Sata vuotta sitten syntyneen Väinö Linnan sosiologia ja psykologia on yhä tuoretta - Kulttuuri | HS.fi

Sata vuotta sitten syntyneen Väinö Linnan sosiologia ja psykologia on yhä tuoretta

Kirjoitusvalikoima Väinö Linnasta ei juuri tarjoa uusia näkökulmia, mutta kokoaa vanhoja onnistuneesti yksiin kansiin ja todistaa, että Linnan tuotanto on elossa muuallakin kuin spektaakkeleissa ja juhlapuheissa.

Väinö Linna syntyi 20. joulukuuta 1920. – Vuonna 1961 hän harrasti maanviljelyä.­

19.12.2020 13:20

Tietokirja

Väinö Linna. Tunnettu ja tuntematon. Toim. Jyrki Nummi, Maria Laakso, Toni Lahtinen ja Pertti Haapala. WSOY. 462 s. Ilmestynyt myös Juhani Rajalinin lukemana äänikirjana.

Kun pompöösi juhla-antologia tärähtää kreivin aikaan satavuotisjuhlaksi, on syytä kysyä, onko julkaisu millään muulla tavalla tarpeellinen. Koska synttärisankarin nimi on Väinö Linna (1920–1992), voidaan todeta ainakin, että hänen ympärillään on tapahtunut aika paljon sitten edellisen artikkelikokoelman Kirjoituksia Väinö Linnasta (toim. Antti Arnkil ja Olli Sinivaara 2006) julkaisun.

Etenkin Tuntematon sotilas on ollut näyttävästi framilla. On Kristian Smedsin kiistelty Tuntematon Kansallisteatterissa, tuhat ja yksi yritysvalmennusseminaaria Koskelan hengessä sekä tietenkin Aku Louhimiehen huippuunsa tuotteistettu ja juhlittu kolmas elokuvaversio. Myös Täällä Pohjantähden alla filmattiin jo aiemmin suurella budjetilla uudelleen – elokuvan ohjaaja Timo Koivusalo on kirjoittanut uuteen antologiaan Linnan kielenkäytön tragikoomisista piirteistä.

Suomen satavuotishulinoissakaan Urjalan suurta poikaa ei unohdettu. Siihen mennessä Pohjantähti-trilogia tuntui vakiintuneen ainoaksi taideteokseksi, jonka edes on sallittua yrittää kertoa ”koko tarina” suokuokkailusta pohjoismaiseen hyvinvointiin. On harvoja demaripoliitikkoja, jotka ilmoittavat lempikirjakseen jonkun toisen, mutta jo vuosikymmeniä Pohjantähti on ylittänyt puoluerajat.

Suhtautuminen romaaniin voisi olla eräänlainen ilmapuntari: jos oikeisto näyttää hylkäävän Pentinkulman, hyvinvointivaltion synnystä ja tarkoituksesta ei enää ole yhteistä kertomusta.

Näyttävän joukon kirjallisuudentutkijoita, kirjailijoita ja muiden alojen asiantuntijoita yhteen kokoava Väinö Linna – tunnettu ja tuntematon toimii oivallisena johdatuksena Linnan teoksia ja niiden moninaisia vaikutuksia koskevaan tietoon. Varsinaisesti uuden äärelle siinä päästään kuitenkin vasta loppupuolella, kun kustannustoimittaja Antti Arnkil tarkastelee Tuntemattoman tumblr-verkkopalvelussa elävää fanikulttuuria ja tutkija Maria Laakso romaanin parodioita 2010-luvun kirjallisuudessa.

Vaikka nämä artikkelit todistavat, että Linnan teokset elävät ja saavat uusia tulkintoja ja lukijoita, ne ovat luonteeltaan raportoivia. Uudet näkökulmat ja uudenlaiset lukijat puuttuvat kirjoittajien joukosta, parilla poikkeuksella.

Kirjailija Laura Gustafssonin dialogi Väinö Linnan kanssa on muodoltaan innovatiivinen ja hauska, mutta nostaa myös esiin epämukavia kysymyksiä romaanien vastaanotosta suuren yleisön ja uusnationalistien keskuudessa. Oliko Linna sittenkään niin pasifisti kuin väitti olevansa, kun teki Antti Rokan kaltaisesta ”tappokoneesta” kaikkien ihaileman sankarin?

Myös kirjailija Petri Tammisen analyysi sanailusta Linnan romaanien ainoana taisteluareenana, jossa voittoja on tarjolla, on tuore ja inspiroiva.

Edellisessä antologiassa nähtiin silloisen nuoren älymystön haltuunotto, jossa Linna kaivettiin kansakunnan kaapin päältä tuoreiden haasteiden ja ajassa elävän ihailun kohteeksi. Menneiden sukupolvien kirjalliset modernistit ja uudistajat olivat vieroksuneet Linnaa hänen vanhanaikaisen, realismiin ja kaikkitietävään kertojaan ankkuroituneen tyylinsä vuoksi.

Jos Linna ei jäänytkään elämään kielen ja kerronnan uudistajana, hänen sosiologiset ja psykologiset lähestymistapansa olivat hämmästyttävän tuoreita. Jopa tutkija Markku Eskelinen, tunnettu avantgardisti, kiitteli Linnan romaanien psykohistoriallista ulottuvuutta Raukoilla rajoilla -proosahistoriassaan (2016).

Tunnettu ja tuntematon -antologian yhdessä parhaista artikkeleista historioitsija, Murtuneet mielet -teoksen kirjoittaja Ville Kivimäki toteaa, että tamperelainen tehdastyömies Linna oli Tuntematonta kirjoittaessaan ”häkellyttävän hyvin perillä niistä uusista psykologisista ajatusvirtauksista, jotka vasta tekivät tuloaan Suomeen”.

Professori Jyrki Nummi käy omassa artikkelissaan seikka­peräisesti läpi niitä syytöksiä, joita historiantutkijat ja muut asiantuntijat aikanaan esittivät Pohjantähti-trilogiasta. Harvoin on yhdeltä romaanilta vaadittu yhtä paljon: yhtäältä pikkutarkkaa ­detaljitason hienosäätöä, ajankohtaan sopivia torpan kattorakenteita, toisaalta taas sisällissotaan johtaneiden syiden seikkaperäistä selvitystä kaikkien yhteiskuntaluokkien ja elämänpiirien osalta.

Kannanottojen takaa paistaakin suurempi epämukavuus: vapaussotamyytin murtaminen ja keskittyminen luokkakonfliktin juurisyihin, työn ja pääoman ­sekä omistavan luokan ja torpparien vastakkaisiin intresseihin, ei mennyt nikottelematta läpi yhden totuuden Suomessa.

1960-luvun alun asiantuntijanäkökulmasta olisi ollut helpompi ja mukavampi jatkaa entisellä linjalla ja demonisoida sisällissodan punaiset verenhimoisiksi raakalaisiksi.

Vaikka Linnan teosten yksityiskohdissa on suurempiakin virheitä – esimerkiksi pappilan ei tiedetä 1900-luvun alkuvuosina lunastaneen torppansa maita ­takaisin niin kuin Koskelassa tehdään – niiden ansiota suuremman historiakuvan laventajana ei mikään vie pois.

Romaanitaide toimii realistisimmillaankin enemmän arkkityyppien ja yleistysten kuin faktatarkkuuden varassa. Tästä se saa myös voimansa. Tapahtumat eivät ole mitään tiettyjä yksittäisiä, vaan ne voisivat tapahtua monissa paikoissa.

Lukijat ympäri Suomen ja epäilemättä muuallakin ovat tunnistaneet elämänpiirinsä hahmoja Pohjantähdestä ja Tuntemattomasta. Vaikka eivät tunnistaisikaan, hahmoilla on kyky herättää elämismaailmansa henkiin.

On luontevaa, että valtaosa artikkelikokoelmasta pyörii Linnan kahden merkkiteoksen ympärillä, ja keskittyy myös Linnaan julkisena intellektuellina.

Silti erityisesti Linnan toinen romaani Musta rakkaus Edvin Laineen ohjaamine menestystulkintoineen olisi kaivannut enemmän huomiota kuin yhden artikkelin. Melodraamassa keskiöön nousee yksityinen Linna, jonka kirjoittamat sukupuoliroolit tuntuvat huomattavan vanhanaikaisilta ja tunkkaisilta – Pohjantähteen tultaessa hän lavensi näkökulmaansa vain osin, vaikka peitti jälkensä paremmin.

Valikoiman lukeminen inspiroi keksimään muitakin näkökulmia, jotka ansaitsivat perusteellisempaa selvittelyä. Linna bisnesguruna ja urheiluvalmentajana. Linna ja 1990-luvun lama: ”lompakossa Väinö Linna / yksinäinen on”, lauloi Pate Mustajärvi. Isänmaa-retoriikkaa vihannut Linna itsenäisyyspäivän rituaalina. Linnan tyyli 2020-luvun kirjailijan näkökulmasta. Sopiiko Päätalo autofiktiokansan kaapin päälle Väpiä paremmin?

Lukijassa heräävä tiedonjano lienee enemmän onnistumisen kuin epäonnistumisen merkki.

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat