Kirjallisuus voi paitsi lisätä empatiaa, myös vähentää sitä, ja siksi puhe lukemisen hyödyistä on ongelma - Kulttuuri | HS.fi

Kirjallisuus voi paitsi lisätä empatiaa, myös vähentää sitä, ja siksi puhe lukemisen hyödyistä on ongelma

Voisiko kirjallisuus tehdä meistä vähemmän empaattisia, kirjoittaa kirjastoneuvos Jari Paavonheimo.

Roihuvuoren kirjastossa vuonna 2002. Janne 12 vuotta luki jo toista kertaa Waltarin Sinuhe egyptiläistä.­

28.11.2020 2:00

Kirjastoneuvos Jari Paavonheimo­

Kaunokirjallisuuden lukemiseen on usein vahvasti liitetty tunteiden tunnistamisen harjaantuminen. Kanadalainen kognitiivisen psykologian tutkija Keith Oatley on kutsunut fiktion lukemista ”mielen lentosimulaattoriksi”. Lukija simuloi hahmon mielentiloja kuin lentäjä lentämistä nousematta taivaalle.

Kansainvälinen uutiskynnys ylittyi laajasti vuonna 2013, kun arvostettu tiedelehti Science julkaisi artikkelin, jonka mukaan laadukkaan kaunokirjallisuuden lukeminen parantaa empatiataitoja. Kirjallisuuden avulla voisi treenata empatiaosaamistaan ja kasvaa ihmisenä yhtä tavoitehakuisesti kuin kasvattaa lihasta kuntosalilla.

Uutinen oli mieluisaa luettavaa etenkin kirjallisuuden parissa suuren osan elämästään viettäneille. Vihdoinkin oli myös tieteellistä näyttöä, että lukeminen tekee meistä fiksumpia.

Tutkijat David Comer Kidd ja Emanuele Castano kertoivat, että laadukkaan kaunokirjallisuuden lukijat suoriutuivat paremmin testeissä kuin tietokirjoja tai populaaria genre-kirjallisuutta lukevat. Kannattaisi siis lukea mieluummin Tolstoita kuin Danielle Steeleä, jos haluaa kehittää empatiataitojaan. New York Times suositteli artikkelissaan klassikon lukua osana työpaikkahaastatteluun valmistautumista.

Kirjallisuudentutkija Maria Mäkelä on vahvasti kyseenalaistanut kirjallisuuden välinearvoja korostavia käsityksiä esimerkiksi artikkelissaan teoksessa Paperinen avaruus (Jyväskylän yliopisto, 2020), keskeisenä maalitaulunaan juuri Kiddin ja Castanon Science-lehden artikkeli.

Mäkelä ihmettelee nopeutta, jolla tutkimuksen uutisoinnissa siirryttiin tilastollisesta korrelaatiosta self help -henkiseen hyötypuheeseen. Tällainen näkökulma sopii Mäkelän mukaan yhteen myöhäis­kapitalistisen yksilöajattelun kanssa.

Kiddin ja Castanon tutkimuksen tulokset olivat kovin pitkälle meneviä siihen nähden, että koe­henkilöt lukivat tekstejä vain muutaman sivun. Kun tutkimustulokset kyseenalaistettiin myöhemmin vastaavissa tutkimuksissa, asiasta ei uutisoitu samalla innokkuudella.

Lyhytkestoisella kirjallisuusaltistuksella ei havaittu olevan empatiaa lisääviä vaikutuksia, vaikka korkean kirjallisuudentuntemuksen havaittiin korreloivan korkean tunteidenlukutaidon kanssa. Tämä viittaisi elinikäisen kirjallisuusharrastuksen myönteisiin vaikutuksiin.

Maria Mäkelä muistuttaa kuitenkin, että myös kiinnostus ihmisen sielunelämään voi edesauttaa hakeutumista kirjallisuuden pariin. Lisäksi hän nostaa esiin sosioekonomisen taustan, kulttuurin saavutettavuuden ja kasvatuksen.

Sosiaalisen neurotieteen tutkijat David Dodell-Feder ja Diana Tamir (2018) päätyivät 14 tutkimuksen analyysin perusteella tulokseen, jonka mukaan fiktion lukemisella on pieni, mutta tilastollisesti merkitsevä vaikutus sosiaaliseen tietoisuuteen.

Saattaa tietysti olla, että kokeellisissa tutkimuksissa fiktion vaikuttavuudesta on vaikeaa saada pitävää otetta ja vivahteikasta kuvaa. Lukemisen vaikutukset muovautuvat usein pitkien aikojen kuluessa ja sekoittuvat ajan myötä muihin muuttujiin.

Kirjailija ja neuropsykologian alalta väitellyt Jussi Valtonen arvioi tuoreessa Kertomuksen vaarat -teoksessa (Vastapaino, 2020), että kokeellisen psykologian menetelmät ovat usein taiteen näkökulmasta karkeita, eivätkä todennäköisesti avarra käsitystämme kirjallisuudesta.

Samassa teoksessa kirjailija Riikka Pelo sanoo henkilöhahmojen rakentamisen edellyttävän toisen olennon kokemuksen ymmärtämistä ja myötä­elämistä, ja että myös teoksen vastaanottamisen voi nähdä myötätunnon harjoittamisena. Hän kuitenkin muistuttaa, ettei romaanin arvoa viime kädessä voi punnita sen mukaan, onko teos onnistunut herättämään empatiaa lukijoissaan.

Empatiaa herättävä lukukokemus ei välttämättä johda vastaaviin moraalisiin tekoihin käytännön elämässä.

Taidefilosofi Gregory Currie on kääntänyt empatiapuheen ylösalaisin ja kysynyt, voisiko kirjallisuus tehdä meistä vähemmän empaattisia. Hänen mukaansa kirjallisten henkilöhahmojen sielunelämän syväluotaus on laadullisesti hyvin erilaista kuin ihmisen kohtaaminen usein vaihtuvissa arkielämän tilanteissa. ”Empatia fiktiivisiä henkilöitä kohtaan on hyvin edullista, koska emme voi tehdä mitään heitä auttaaksemme”, Currie kirjoittaa uudessa kirjassaan Imagining and Knowing: The Shape of Fiction (2020).

Hän kysyy, käytämmekö empatiavarantomme joksikin aikaa loppuun vietettyämme aikaa hyvän kirjallisuuden parissa. Hän myös viittaa tutkimukseen, jonka mukaan henkilöt, jotka olivat lukeneet eniten fiktiota viimeisen vuoden aikana kokivat vähiten empatiaa henkilöhahmoja kohtaan koetilanteessa. Ehkä lukeminenkin voi viedä ylikuntoon.

Currie muistuttaa, että ”kirjallisuus voi levittää tietämättömyyttä, ennakkoluuloja ja tunteettomuutta yhtä tehokkaasti kuin se välittää tietoa ja avoimuutta”. Taitoa lukea ihmisten tunteita voi käyttää myös manipulatiivisesti vallan välineenä.

Lukemiseen liittyvän hyötypuheen ongelma ei ole niinkään se, vaikuttaako kirjallisuus ja miten, vaan se, että tällainen puhetapa sinällään välineellistää ja kapeuttaa kirjallisuudesta käytävää keskustelua. Kirjallisuus ja taide ovat vaikutuksiltaan huomattavasti monisyisempiä ja syvempiä kuin empatiatestit antavat ymmärtää. Kirjallisuuden vieminen syvälle ihmisten arkeen on sinällään myönteistä kehitystä.

Kysymys on arvoista ja yhteiskunnan sivistyksen luonteesta: se, että kokee jonkin asian arvokkaaksi edellyttää kokemusta sen arvosta. Lukemisen arvon oppii lukemalla.

Kirjallisuuden ja lukijan kohtaamiseen liittyy usein kääntymyskokemus, joka määrittää tulevaa elämää. Nuorelle Claes Anderssonille se oli koulukaverin laukusta tipahtanut André Giden teos Ellei vehnänjyvä kuole. ”Kirja oli minulle valtavan tärkeä. (– –) Se tavallaan pelasti minut elämälle”, hän kertoo Riitta Kylänpään kirjoittamassa elämäkerrassa.

Tarina operoi ihmisen herkällä alueella. Neurologi Antonio Damasio on todennut, että tarinat ovat ”aivojen pakkomielle” ja ”kielen edellytys”. Hän kirjoittaa, että ”tarinan kertomisen luonnollinen, sanoja edeltävä ilmeneminen voi hyvinkin olla syy siihen, miksi kehitimme draaman ja lopulta kirjat ja miksi suurin osa ihmiskunnasta on nyt elokuvateattereiden ja televisioruutujen koukussa”. Aivotutkimuksessa on havaittu, että muiden tunteita lukiessamme luemme niitä ensin itsestämme. Ehkä tämä pätee myös kirjallisuuden lukemiseen.

Self help -tyylinen puhe kirjallisuuden välinearvosta unohtaa, että lukija on aktiivinen toimija: kukin käyttää kirjallisuutta tavallaan, omiin tarpeisiinsa.

Lukusuosituksia annettaessa kannattaa pitää mielessä kirjailija George Bernard Shaw’n ajatus: ”Älkää tehkö toisille niin kuin toivoisitte heidän tekevän teille. Heillä ei ehkä ole sama maku.”

Kirjoittaja on kirjastoneuvos.

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat