Onko säälimätön kritiikki vihapuhetta? Kun kriitikko lyttää teoksen, yhä useammin netissä nousee huutomyrsky - Kulttuuri | HS.fi

Onko säälimätön kritiikki vihapuhetta? Kun kriitikko lyttää teoksen, yhä useammin netissä nousee huutomyrsky

Kielteisistä kritiikeistä nousee edelleen kiivaita keskusteluja, vaikka kritiikin asema on muuttunut. Kriitikolla on valtaa, mutta tuon vallan määrittely on monimutkaista.

Helsingin Sanomien kielteiset kritiikit herättävät huomiota ja niiden herättämistä tunteista taiteilijoissa puhutaan julkisesti yhä useammin.­

28.11.2020 2:00 | Päivitetty 28.11.2020 6:30

Kritiikki on aina kohtuutonta ja epäoikeudenmukaista. Se perustuu intohimoiseen taiteen rakastamiseen, eikä se siksi voi olla neutraalia. Tätä mieltä olivat 1800-luvun kirjailijat Charles Baudelaire ja Oscar Wilde.

Mutta kuka sitten on antanut juuri kriitikolle vallan ilmaista painavan mielipiteensä taiteesta? Kysymys on ollut olemassa niin kauan kuin kritiikkiä on ilmestynyt.

Helsingin Sanomat julkaisi Finlandia-palkintoviikon alla kirjallisuustoimittaja Antti Majanderin kritiikin Anne Vuori-Kemilän teoksesta Mustaa jäätä. Majanderin mukaan teoksen kaunokirjallisuuden Finlandia-ehdokkuus ei ole kunniaksi raadille.

Mustaa jäätä on asetelmallisuudessaan jäykkää ja vanhakantaisen ylitunteellista kerrontaa alusta loppuun”, hän kirjoittaa.

Nopeasti kritiikin julkaisun jälkeen ihmiset nousivat äänekkäästi puolustamaan Vuori-Kemilää sosiaalisessa mediassa. Monet kulttuurialan ammattilaiset osallistuivat keskusteluun, jonka puheenvuoroista nousi toistuvasti esiin asetelma paha kriitikko vastaan taiteilija. Majanderin tekstiä pidettiin vanhanaikaisena makutuomarointina.

Kritiikin kritiikki ei ole uusi ilmiö. Vain se on on uutta, että kritiikin jälkipuintia käydään julkisella areenalla sosiaalisessa mediassa. Aiemmin taiteilijat ja heidän puolustajansa ovat tulleet lankoja pitkin, lähettäneet tulikivenkatkuisia kirjeitä tai keränneet nimiä adressiin ilkeän kriitikon pään menoksi.

Maaria Ylikangas on Kritiikki näkyy! -hankkeen koordinaattori.­

”Netti on iso muutos. Aiemmin kriitikot saattoivat olla tietämättömämpiä omasta vaikutuksestaan”, Maaria Ylikangas sanoo.

Hän on Suomen arvostelijain liiton tänä syksynä käynnistyneen Kritiikki näkyy! -hankeen koordinaattori, kirjallisuuskriitikko ja entinen Nuori Voima -lehden päätoimittaja.

Vaikka kritiikin vastaanotto on muuttunut paljon, yksi asia pysyy: negatiivisesti latautuneista teksteistä keskustellaan huomattavasti enemmän kuin muista.

”Ihmiset usein muistavat jonkin negatiivisen tekstini, vaikka sitä vastaan olen kirjoittanut 20 positiivista kritiikkiä. Harvinaiset teilaukset leimaavat yksittäistä kriitikkoa ja koko kriitikkokuntaa”, Ylikangas sanoo.

Teilaukseksi tai lyttäykseksi sanotaan kauttaaltaan suorasanaista ja kielteistä arviota. Niiden määrä on vähentynyt huomattavasti entiseen verrattuna.

Heikommiksi katsotuista teoksista edes harvemmin enää teetetään arvioita, etenkään, jos julkaisuja on paljon, kuten esimerkiksi kirjojen tai levyjen kohdalla. Poikkeuksia ovat esimerkiksi odotetut, tunnettujen tekijöiden teokset, joiden mahdollisella kehnoudella on oma uutisarvonsa.

Elokuvat, joita julkaistaan vähemmän, puolestaan pääsevät kattavammin esiin, jolloin niiden kohdalla esiintyy myös enemmän yhden tähden arvioita.

Teilaukset ovat vähentyneet myös siksi, että käsitys kriitikon asemasta on muuttunut.

Martta Heikkilä tutkii estetiikkaa Helsingin yliopistossa.­

Helsingin yliopiston estetiikan tutkijan Martta Heikkilän mukaan vielä 1990-luvulle asti kritiikeissä vältettiin minämuotoista kirjoittamista. Ihanne oli pitkään kirjoittaa kritiikkiä ikään kuin arvottaminen perustuisi vain tosiasioihin ja rationaaliseen päättelyyn.

Tällaisen tyylikeinon käyttäjiksi on luonnehdittu esimerkiksi musiikkikriitikko Seppo Heikinheimoa (1938–1997) ja teatteri- ja televisiokriitikko Jukka Kajavaa (1943–2005).

Nykyään kritiikin lähtökohdat ja julkaisukanavat ovat monimuotoisemmat. Kun yhtenäiskulttuuri ja käsitykset yhteisestä hyvästä mausta alkoivat murtua, normeihin ja ihanteisiin vetoamisen sijaan alettiin painottaa kriitikon tulkintoja ja havaintoja teoksesta. Näin on Heikkilän mukaan etenkin kuvataiteessa, jossa itse arvottaminen on jopa jäänyt pitkälti sivuun.

Mihin taiteen arviokriteeristö tätä nykyä sitten perustuu? Se riippuu paljon taiteenlajista, jota arvioidaan, Heikkilä sanoo. Esimerkiksi elokuvissa ja televisiosarjoissa on omat genrelähtöiset ominaisuutensa.

Suurin ero entiseen on kuitenkin se, että taidekritiikki lähtee nykyään useammin liikkeelle siitä, miten hyvin teos vastaa niihin odotuksiin, joita se herättää.

Yksi asia taas ei ole muuttunut: se, että kriitikon maku perustuu vankkaan asiantuntemukseen lajin traditiosta sekä yleisesti arvostelemansa taiteen kentästä, Heikkilä linjaa.

Enää ei siis peräänkuuluteta samalla tavalla kriitikoita, joilla olisi valta määrittää kansakunnan kaapin päältä, mikä taide edustaa hyvää makua ja mikä ei. Tiedetään, että kritiikki on hyvin perusteltu mielipide, ei mikään totuus.

Miksi negatiivisista kritiikeistä sitten nousee edelleen kiivaita keskusteluja? Ensinnäkin ihmisistä voi tuntua pahalta taiteilijoiden puolesta, mutta myös siksi, että kriitikolla on edelleen valtaa. Tuon vallan määrittely onkin sitten monimutkaisempaa.

”Se valta on jossain määrin epämääräistä. Joskus pystyy suoraan sanomaan, milloin vallankäyttöä tapahtuu ja millä tavalla. Joskus se on paljon hahmottomampaa”, Ylikangas sanoo.

On kuuluisia esimerkkejä, joissa teos on noussut teilauskritiikeistä huolimatta klassikoiksi. August Ahlqvist tuomitsi Aleksis Kiven koko tuotannon, ja Toini Havu haukkui Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan.

Heikkilän mukaan nykyään on pinnalla pohdinta kriitikkojen ja taidepalkintojen taloudellisesta painoarvosta.

Suurten päivälehtien, kuten Helsingin Sanomien, positiiviset kritiikit ovat tehokkaita menovinkkejä. Lehdessä ilmestyneet kehut voivat aiheuttaa jonoja taidemuseoihin tai teattereihin. Myönteinen kirjallisuuskritiikki näkyy usein suoraan kirjastojen varauslistoissa tai kirjamyynnissä.

Taloudellisia vaikutuksia suurempi tai ainakin enemmän tunteita herättävä kysymys liittyy kuitenkin kriitikon ja taiteilijan suhteeseen.

Kritiikki ei ole koskaan palautetta taiteilijalle. Se on puhetta yleisölle. Silti moni taiteilija luonnollisesti ottaa raskaasti, jos monen vuoden henkilökohtainen ja raastava työurakka kuitataan vaikkapa lyhyellä, tylyllä tekstillä.

Koska kritiikin vastaanotosta on tullut näkyvämpää, yhä useammin puhutaan myös kritiikin herättämistä tunteista taiteilijassa.

Keväällä 2019 kulttuuritoimittaja Oskari Onninen kirjoitti Helsingin Sanomiin analyysin Alman (Alma Miettinen) esikoisalbumin viivästymisestä. Verkkoversion otsikossa oli toimituksen muotoilema kysymys: ”Onko Almasta tulossa suuren luokan floppi?”

Kirjailija Anja Snellman kommentoi Onnisen arvioita tuoreeltaan Seuran kolumnissa. Hänen mukaansa Onnisen ”henkilöön menevä” ja ”säälimätön” teksti täyttää vihapuheen määritelmät.

Alma Miettinen kuvaili YleX:n haastattelussa, että tekstin lukeminen tuntui siltä kuin matto olisi vedetty jalkojen alta. Jo aiemmin paineiden takia burnoutin kokenut laulaja kertoi joutuneensa käsittelemään asiaa terapiassa.

Mutta pitääkö kritiikin tai journalistisen analyysin kirjoittajan ottaa taiteilijan tunteet huomioon? Kyllä ja ei. Heikkilän ja Ylikankaan mukaan kriitikon on oltava tietoinen vallastaan, mutta se ei myöskään saa vaikuttaa liikaa.

Heikkilä, joka opettaa taidekritiikin perusteita yliopistossa, on neuvonut opiskelijoitaan olemaan reiluja taiteilijaa ja teosta kohtaan.

”Ei voi vain pinota oletuksiaan teoksen päälle, vaan yrittää löytää, mikä siinä on tärkeää.”

Hän ei kuitenkaan kategorisesti kiellä rajuakaan negatiivista kritiikkiä. Sellaiselle pitää vain löytyä vankat perusteet. Pelkät ”en tykkää” -mielipiteet eivät riitä.

”Asiat voi sanoa monella tavalla, rakentavasti tai kärjekkäästi. Jos teksti näyttäytyy perusteettoman ylikriittisenä, se voi hämmentää lukijaa.”

Ylikankaan mukaan kulttuurikeskustelu kärjistyy usein siihen, kun yritetään päättää, kuka on oikeassa, vaikka oikeasti kukaan ei voi olla oikeassa tai molemmat osapuolet ovat oikeassa samaan aikaan. Siksi se on keskustelua.

Mutta joidenkin sana painaa enemmän kuin toisten.

Mediatutkija ja elokuvatieteen professori Anu Koivunen huomauttaa Hufvudstadsbladetin kolumnissa, että suomalaisessa kulttuurikeskustelussa valta on painottunut epätasaisesti, koska Suomessa on yksi iso ääni eli Helsingin Sanomat sekä joukko muita pienempiä kulttuurifoorumeita.

Helsingin Sanomien lisäksi suurta valtaa kirjallisuuden kohdalla käyttää myös Finlandia-raati.

Ylikangas kuvailee, että Helsingin Sanomien vakituiseen kulttuuritoimitukseen kuuluvan Majanderin kritiikki Finlandia-raatia kohtaan näyttäytyi ”elefanttien taisteluna”: kaksi suurta kulttuuri-instituutiota törmäsivät lehden sivuilla.

Kulttuurikentän valtavinoumaa ei helpota se, että moni maakuntalehti on pienentänyt kulttuuritoimituksiaan tai lopettanut ne kokonaan. Lehtikonsernien sisällä kierrätetään usein myös samoja kritiikkejä. Monien maakuntalehtien kritiikit ovat piilossa maksumuurien takana eivätkä nouse samalla tavalla osaksi julkista debattia.

Ylikankaan ja Heikkilän mukaan sosiaalinen media on osaltaan noussut paikkaamaan tilannetta ja tekemään keskustelusta tasa-arvoisempaa, kun myös kritiikin kritiikki pääsee paremmin esiin.

”Se on kritiikin laadun valvontaa. Usein se otetaan tunteellisena reaktiona, suuttumuksena, että nyt meni kriitikon mielipide tunteisiin. Palautetta olisi kuitenkin hyvä kuunnella. Kriitikot joutuvat yleensä nopeasti reagoimaan teoksiin, ja makukin saattaa muuttua ajan myötä”, Ylikangas sanoo.

Antti Majander toteaa, että Mustaa jäätä -romaanin tapauksessa kaikki ei mennyt kohdalleen: ”Kirjoitukseni oli epäreilu Anne Vuori-Kemilää kohtaan siten, että se oli ennen muuta kannanotto Finlandia-raadin linjausta kohtaan, ei romaanin erittely. Kirja-arvion sijaan teksti olisi pitänyt julkaista kolumnina tai kommenttina. Mutta käyttämieni sanojen muuttamisen en näe mitään syytä.”

Kuuluu pelin henkeen, että negatiivisen kritiikin kirjoittaja asettaa myös itsensä alttiiksi kritiikille.

”Kriitikon pakkiin kuuluu se, että hän pystyy kantamaan vastuun herättämistään tunteista – kohtuuden rajoissa tietenkin. Kriitikotkin ovat vain ihmisiä”, Ylikangas toteaa.

Kriitikot ovat myös keskenään tässä hyvin erilaisissa asemissa. Freelancerit, joita kriitikot suurimmaksi osaksi ovat, jäävät usein yksin palautteen kanssa. Heillä ei ole toimituksen tuomaa kollegiaalista tukea.

”Vapaiden kriitikoiden ei välttämättä kannata lähteä kauhean kärkevästi liikkeelle, sillä heidän täytyy ratkaista, tekevätkö he sillä 300 euron juttupalkkiolla myös sen jälkipyykin, joka sellaisesta syntyy”, Ylikangas kuvailee.

Koneen säätiön rahoittaman kolmivuotisen Kritiikki näkyy! -hankkeen yksi tavoite on kirkastaa kritiikin merkitystä. Maaria Ylikankaan mielestä kritiikin tehtävä ei ole aina kovinkaan selvä edes ammattilaisten keskuudessa.

”Kulttuurijournalismissa se nähdään helposti pakollisena kuluttajapalveluna. Taiteen kentällä kritiikki nähdään palautteena taiteilijoille ja sen olemassaoloa pidetään hyödyllisenä apurahojen kannalta. Suurelle yleisölle se voi olla makutuomarointia, eli että kriitikko kertoo, mikä on hyvää ja huonoa.”

Sekä Heikkilän että Ylikankaan mukaan keskeisin kritiikkiin liittyvä ennakkoluulo on se, että kriitikko ikään kuin etsii teoksesta jotain nuivaa sanottavaa. ”Kritiikki-sanalla on negatiivinen klangi”, Ylikangas sanoo.

Koko kritiikki-instituutiolla on kielteinen maine. Suomen Kuvalehti teetti pari vuotta sitten kyselytutkimuksen arvostetuimmista ammateista. Kriitikko löytyy listan pohjalta sijalta 362, kun tutkimuksessa oli 379 ammattia.

Kritiikki itsessään määritellään nykyään liian kapea-alaisesti, Ylikangas sanoo. Hänen mielestään esimerkiksi Kansallisteatterin Kaikki äidistäni -näytelmän Agrado-hahmon roolittamisesta syntyneet kriittiset kommentit leimattiin ”netin huutokuoroksi”.

”Kritiikkiä esittäneistä transaktivisteista monet ovat taidealan koulutuksen saaneita ihmisiä, joilla on laaja ymmärrys taiteen tekijyydestä. He perustelivat pointtinsa huolellisesti, ja sitä olisi pitänyt osata arvostaa”, Ylikangas sanoo.

Kritiikin muotojen rikastaminen olisi haastateltavien mielestä tervetullutta. Esimerkiksi useamman henkilön kritiikit samasta teoksesta, taiteilijan kanssa dialogiin asettuvat tai esseemuotoiset kritiikit monipuolistaisivat tapoja puhua taiteesta.

Edelleen he puolustavat myös kritiikkiä sen perinteisenä pidetyssä muodossa.

”Kritiikki on äärimmäisen arvokas laji, jossa pystytään suhteellistamaan asioita eri tavalla. Se ei pyöri kaupallisuuden tai sosiaalisen median logiikan ehdoilla. Se mikä sitä pyörittää, on uteliaisuus ja halu kommunikoida taiteen kanssa”, Ylikangas sanoo ja jatkaa:

”Kritiikissä kiinnostaa edelleen peruskysymys esteettisyydestä. Niin kauan kuin ihmiset ovat tehneet käsitöitä, taidetta tai ruokaa, on ollut ihmisiä, jotka ovat halunneet puhua niistä asioista ja ihmisiä, jotka ovat halunneet reagoida näihin mielipiteisiin.”

Tekstin kirjoittamisessa on hyödynnetty haastattelujen lisäksi teosta Taidekritiikin perusteet, toim. Martta Heikkilä (2012, Gaudeamus).

Artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat