Kyösti Kakkosen kokoelmista kertova kirjasarja on 16-kiloinen mötikkä, joka maalaa keräilijästä lähes presidentillisen hahmon - Kulttuuri | HS.fi

Kyösti Kakkosen kokoelmista kertova kirjasarja on 16-kiloinen mötikkä, joka maalaa keräilijästä lähes presidentillisen hahmon

Julkaisulle suunniteltiin oma kirjasinkin, Kakkonen Sans/Craft.

Collection Kakkonen -kirjasarja sisältää kuusi osaa.­

18.12.2020 15:46

Kirja-arvostelu

Collection Kakkonen: Aamunkoi, Luonto, Geometria, Kosketus, Fantasia, Yhteys. Toim. Rauno Endén

Kirjoittajat: Marika Bogren, Veikko Halmetoja, Harri Kalha, Kaisa Koivisto, Laura Kolbe, Juhani Kukkonen, Aleksi Kuokka, Uta Laurén, Helena Leppänen, Elina Melgin, Hannele Nyman, Jennifer Opie, Tauno Tarna, Susann Vihma, Tapio Yli-Viikari.

Parvs, 2020.

Miljonäärikeräilijä Kyösti Kakkosen taide-ja keramiikkaesineiden kokoelmaa esittelevä kirjasarja on järeä. Kuusi osaa, 3 000 sivua, kangaskannet, 2 000 esinettä/teosta ja yli tuhat kuvaa. Kokonaisuus painaa 15,9 kiloa.

Kutakin osaa on painettu tuhat kappaletta. Viimeksi tällaisia mötiköitä tuotettiin 1970-luvulla, ennen tietosanakirjojen ja kirjahyllyjen sukupuuttoa.

Maassamme ei ole museota tai kustantamoa, jonka rahkeet tai riskinottokyky olisivat yksin moiseen jytkyyn yltäneet. Kirjamuotoon etsiytynyt yksityispääoma esittäytyy ykkösissään.

Lukutapaa, eli nykydesignin kielellä käyttöliittymää, pitää etukäteen suunnitella. Käteen kirjat ovat liian raskaita. On raivattava tila pöydältä, kuten 1800-luvun Biblialle jouluaattona.

Kirjasarjan etusijalla ovat valokuvat kokoelman esineistä.­

Julkaisulle on suunniteltu oma kirjasinkin, Kakkonen Sans/Craft. Ripaus kuolemattomuuden haavetta tämäkin. Keräilijät kaipaavat ikuistumista.

Vanhan taidehistorian taipumus tyyleihin ja yhdistäviin yhdennäköisyyksiin on tulkittu uudelleen, fiilislähtöisesti. Ensimmäisen osan nimi on lähes Luominen, eli Aamunkoi. Muut ovat Luonto, Geometria, Kosketus, Fantasia ja Yhteys. Oleskellaan yläsfääreissä, mielikuvien lumetodessa.

Jokainen mukaan kelpuutetuista 32 tekijästä on alaotsikon mukaan ”Lasin & Keramiikan Mestari”. Termi tuo mieleen kiltalaitoksen, romantiikan neromyytin ja fantasiakirjojen velhot.

Tapio Wirkkala: Taide-esine, 1968.­

Digitaalinen kuvankäsittely on taikonut Ei-Missään sijaiseville esineille utuisia varjolampia. Lukija huomaa kaipaavansa pöytiä, hyllyjä ja ikkunalautoja. Uskollinen taideteollisuuden ystäväkin kääntelee sivuja tiuhempaan tahtiin.

Tavaraa piisaa, eikä sarjallisen toiston tunteelta voi välttyä. Reipas karsinta olisi ryhdistänyt kokonaisuuden. Kun kaikki on parasta, juuri mikään ei ole sen kummemmin parasta.

Kakkosen kokoelman eliittijoukon voisi puristaa yhteenkin julkaisuun. Halvemmallakin voi hämmästyttää.

Birger Kaipiainen: Helmilintu (kuovi), 1960.­

Sitä paitsi: tältä kutsulistalta uupuu merkittäviä alan edustajia. Vaikkapa monta 1970-luvun tärkeää hytti- ja studioliikkeen konkaria.

Esimerkiksi keraamikko Outi Leinosen työläisaiheiset ja hyperrealistiset pienoisveistokset olisivat erottuneet tässä valiojoukossa kuin ruokajonon työtön yksinhuoltajaäiti Presidentinlinnan punaisella liukuhihnalla.

Suomalaisen muotoilun tarina kirjataan vakiintunein, tekisi mieli sanoa lasittunein, ilmauksin. Suurin osa tästä on jo kirjoitettu moneen kertaan, muissa yhteyksissä.

Kirjoittajien lähestymistapa on tunnollinen ja museomainen. Tekstit viittaavat usein pienen ja suljetun taideteollisuuskentän omaan viestintään ja keskiluokan statusta sparranneisiin aikakauslehtiin.

Gunnel Nyman: Facett II, 1946.­

Elvyttäviä näkökulmia ei löydy, ellei sellaisiksi halua nostaa Harri Kalhan jo 1990-luvulla esittämiä semioottisia huomioita sodanjälkeisen taideteollisuuden viestintästrategioista.

Toisaalta, miksei? Ehkä tällainen ”Tarjoilija, vielä yhdet!”-asenne on omiaan tässä tapauksessa. Leikitään siis, että suuri on kaunista.

Collection Kakkosen julkaisu viihdyttänee monia nostalgisuudellaan. Onneksi mukana on myös keramiikkaa ja lasia työstäviä aikalaistaiteilijoita, vaikkapa Kristina Riska, Kati Tuominen-Niittylä, Vesa Varrela tai Kim Simonsson. Ilman heitä lukija-katselijaan iskisi ahtaan paikan kammo.

Kyösti Kakkonen kotonaan Bulevardin asunnossa. Keräilijää ympäröivät muun muassa Kaj Franckin, Birger Kaipiaisen sekä Oiva Toikan teokset.­

Sarjan jokainen osa alkaa samalla Kakkosen allekirjoittamalla tekstillä Keräilijän unelmia. Halun kohteista, Kakkosen sanoin ”designtaiteesta”, olisi voinut lukea omakohtaisia kuvauksia enemmänkin. Asia on vakava, sillä keräilijän mukaan ”designin ääreen hiljentyminen on kuin kirkossa käynti”.

Itseään toteuttava keräilijä sanoo olevansa ”isänmaan asialla” ja haluavansa edistää mielikuvaa laadukkaasta ja osaavasta Suomesta maailmalla. Hän kokee kokoelman olevan ”osa Suomen historiaa ja menestystä”.

Annikki Hovisaari: Vati, noin 1971.­

Asia selvä. Tämä ei ole esteettistä perhostelua. Nyt on kovat arvot piipussa. Maljakot, kipot, kulhot ja veistokset on kirkastettu politiikalla.

Miksei? Myytit, kuten fiktiot yleensä, ovat tosia tarinoita. Poliittisuudet, jumalat ja käsitykset hyvästä ja pahasta kartuttavat historiana tunnettua menneisyyden varastoa.

Kirjasarjan kaikki osat alkavat historiantutkija Laura Kolben kirjoittamilla jutuilla. Tulokulmia keräilijään on kuusi. Jokainen alkaa sanalla Minä. Kakkosen ”minät” ovat Ihminen, Yrittäjä, Suomalainen, Keräilijä, Taide ja Unelmat.

Liikemiehen nationalistisesta ja uusliberalistisesta maailmankuvasta kiteytyy mahtikokoelman viitekehys ja poliittinen käyttöohje. Espoon Näyttelykeskus Weegeehen deponoitu ja ensi marraskuussa avautuva Collection Kakkonen liputtaa väriä. Museoiden objektiivisuus on näkökulmakysymys.

Miljonääri on saanut Kolbesta unelmiensa kronikoitsijan. Arka lukija ei kehtaisi sanoa ääneen, mitä ajattelee. Onko Kolbe rähmällään?

Michael Schilkin: Gepardi, 1940–1950-luku.­

Kolben Kakkonen on ”menestyjä”, ”rahamies”, ”kansallinen ja universaali hahmo”. Hänen elämänsä on kuin Suomi-kertomus pienoiskoossa, joka ”antaa isänmaalle ja suomalaisuudelle todenmukaiset kasvot”. Kakkoselle ”Eurooppa-sana on vähän vieras”. Silti kokoelma on ”noussut tasolle, josta eurooppalaiset 1700-luvun ruhtinaat olisivat olleet ylpeitä”.

Kolben mielestä miljonäärin elämä on menestystarina ja miehessä on ”viriiliyttä”. Kättelyotekin ”on voimakas ja rehti”.

Lamavuosien rikastuttama Tokmanni-ketjun perustaja, Halpakaupan Keisarina tunnettu Kakkonen, on ”yrittäjyyden kultaama mies”. Hänellä on ”rouheaksi kasvanut omaisuus” ja koti ”hyvässä osoitteessa”.

Kakkonen on ”itärajan karaisema mies”, jonka mukaan ”suomalaisuus on sitä, että maasta on pidetty kiinni ja tapeltu hampaat irvessä”.

Kaj Franck: Lansetti, 1953.­

Kolbe näkee Kakkosen tarinassa ”suorastaan runebergiaanista eeppisyyttä, joka vertautuu Saarijärven Paavon tarinaan”. Lopulta Kakkosen ”kansalliset esikuvat” löydetään 1800-luvun kulttuurielämästä. Kolbe rinnastaa hänet suomalaisuusliikkeen boheemiin hyväntekijään Fredrik Cygnaeukseen (1807–1881) ja Ateneumin sekä Suomen taideteollisuusyhdistyksen syntyyn vaikuttaneeseen Carl Gustaf Estlanderiin (1834–1910).

Kolben Kakkonen on ajan ilmapiiriin valettu näköispatsas. ”Amerikkalaiseen unelmaan” ja ”tekemisen meininkiin” kytkemässä patrioottisessa muotokuvassa on lähes presidentillisiä aineksia.

Myytti Finnish Designista siis elää ja voi hyvin. Ainakin tietyissä piireissä.

Artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat