Korona-ajan päiväkirjat ovat kiinnostavia dokumentteja erään ajanjakson alkuvaiheesta, mutta myös sielunavauksia - Kulttuuri | HS.fi

Korona-ajan päiväkirjat ovat kiinnostavia dokumentteja erään ajanjakson alkuvaiheesta, mutta myös sielunavauksia

Anna-Stina Nykänen, Panu Rajala ja Saska Saarikoski pohtivat kirkon roolia lohduttajana ja toivon tuojana.

Epävarmaan korona-aikaan kirjoitetut kirjat avaavat näköaloja kollektiiviseen mielenmaisemaan.­

24.12.2020 2:00

Päiväkirjat

Anna-Stina Nykänen: Yksin kotona. Into. 220 s.

Panu Rajala: Karanteeni. Hajamietteitä koronaviikoilta. Minerva. 250 s.

Saska Saarikoski: Poikkeustilassa. Koronapäiväkirja. HS-kirjat. 268 s.

Kun Suomi maaliskuun puolivälissä julistettiin koronapandemian vuoksi poikkeus­tilaan, ryhtyi Helsingin Sanomien toimittaja Saska Saarikoski kirjoittamaan sekä päivittäistä verkkopalstaa että omaa henkilökohtaista koronapäiväkirjaansa.

Saman lehden toimittaja Anna-Stina Nykänen kuvasi kolumneissaan poikkeus­tilaa itselleen monessa suhteessa uudessa tilanteessa. Hänen puolisonsa oli kuollut ja poika muuttanut omilleen. Nykänen itse oli yksin kotona, eristyksissä ja etätöissä. Kummankin toimittajan kirjoitukset julkaistiin nopealla aikataululla myös kirjoina.

Professori emeritus ja seurapiirimies Panu Rajala seurasi koronan etenemistä päiväkirjoissaan, aluksi kiinnostavana sivujuonteena, joka ei koskenut hänen omaa arkeaan juuri millään tavalla, sitten yhä enemmän tilaa ottavana asiana. Myös Rajalan päiväkirjat toimitettiin pikapikaa yksiin kansiin muidenkin luettavaksi.

Saarikosken Poikkeustilassa ja Nykäsen Yksin kotona ovat eräänlaisia sosiaalipsykologisia tutkielmia siitä, mitä meille tapahtuu, kun meidän arkemme yhtäkkiä muuttuu. Näistä kahdesta Nykänen kirjoittaa henkilökohtaisemmin ja ratkaisukeskeisemmin, hän tuo esille eristyksessä elävien yksilöiden kokemuksia ja kääntää ne salaviisaasti yleisemmiksi huomioiksi.

Leskeksi jääminen reunustaa Nykäsen kirjoituksia. Hänet on tähänkin asti tunnettu eläytyvänä ja myötä­tuntoisena kirjoittajana, ja näissä korona­teksteissä tuo hänen piirteensä vain vahvistuu.

Molemmat toimittajat valottavat poikkeuksellisia oloja monelta kantilta: urheilusta talouteen, kulttuuriin, seksiinkin.

”Päivä­kirja sopii korona­aikaan, jossa kaikki muuttuu, mutta mitään ei tapahdu”, kirjoittaa Saarikoski. Hän pohtii, että päiväkirjan kiinnostavuus syntyy myös siitä, että se kertoo, miltä asiat tuntuvat, kun vielä ei tiedetä, miten käy.

Tuohon Saarikosken huomautukseen tiivistyy kaksi olennaista seikkaa: ”miltä tuntuu” ja ”ei tiedetä”. Korona-aikaan liittyy valtavasti sellaista, mistä ei tiedetä. Ja sillä, miltä asiat tuntuvat, on lujasti enemmän merkitystä kuin äkkipäätään arvaisi.

Juuri tuossa on sekä Nykäsen että Saarikosken kirjojen voima. Ne ovat paitsi kiinnostavia dokumentteja erään ajanjakson alkuvaiheesta, myös yhdenlaisia sielunavauksia.

Kuvatessaan epä­varmuutta ja sitä, miltä asiat nimen­omaan tuntuvat, nämä kirjat avaavat näkö­aloja kollektiiviseen mielen­maisemaan ja siihen vaikuttaviin tekijöihin. Jotka taas puolestaan vaikuttavat hyvin laajasti sielläkin, missä ne eivät äkkikatsomalla näy: poliittisessa päätöksen­teossa, taloudessa, kulutus­käyttäytymisessä ja ihmisten ­välisessä vuorovaikutuksessa.

Panu Rajalan päiväkirjamerkinnät eroavat Nykäsen ja Saarikosken teksteistä siinä, että ne pyörivät pitkälti hänen oman elämänsä tapahtumien ympärillä.

Päiväkirja on myös toimitettu niin raskaalla kädellä, että siinä ei ole enää jäljellä esimerkiksi sitä päiväkirjalle tyypillistä rosoista piirrettä, että kirjoittaja ei vielä tiedä, miten käy.

”Kukaan ei vielä aavista, mikä biologinen pommi sihisee Bergamon maakunnassa”, lukee hänen päiväkirjassaan keskiviikkona 19. helmikuuta. Niin hän ei ole tietenkään voinut tuolloin kirjoittaa.

Kiinnostavaa kyllä – varsinkin tällaisena kirkonmiehenä kiinnostelee – kaikki kolme koronakirjailijaa pohtivat kirkon roolia lohduttajana ja toivon tuojana.

Varsinkin pääsiäinen herätti näitä ajatuksia. Nykänen kertoo jääneensä koukkuun seurakuntien striimeihin ja tubekanaviin, Saarikoski puolestaan ihmettelee kirkon hiljaisuutta. Korona­kriisin aikana Suomen evankelis-luterilaisesta kirkosta ei ole hänen havaintojensa mukaan noussut selkeää lohduttajaa hädän hetkellä.

Paavi Franciscus sen sijaan on Saarikosken mukaan ottanut juuri sellaisen roolin. Häneen on tehnyt vaikutuksen paavin puheet siitä, että korona saadaan kyllä taltutettua, mutta sen tilalle voi tulla taloudellinen selviytymistaistelu, jossa yhteiskuntia riivaa ”itsekkään välinpitämättömyyden virus”.

”Kova naama tämä argentiinalainen”, komppaa Panu Rajala päiväkirjassaan Saska Saarikosken kirjoitusta.

Koronapandemia ei ole mikä tahansa poikkeustila. Siihen liittyy uhkaa, levottomuutta, pelkoa, sairautta ja kuolemaa.

Tämä kaikki on kyllä kudottu näiden kolmen koronakirjan sisään, mutta varsinkin Saarikosken ja Rajalan kirjoissa se on siellä pikemminkin vireenä kuin varsinaisesti aiheena. Omasta mahdollisesta sairastumisen saati kuoleman pelostaan kirjoittajat eivät juuri avaudu.

Nykänen tosin paaluttaa heti kirjansa ensimmäisessä kirjoituksessa kuoleman läheisyyden tekstiensä tukipuiksi. Hän tekee sen eleettömän tyylikkäästi.

Tämä korona ei ole loppuun­käsitelty juttu. Uusia päiväkirjoja toisesta ja kenties kolmannesta aallosta lienee luvassa.

Itse asiassa lukisin kernaasti jatko-osat kaikkiin näihin kolmeen koronakirjaan. Koska kukaan ei voinut vielä aavistaa.

Kirjoittaja on Kirkko ja kaupunki -median päätoimittaja ja tietokirjailija.

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat