Nokia.
Kantaesityksen ensi-ilta 25. 11. Turun kaupunginteatterin päänäyttämöllä. Teksti Sami Keski-Vähälä, ohjaus Mikko Kouki. Lavastus Teppo Järvinen, puvustus Tuomas Lampinen, valot Janne Teivainen, äänet Iiro Laakso, videot Sanna Malkavaara, naamiointi Anna Kulju. Rooleissa Taneli Mäkelä, Olli Rahkonen, Anna Victoria Eriksson, Minna Hämäläinen, Stefan Karlsson, Mika Kujala, Kimmo Rasila, Carl-Kristian Rundman. ★★★★
Jokainen tietää sen ärsyttävän sävelmän. Pätkän espanjalaisen säveltäjän Gran Valsia, tuttavallisemmin Nokia tunen.
Juuri sillä pimputuksella alkaa Nokia.
Turun kaupunginteatterissa kantaesityksensä saanut näytelmä valottaa Suomen historian menestyneimmän yrityksen nousua ja tuhoa. Käsiohjelmassa käsikirjoittaja Sami Keski-Vähälä vertaa teosta kuningasnäytelmiin.
Ja eittämättä jotain kuninkaallista Jorma Ollilan (Taneli Mäkelä) ja häntä seuraavan Risto Siilasmaan (Olli Rahkonen) hahmoissa on. Unelmat kasvavat vallaksi, valta päähänpinttymäksi ja päähänpinttymät lopulta olosuhteiden pakosta tragediaksi.
En kuitenkaan vertaisi Nokiaa Shakespearen verenmakuisiin kuningasnäytelmiin vaan vähän uudempiin tulkintoihin kuninkaallisista.
Olli Rahkosen esittämä Risto Siilasmaa ja Jorma Ollila (Taneli Mäkelä) pähkäilevät.
Nokia aiheuttaa nimittäin samanlaista tarvetta faktojen tarkistamiselle kuin Britannian kuningasperheestä kertova menestyssarja The Crown.
Jos tämä esitettäisiin televisiossa, Googlessa trendaisivat jo haut: ”Kuka keksi Nokian värikuoret?” ja ”Heittikö Jorma Ollila puhelimen akvaarioon?”
Ja kuten The Crownia katsoessa, myös Nokian yleisössä nousee kysymys siitä, pitääkö tätä käsitellä faktana vai fiktiona?
Vastaus löytyy käsiohjelmasta. Vaikka taustalla on oikean yrityksen tarina ja runsaasti lähteitä, ei kaikkea näyttämöllä nähtyä kannata ottaa todesta.
Tekijät ovat ottaneet dramaturgisia vapauksia. Faktoja on venytetty. Jotkut näytelmän keskustelut on käyty, toisia ei.
Nokia on siis enemmän faktoihin perustuva fiktio kuin dokumentti. Vastuu tämän ymmärtämisestä on katsojalla.
Faktan ja fiktion rajamaata kyntävä näytelmä alkaa faktalla.
Fredrik Idestam perustaa Tammerkosken rannalle puuhiomon 1800-luvun puolivälissä. Siinä on Nokian tarinan alkupiste.
Tuoteperhe laajenee pitkin matkaa. Tulee kumisaappaat, autonrenkaat, puhelinkaapelit, radiopuhelimet ja televisiot.
Jorma Ollila astelee talon rahoitusjohtajaksi 1980-luvulla. Hänelle selviää pian, että yhtiöllä on aivan liikaa tuotteita. Rönsyjä on leikattava ja keskityttävä yhteen tuotteeseen.
Tuo tuote on matkapuhelin. Kun Oulusta löytyy diplomi-insinööri Pertti Korhonen, alkaa tapahtua. Kirkastuu, millaisia puhelimia täytyy tehdä, jotta koko homma kannattaa. Menestyksen palaset loksahtavat paikoilleen.
Ensimmäisen näytöksen kuvaama matka menestykseen kulkee jouhevasti ja tyylikkäästi. Huumorissakaan ei säästellä. Nokia onnistuu hyvin pitämään katsojan mukanaan.
Lukuisten henkilöhahmojen sekamelskasta saa hyvin tolkkua. Tästä pitävät huolta käsikirjoituksen selkeys, Mikko Koukin ohjauksen rauhallisuus ja näyttelijöiden nopeat ja ilmeikkäät hahmovaihdokset.
Nokian näyttämöllepanossa ei ole säästelty huumorissakaan.
Toisessa näytöksessä lipsutaan jo hieman ylidramatisoinnin puolelle. Tullaan 2010-luvulle, ja Nokian hallituksen uusi puheenjohtaja Risto Siilasmaa alkaa epäonnistuneiden älypuhelinvuosien jälkeen neuvotella puhelinliiketoiminnan myynnistä.
Yllättävää kyllä, myyntineuvottelut Microsoftin kanssa eivät lopulta olekaan niin mielenkiintoista materiaalia, että neuvotteluja jaksaisi katsoa ihan niin kauan kuin Nokiassa annetaan niille tilaa.
Tiivistäminen tai inhimillisyyden lisääminen olisi tehnyt loppupuoliskolle hyvää. Esimerkiksi laajat irtisanomiset sivuutetaan melko kevyesti, vaikka juuri niissä voisi olla varsinaissuomalaisille paljonkin kosketuspintaa.
Olihan Salossa matkapuhelintehdas, jonka lakkautus iski monen talouteen.
Mutta ymmärrän myös, miksi tekijät ovat rajanneet teoksen näin. Suomalaiset yritystarinat eivät kovin usein teattereissa näy.
Äkkiseltään tulee mieleen Helsingin kaupunginteatterin Armi (2012), joka ammensi Marimekon perustajan Armi Ratian elämästä.
Myös Nokiassa kiinnostavinta ovat ihmiset. Mitäpä olisivat yritykset ilman ihmisiä ja suorastaan myyttisiä johtohahmoja.
Näytelmä Nokiasta on ennen kaikkea näytelmä yhtiön huippuvuosiin vieneestä Jorma Ollilasta. Näyttelijä Taneli Mäkelä rakentaa Ollilasta hienovaraisesti ensin sympaattisen rahoitusjohtajan, joka jahtaa unelmiaan.
Tai kuten hän näytelmässä hokee: Tarraa unelman syrjästä kiinni.
Ollila ei kuitenkaan rakentanut menestystä yksin. Taustalla oli muun muassa Nokian viisikko, dream team. Lukuisat esityksessä vilahtavat henkilöt taipuvat lyhyissäkin kohtauksissa mieleenpainuviksi hahmoiksi.
Esimerkiksi Carl-Kristian Rundmanin suorastaan lutuinen diplomi-insinööri Pertti Korhonen muistuttaa, miten yhtiössä oli aidosti teknologiasta innostunutta huippuosaamista.
Jorma Ollila (Taneli Mäkelä) ja Pertti Korhonen (Carl-Kristian Rundman).
Isot pojat Steve Jobs (Stefan Karlsson) ja Bill Gates (Kimmo Rasila) taas näyttävät sen molskin, jolla Nokia huippuvuosinaan paini. Olli Rahkosen esittämä Siilasmaa tuo yhtiöön sekä realismia että konfliktin.
Pikkuhiljaa vallan kasvaessa myös Ollila muuttuu.
Ollilan johtamistyyli oli paljon esillä Siilasmaan Paranoidi optimisti -kirjan ilmestyttyä vuonna 2018. Väitteet Ollilan räyhäämisestä saivat paljon huomiota mediassa, mutta Ollila itse kiisti ne.
Nokia luottaa toisessa näytöksessä Siilasmaan tarinaan. Ollilasta todella tehdään ikävä tyyppi, joka lopulta katkeroituu elämäntyön valuessa käsistä.
Teatterin penkissä jokainen voi itsekseen spekuloida. Juovuttiko valta? Tuliko liikaa vihamiehiä? Pelkäsikö Ollila tosiaan ohjelmistoja niin paljon, että tuotekehitys junnasi? Uupuiko rohkeus?
Mikä Nokian upotti? Se on kysymys, jota yksi jos toinenkin on pohtinut.
Varmaa on, että ainakin kaksi asiaa horjutti yhtiötä: finanssikriisi ja Applen Iphone.
Joskus tuntuu, että suuryritykset ja niiden tarinat ovat teattereille myrkkyä. Jokin kapitalismin ja taiteen yhdistämisessä on aina ollut vinksallaan. Aivan kuin näiden kahden perusasetus olisi hylkiä toisiaan.
Ehkä siksi yrityksille jää usein näyttämöllä pahiksen rooli.
Mutta yritykset mitä suurimmassa määrin ovat osa yhteiskunnan historiaa, meidän tarinaamme.
Nokia ei ole dokumentti, eikä kriittinen pohdinta yrityksen mahdista. Se on yrityksen kasvukertomus, eräänlainen henkilökuva.
Nokia on tulkinta siitä, miten suomalainen yhtiö kipusi globaalin talouden korkeimmalle askelmalle. Ja miten yritys kellahti sieltä alas.
Se jos mikä on teatteriesityksen arvoinen tarina.
Ensin oli puuhiomo. Sitten tulivat kumisaappaat, autonrenkaat, puhelinkaapelit, radiopuhelimet ja televisiot.
