Tuntematon tähti - Kulttuuri | HS.fi

Poets of the Fallin laulaja Marko Saaresto kertoo aina pitäneensä sateesta ja sen tunnelmasta.­

Tuntematon tähti

50 vuotta täyttävän Marko Saareston pitkä haave musiikkiurasta toteutui vajaat parikymmentä vuotta sitten, kun Poets of the Fall -yhtye nousi suosioon heti ensiaskelillaan. Vankka fanikunta on kuljettanut popbändin läpi musiikkibisneksen muutosten.


5.12.2020 2:00 | Päivitetty 5.12.2020 6:13

Poets of the Fall -yhtyeen keulahahmo, laulaja ja biisintekijä Marko Saaresto istuu Kaapelitehtaan kahvilan pöydässä bändinsä logolla koristeltu maski kasvoillaan.

Siihen tiivistyy paljon musiikkialasta korona-aikana. Kasvotusten tehtävät haastattelut pitää hoitaa varmuuden vuoksi maski päässä. Ja kun keikat koronaviruksen vuoksi ovat menneet alta, täytyy kehitellä muita tulonlähteitä. Vaikka sitten maskeja oheistuotteiksi.

”Vuosi oli buukattu täyteen [keikkoja], ja kalenteri meni kokonaan uusiksi alkuvuodesta. Sitten mietittiin, mitä tehdään ja millä selvitään. Ollaan koetettu ruuvata meidän liiketoimintaa sellaiseksi, että tehdään kaikkea muuta mitä voidaan”, hän sanoo.

”Siinä mielessä siis hyvä, että merchandise-puolelle on tullut uusia tuotteita. Ja täytyy olla kiitollinen siitä, että meillä on niin laaja ja hyvä fanikanta. Fanit ovat halunneet tukea meitä, vaikkei keikkoja olekaan.”

Tätä haastattelua ei kuitenkaan ole tehty koronakuulumisten kysymiseksi, vaan Saareston syntymäpäivän takia. Hän täyttää lauantaina pyöreät 50 vuotta.

Siitä lähemmäs 20 vuotta on kulunut ammattimuusikkona. Kun hän mainitsi sanan ”liiketoiminta”, sana pitää täysin paikkansa. Poets of the Fall on paitsi bändi, myös firma, ja sen ydinkolmikon eli Saareston, kitaristi Olli Tukiaisen ja kosketinsoittaja Markus Kaarlosen toimeentulon lähde. (Yhtyeen livekokoonpanoon kuuluvat myös kitaristi Jaska Mäkinen, basisti Jani Snellman ja rumpali Jari Salminen.)

Poets of the Fall ei ole tänä päivänä järin trendikäs yhtye. Yhtyeen musiikki on melodista poprockia ja vielä englanninkielistä – vaikka nykyään Suomessa artistien on käytännössä pakko esittää musiikkinsa suomeksi tai laaja suosio jää haaveeksi.

Saareston bändi on kuitenkin hankkinut niin vakaan aseman, että se toimii edelleen hänen, Tukiaisen ja Kaarlosen päätyönä. Saaresto ei haastattelussa edes vaikuta kovin huolestuneelta koronaviruksen tuomasta keikkatauosta.

”Jos meillä on aikaa käytettävissä, me kyllä saadaan se kulumaan kaikkiin projekteihin, uuden musiikin säveltämiseen tai muuhun.”

Vaikka Poets of the Fallin uralla on ollut nousuja ja laskuja, turvaa ovat tuoneet esimerkiksi kansainvälinen fanikunta sekä se, että yhtye on julkaissut alusta saakka musiikkinsa oman levy-yhtiönsä kautta, jolloin tuloista jää tavallista enemmän bändiläisille käteen.

Lisäksi nostetta uralle on tullut videopelimaailmasta – ja siitä bändin tarina oikeastaan sai alkunsakin.

Saaresto sanoo, että bändiläisten jalat pysyivät tiukasti maan pinnalla Poets of the Fallin alkuaikojen suosion aikanakin.­

Marko Saaresto kertoo soittaneensa eri instrumentteja ja esiintyneensä lapsesta lähtien, mutta musiikista tuli hänelle työ vasta yli kolmikymppisenä.

”Sitäkin ennen kyllä aina haaveilin, että tulisipa tästä duuni. Parikymppisenä esimerkiksi treenasin todella ahkerasti Playground-nimisen bändini kanssa, mutta jossain vaiheessa se vain hiipui pois. Silloin tuli ajatus, että pitäisi varmaan opiskella joku ’vakaampi’ ammatti.”

Hän kouluttautui Pekka Halosen akatemiassa graafiseksi suunnittelijaksi ja Markkinointi-instituutissa (nykyinen Rastor-instituutti) mainonnan suunnittelijaksi. Niiden kautta hän päätyi mainosalalle ja työskenteli siellä kuutisen vuotta, kunnes 2000-luvun alussa musiikki alkoi taas viedä mukanaan.

Saaresto perusti 2003 vanhan kaverinsa Tukiaisen kanssa bändin. He tekivät biisejä ja keksivät nimen yhtyeelle nimen Poets of the Fall, vaikka jäseniä ei ollut vielä muita kuin he kaksi.

Sitten Saaresto päätyi juttelemaan eräällä automatkalla musiikista toisen lapsuudenystävänsä, peliyhtiö Remedyn käsikirjoittajan Sami Järven kanssa. Remedy oli hieman aiemmin noussut ensimmäiseksi suomalaisen videopelialan suurmenestykseksi toimintapelillään Max Payne (2001).

”Sanoin Samille, että meillä on tällainen bändi ja olisi hauska tehdä joskus musaa vaikka johonkin peliin. Mutta että ei paineita, kunhan läppänä heitin”, Saaresto muistelee.

”Kolmisen viikkoa myöhemmin Sami soitti ja kysyi, tekisimmekö nyt sitten heille biisin, niin kuin olin puhunut.”

Saaresto ja Tukiainen tekivät. Remedyn biisisessioihin tuli tuottajaksi Markus Kaarlonen, jonka kanssa hommat sujuivat niin hyvin, että hän tuli bändiin kosketinsoittajaksi.

Niin syntyi kappale Late Goodbye. Tarttuvalla koukulla varustettu tunnelmallinen rockballadi päätyi Max Payne 2: The Fall of Max Payne -peliin merkittäväksi elementiksi. Se kuultiin pelissä sellaisenaan sekä erilaisina versioina, jopa hahmojen hyräilemänä.

Peli ilmestyi syksyllä 2003. Late Goodbyetä ei oltu siinä vaiheessa kuultu missään muualla, mutta kun pelistä tuli odotetusti menestys, alkoi biisikin herättää heti kiinnostusta. Kesällä 2004 se julkaistiin singlenä ja samana syksynä seurasi rivakampi, niin ikään tarttuva Lift. Molemmat pääsivät heti tiuhaan radiosoittoon.

Saaresto kertoo haaveilleensa nuoresta pitäen siitä, että musiikista tulisi hänelle työ. Poets of the Fall -yhtyeessä se lopulta toteutui.­

Debyyttialbumi Signs of Life näki päivänvalon 2005 ja myi kymmeniä tuhansia kappaleita. Samoin kuin jo seuraavana vuonna ilmestynyt kakkoslevy Carnival of Rust nimikkohitteineen. Eli kolmisen vuotta perustamisensa jälkeen Poets of the Fall oli noussut Suomen isojen bändien joukkoon.

Ja täysin ilman isojen levy-yhtiöiden apua. Yhtye päätyi julkaisemaan singlensä ja albuminsa itse, koska oli sitä ennen Saareston mukaan saanut pakit ”kaikista” merkittävistä levy-yhtiöistä. Saaresto arvelee niiden olleen tuohon aikaan kiinnostuneita lähinnä Idols-laulajista.

”Mutta kyllä mä senkin ymmärrän, että levy-yhtiöillä on tietyt parametrit, joiden mukaan ne toimii”, hän sanoo.

Poets of the Fall on tähän mennessä julkaissut kahdeksan albumia. Niistä viimeisin Ultraviolet ilmestyi 2018.

Yhtye pyrki alusta alkaen viemään musiikkiaan myös ulkomaille. Ensimmäisten vuosien aikana keikat olivat pääosin Suomessa – siksikin, että omarahoitteiselle yhtyeelle on valtava rahallinen panostus lähteä esiintymään edes Ruotsiin tai Venäjälle.

Mutta joka levyn kohdalla ulkomaiden markkinat ovat Saareston mukaan auenneet pikkuhiljaa enemmän. Sittemmin keikkoja on ollut Intiaa myöten, ja faneja löytyy joka maailmankolkasta.

Se on ollut Poets of the Fallin pelastus. Joitakin vuosia sitten englanniksi esitetty suomalainen musiikki koki täydellisen inflaation. Asia ei jäänyt bändin jäseniltä huomaamatta. Yhtäkkiä biisejä oli yhä vaikeampi saada radiosoittoon eikä kutsuja Suomen festareille enää kuulunut.

”Kun aloitettiin, aika oli otollinen englanniksi lauletulle musiikille ja meillekin oli silloin tilausta. Mutta kuluneen vuosikymmenen alkupuolella jotain tapahtui. Huomattiin että ai, ei ole tänä kesänä yhtään festarikeikkaa. No katsotaan ensi kesänä. Ai, ei ole tänäkään vuonna.”

Suomen festivaalien tarjoamasta ei-oosta tuli bändin keskuuteen Saareston mukaan suorastaan lentäviä lauseita.

”Kun syksyllä kyseltiin seuraavalle kesälle festarikeikkaa, vastaus oli kieltävä sillä perusteella, että kun ’ei teillä ole mitään uutta julkaisua, niin ei voida ottaa’. Keväällä se julkaisu sitten tuli ja kysyttiin keikkaa uudestaan. Vastaus oli ’nyt on liian myöhäistä, olisi pitänyt kysyä jo syksyllä.’”

Saaresto suhtautuu tähänkin musabisneskuvioon mutkattoman realistisesti.

”Ei me sanella ehtoja, miten tämä toimii, ja se on ihan fine. Jos me ei jossain kohtaa onnistuta, niin toisessa kohtaa saatetaan sitten onnistua.”

Saaresto teki jo Poets of the Fallin alkuaikoina päätöksen, ettei tuo yksityiselämäänsä julkisuudessa esille.­

Tällä hetkellä bändillä menee joka tapauksessa mukavasti, koronapulmat pois lukien. Viimeisimmän albumin My Dark Disquiet -kappaletta esimerkiksi on kuunneltu Spotifyssa hyvin. Biisi saikin viime vuonna lisähuomiota – missäpä muussa kuin Remedyn uudessa pelissä, scifiseikkailu Controlissa.

Videopelimaailma on ollut koko ajan merkittävä osa Poets of the Fallin uraa, oikeastaan ainutlaatuisella tavalla. Sen musiikkia on kuultu Max Payne 2:n jälkeen kaikissa Remedyn peleissä Quantum Breakia (2016) lukuun ottamatta.

Bändistä on tullut tavallaan osa Remedy-pelien mytologiaa. Alan Wakeen (2010) käsikirjoittaja Järvi halusi pelin maailmassa toimivan yhtyeen, joten Saaresto kehitti hänen kanssaan hevibändi Old Gods of Asgardin, Poets of the Fallin ”alter egon”.

Old Gods of Asgardia kuullaan myös Controlissa, koska pelien tarinauniversumit linkittyvät toisiinsa.

”Onhan tätä hauska kelailla. Jotkut bändit tekevät maailmankiertueita, me tehdään kahden universumin kiertueita”, Saaresto vitsailee.

Videopelejä Saaresto kertoo pelaavansa itsekin, aina kun jostain uutuudesta kunnolla innostuu. Erityisesti häneen vetoavat The Elder Scrolls V: Skyrimin kaltaiset miekka ja magia -teemaiset pelit. Vielä aktiivisemmin hän harrastaa roolipelejä ja edellinen pelisessio oli kuulemma haastattelua edellisenä päivänä.

Kuten haastattelusta huomaa, puhe on ollut paljon enemmän Poets of the Fallista kuin Saarestosta itsestään.

Se liittyy tietoiseen päätökseen, jonka Saaresto teki bändin jäsenten kanssa jo yhtyeen suurimman menestyksen aikana.

”Päätettiin, että meillä on työminä ja yksityinen minä, jotka pidetään erillään. Kun se oli ajateltu valmiiksi, niin loppujen lopuksi ei tarvinnut haastatteluissa edes kieltäytyä puhumasta paljoa. Eikä sitten kohuotsikoita kirjoittavatkaan tahotkaan ottaneet juuri yhteyttä: varmaan huomattiin, että ei näistä saa mitään irti.”

”Mut tuntee jos mut tuntee. Mua ei tunne niin, että lukee siitä lehdestä.”

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat