Afrikan lapset näkevät nälkää ja suomalais­juontajat itkevät vieressä – Nenä­päivä näytti, miten vanhan­aikaista kehitys­apu­kuvasto vieläkin on, ja se on ongelma - Kulttuuri | HS.fi

Afrikan lapset näkevät nälkää ja suomalais­juontajat itkevät vieressä – Nenä­päivä näytti, miten vanhan­aikaista kehitys­apu­kuvasto vieläkin on, ja se on ongelma

Afrikan mantereen todellisuus on jotain aivan muuta kuin mitä populaari avustuskuvasto on vuosikymmenet antanut ymmärtää, kirjoittaa Pekka Torvinen.

Toimittaja Mikko Kekäläinen ja kenialainen Margaret vedenhakumatkalla Nenäpäivä-ohjelmassa. Kuvakaappaus.­

23.11.2020 10:35 | Päivitetty 23.11.2020 15:41

Edellisviikon Nenäpäivä-lähetys näytti sen taas: Afrikan kurjuudessa eläviä lapsia, aliravittuja lapsia, janoisia lapsia, alkeellista viljelyä ja tiilientekoa, pakolaisleiri, surullista musiikkia – ja kameran edessä paikan päällä itkeviä suomalaisia valkoisia juontajia.

Välissä teksti ”TOIVOA SYNKKYYTEEN” ja perinteiseen tapaan myös viihdykettä kurjuuspornon vastapainoksi, musiikkia ja huumoria.

Tai kenties kurjuusporno on vastapaino viihdykkeelle, joka tapauksessa räikeitä, jopa absurdeja kontrasteja neljän tunnin ajan tarjoava show on huippuunsa hiottu ja toimiva. Siitä todistaa lopuksi pyroefektien saattelemana paljastettu keräyssumma: yli 3,2 miljoonaa euroa lahjoituksia kaikkein heikoimmassa asemassa oleville lapsille.

Kun apu menee perille apua tarvitseville ja yksikin elämä pelastuu, on syytä iloita.

Lähetys kuitenkin tuntui auttamattomasti vanhanaikaiselta: mitä muuta suomalainen juontaja tekee Keniassa kuin on paikallisten tiellä? Miksi tarvitsemme juontajan kyyneleitä? Mitä jos antaisimme paikallisten vain puhua itse ja kuvata itse?

Vai onko tämä kurjuusporno todella ainoa tapa saada suomalaiset lahjoittamaan rahaa kehitysapuun?

Eikä vain suomalaiset, vaan länsimaalaiset ylipäätään. Livemusiikkispektaakkelin ja kurjuuskuvien yhdistäminen saavutti huippunsa jo vuonna 1985, kun Etiopian historiallisen pahan nälänhädän lievittämiseksi lahjoituksia kerännyt maailman suurimpien artistien Live Aid -konsertti järjestettiin, ja sitä katsoi tiettävästi noin 1,9 miljardia ihmistä.

Live Aid -tapahtuman perustaja sir Bob Geldof lavalla Live 8 -konsertissa Lontoossa vuonna 2005. Taustalla näkyy kuva etiopialaisesta pikkutytöstä Birhan Woldusta, joka nousi nälänhädän vastaisen työn symboliksi alkuperäisen Live Aidin aikaan vuonna 1985.­

Samanlainen jättiläisliveshow toistettiin vuonna 2005 nimellä Live 8. Video nälkää näkevistä ja nälkään kuolleista etiopialaislapsista nähtiin kummassakin tapahtumassa, taustalla soi The Carsin Drive. Vielä vuonna 2005 silloin jo 20 vuotta vanha video hiljensi Lontoon täyteen pakatun Hyde Parkin täysin.

Nenäpäivällä eli Red Nose Daylla on samat juuret kuin Live Aidilla: 1980-luvun Britannia sekä yleisradioyhtiö BBC:n uutiset ja kuvat Etiopian nälänhädästä. Britanniasta konsepti on levinnyt useisiin maihin, myös Suomeen.

Dramaattinen kurjuuskuvasto on kuitenkin paljon vanhempaa perua, sanoo Turun yliopiston historiantutkija Essi Huuhka. Hän valmistelee väitöskirjaa, jonka aiheena on Suomen lähetysseuran 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa tekemä humanitaarinen työ Lounais-Afrikassa. Huuhka on lukenut paljon 1800-luvun humanitaarisesta toiminnasta ja ensimmäisistä avustuskampanjoista Euroopassa ja Yhdysvalloissa.

Huuhkan mukaan 1870-luvulla erilaisissa kirjoissa ja jossain määrin myös länsieurooppalaisissa sanomalehdissä julkaistiin kuvia muun muassa Intian nälänhädän uhreista, ja nuo kuvat ovat asettelultaan ”hyvin samantyyppisiä kuin sittemmin 1900-luvulla käytetyt”.

Kuvia käytettiin jo 1800-luvun lopulla varainkeruukampanjoissa. Samalla julkaistiin tekstejä, joissa länsimaista paikan päälle lähteneet kertovat omia silminnäkijähavaintojaan ja kuulemiaan tarinoita.

”Kuvasto joiltakin Afrikan alueilta tai Intian niemimaalta on pysynyt yllättävän samanlaisena noin 150 vuotta. Videomateriaali on tuonut kuvat entistä elävämmiksi, mutta kuvasto on yhä samanlaista”, Huuhka sanoo.

150 vuotta! Vanhanaikaisuus ei ole liioittelua.

Miksi kuvastoa yhä käytetään?

”Todennäköisesti koska se toimii. Kuvat herättävät katsojissa tunteita ja ne saavat ihmiset toimimaan ja lahjoittamaan rahaa keräyksille ja yhdistyksille”, Huuhka sanoo.

Intian nälänhädästä kerrottiin kuvin Uudessa kuvalehdessä vuonna 1900.­

Kolonialismin ajalta peräisin olevan kuvaston muuttumattomuus on siis todiste, että kuvat todella auttavat herättelemään turvallista elämää eläviä keskiluokkaisia länsimaalaisia.

Kuvissa on kuitenkin suuria ongelmia, varsinkin jatkuvasti toistettuina.

”Onhan se kummallista, että valkoihoinen ihminen esitetään auttajana tai sankarina, joka lähtee tuhansien kilometrien päähän ja esittelee paikallista todellisuutta omasta näkökulmastaan. Paikalliset ihmiset jäävät aika passiiviseen rooliin.”

Avunkohteena olevan ihmisen ja paikan päälle tulleen ihmisen erilaisuus korostuu. Kun kuvasto eritoten haavoittuvassa asemassa olevista naisista ja lapsista – miehet puuttuvat kuvista lähes aina – toistuu show’sta, keräyksestä ja järjestöstä toiseen, se väistämättä yksinkertaistaa ihmisten mielikuvia Afrikasta, Huuhka sanoo ja jatkaa heti perään, miten typerältä kuulostaa edes puhua Afrikasta yhtenä kokonaisuutena. Kukaan tuskin puhuisi Euroopasta samoin.

”Näin syntyy kuva koko maanosasta pysähtyneenä, jossa ei tapahdu kehitystä. En sano, että se on suorastaan valheellinen, mutta se on vain osatotuus. Monessa kehitysmaassa on todella suuret tuloerot ja paljon köyhyyttä. Mutta on myös muuta.”

Niin, varsin pienelle huomiolle on jäänyt, että Saharan eteläpuolisen Afrikan keskimääräinen bruttokansantuote on kasvanut 2000-luvulla yli kaksi kertaa nopeammin kuin maailman keskimääräinen bruttokansantuote.

Samalla Afrikan mantereella on jo 350 miljoonaa keskiluokkaan laskettavaa ihmistä, Afrikan kehityspankki kertoi pari vuotta sitten. Yksityinen kulutus kattaa yli puolet afrikkalaisten kansantalouksien kasvusta, ja toiseksi tärkein kasvun lähde on infrastruktuurin rakentaminen.

Kun ihmiset jaksavat yhä pohtia, miten Välimeren yli tulleilla pakolaisilla voi olla älypuhelin, vastaus on, että Afrikan mantereen todellisuus on jotain aivan muuta kuin mitä populaari avustuskuvasto on vuosikymmenet antanut ymmärtää.

Kenian pääkaupunki Nairobi on kaukana pysähtyneen maanosan mielikuvasta. Kuvassa Nairobin Westlands-alue 12. marraskuuta 2020. Kiinalaisrahoitteinen moottoritierakennustyömaa uhkasi viedä mukanaan yli satavuotiaan viikunapuun, mutta luonnonsuojelijoiden vaatimusten jälkeen presidentti Uhuru Kenyatta määräsi kuuluisan puun säästettäväksi.­

Think Africa -järjestön hallituksen jäsen Akin Akinsola ei henkilökohtaisesti enää jaksaisi tulla pommitetuksi eri kehitysapujärjestöjen vanhanaikaisella ja yksipuolisella kuvastolla. Hän puhuu niin sanotusta avustusteollisuudesta.

”Sitä ei ole vielä lopetettu, koska se on hyvin tuottoisaa, ja monet ihmiset saavat siitä mukavan elannon”, Akinsola sanoo.

Pienet lahjoitukset eivät auta ketään paikan päällä pitempiaikaisesti, Akinsola sanoo. Afrikkalaiset osaavat ratkaista yhteiskuntiensa kehityksen itse, ja tuossa kehityksessä voi avustaa auttamalla paikallisia auttamaan itseään. Paikalliset ihmiset tietävät parhaiten, mitä tilanteen parantamiseksi pitäisi tehdä. Jos heille annetaan enemmän resursseja, he voivat tehdä niin kuin ovat katsoneet tarpeelliseksi, Akinsola sanoo.

”Jos haluat todella auttaa, etsi afrikkalaisia, joilla on jo näyttöjä ongelmienratkaisusta ja jotka tekevät jo työtä kehityksen eteen mutta tarvitsevat lisää resursseja.”

Mielikuvat muuttuvat vain pikkuhiljaa. 150 vuotta vanha kuvasto ei katoa populaarista mielikuvituksesta hetkessä.

Länsimaiden pitäisi lopettaa Afrikasta puhuminen yhtenä kokonaisuutena, Akinsola sanoo. Se on oppimatonta ja vähättelevää, hän sanoo. Jos vertaillaan maanosia keskenään, Afrikasta on mielekästä puhua, esimerkiksi niin, että Afrikka on pinta-alaltaan kolmen Euroopan kokoinen. Muutoin ei.

Akinsola ei itse nähnyt itseään afrikkalaisena ennen kuin muutti Nigeriasta Suomeen yli kahdeksan vuotta sitten. Vasta täällä hän on joutunut tottumaan siihen, että muu maailma näkee hänet nimenomaan afrikkalaisena, vaikka siinä ei ole järkeä.

”Monen kohdalla tämä tarkoittaa, etteivät he pääse toteuttamaan itseään täysimääräisesti. Heillä saattaa olla laaja koulutus, mutta sitä ei arvosteta. Sitten he joutuvat turvautumaan hanttihommiin, vaikka ovat ylikoulutettuja.”

Afrikassa on ainakin 54 valtiota, ja nuo valtiot keskenään hyvin erilaisia. Valtioiden sisällä on myös valtavasti variaatiota. Esimerkiksi Nigeriassa on yli 250 eri etnistä ryhmää ja satoja eri kieliä. Virallinen kieli on englanti Britannian entisen siirtomaa-ajan takia.

Ja kun Nigeria tunnettiin 20 vuotta sitten lähinnä öljystään, nyt maassa on kehittynyt finanssiala, IT-sektori, ja niin viihdeteollisuus kuin tekstiiliteollisuus.

Akinsolan mielestä on kiusallista, että esimerkiksi Suomen ulkoministeriö viittaa Afrikkaan niin, että se näytetään ymmärrettävän yhtenä kokonaisuutena, jonka kanssa voisi olla vuorovaikutuksessa. Vuosi sitten ulkoministeriön verkkosivuilla kirjoitettiin, että ”Afrikka on tärkeä kumppani”. Ei ole olemassa Afrikkaa, joka olisi kumppani!

”Ei ole yhtä hallintomuotoa, osa on demokratioita, osa ei, on hyvin erilaisia kansantalouksia, koulutusjärjestelmiä, teollisuuksia, kulttuureja ja niin edelleen.”

Tapa puhua Afrikasta ja afrikkalaisista yhtenä kokonaisuutena on todella yleinen. Akinsola antaa toisen esimerkin kielenoppimissovellus Duolingosta. Siellä tuli vastaan käsite ”afrikkalainen tyttö”, mutta se on yhtä käyttökelpoinen kuin ”eurooppalainen tyttö”, jota sovelluksessa ei ole tullut vastaan, ”saksalainen tyttö” ja ”ranskalainen tyttö” kylläkin.

Miten sitten muuttaa tilanne?

Afrikasta kotoisin olevat ihmiset osaavat määritellä itse, keitä he ovat ja mistä he ovat. Erillinen, sinnikäs kampanja sanan ”Afrikka” muuttamiseksi vastaamaan realistisempaa kuvaa maanosasta niin valtionhallinnossa, eri järjestöissä, mediassa kuin yksittäisten ihmisten mielessä olisi askel oikeaan suuntaan.

”Esimerkiksi: lähdet Tansaniaan, et Afrikkaan. Tämä vaatii ajattelunmuutosta kaikilta, myös meiltä Afrikan eri maista tulleilta”, Akinsola sanoo.

Suurimmaksi osaksi kyse on vain tietämättömyydestä. Sen muuttaminen taas vaatisi ainakin parempaa koulutusta. Kuinka paljon Afrikasta kerrotaan peruskoulussa? Ei kovin paljon. Pitäisikö kertoa enemmän? Ehkä.

”Stereotyypittäminen ja yksinkertaistaminen on helppoa, mutta se on hyvin valitettavaa.”

Ja siksi kehitysapujärjestöjen tarjoaman kuvaston pitäisi muuttua.

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat