ja András Schiff saavat ne kuulostamaan myös uudelta keväältä. Viimeisinä vuosinaan Brahms löysi klarinetin, ja uusi rakkaus hehkuu näistä tulkinnoista hillitysti riemuitsevana. Schiffin flyygeli on luultavasti moderni, mutta tunnelman vieno patina voisi olla peräisin 1800-luvun lopun historiallisesta soittimesta. Sonaattien välissä kuullaan Widmannin Schiffille säveltämät viisi intermezzoa. Ne jatkavat Brahmsin myöhäisten pianokappaleiden maailmaa pelkistyneen ekspressionistiseen suuntaan.
Albumi, klassinen
Arttu Kataja ja Pauliina Tukiainen: Serious Songs. Alba. ★★★★
Valikoima suomalaisia ja saksalaisia lauluja esittelee edustavasti lied-duon Arttu Kataja ja Pauliina Tukiainen taidetta. Katajan baritonissa on valoisa ja avoin kaiku. Tulkinnat ovat suoria ja konstailemattomia, vaikka vivahteita ei puutukaan. Brahmsin Vier ernste Gesänge ei tyynnyttele kuoleman edessä. Schumannin Lenau-laulut kylpevät romanttisessa hohteessa. Yhdeksässä Sibeliuksen laulussa häivähtää pari epävarmempaa hetkeä, esimerkiksi Nordenin häilyväisen tunnelman kannattelussa. Kuulan laulujen jylhä depressiivisyys tekee vaikutuksen, samoin luonnon ja rakkauden jäätymisen kuvat.
Albumi, klassinen
Auvinen & Haapamäki: Choral Works. Helsingin kamarikuoro, Nils Schweckendiek. Alba. ★★★★★
Mikä rohkeus ja estottomuus naiiviuden uhallakin! Sampo Haapamäen Maailmamaa pohtii nationalistisen ja globaalin maailmankuvan ristiriitoja. Isänmaalliset laulut, gospeltyylinen svengi ja monikanavaisen nauhaosuuden ”pikku oravat” ja tymäkät purskeet vellovat monikielisessä hälinässä. Antti Auvisen Obviously Foreign Infantry ja On, -ne, -ni usuttavat kuoron orkestraalisiin, hulvattomiin tehoihin. Sen verran sylki roiskuu, ettei näitä passaisi laulaa korona-aikana. Nils Schweckendiekin johtaman Helsingin kamarikuoron vokaaliakrobatia, dynamiikka, puhtaus ja äänialan laajuus ällistyttävät.
