Romaani
Nina Wähä: Perintö (Testamente). Suom. Sanna Manninen. WSOY. 550 s.
Suomen Tornionjokilaaksossa elää Toimin maanviljelijäperhe, jonka Pentti-isä on mykkä despootti, Siiri-äiti olosuhteisiin alistunut raatajanainen. Perheessä on kaksitoista lasta, ja olisi neljätoista, jos kaksi ensimmäistä eivät olisi kuolleet.
Lestadiolaisia he eivät ole, lapsia on ennemminkin tullut lisää ja lisää, että elämä täyttyisi, että jokainen uusi elämä haalistaisi aiempia menetyksiä.
Niin ei kuitenkaan ole käynyt. Suru on koteloitunut ja saanut erilaisia ilmenemismuotoja, ei kovin kauniita.
Nina Wähän (s. 1979) kolmannessa romaanissa Perintö syväsukelletaan perheen mikrokosmokseen – sen kolmeen sukupolveen. Romaanin nyt-hetki on 1980-luku, ja tarina käynnistyy, kun Tukholmassa asuva esikoistytär, raskaana oleva Anni, matkustaa jouluksi kotiin.
Vuorotellen kirjailija loihtii yli 500-sivuisessa romaanissa esiin kaikki perheenjäsenet ja rakentaa rouhean henkilögallerian, jossa jokainen on uniikki luomuksensa ulkoista habitusta, luonnetta ja sisäisiä motiiveja myöten. Heissä kaikissa on tunnistettavia ja samaistuttavia piirteitä.
Wähä on loistava kertoja, joka tempaa lukijan kyytiinsä muhevalla tyylillään. Erityisen herkullisia ovat hetket, joissa hän kertojana astuu sivuun ja viittaa lukijan saavan myöhemmin lisätietoa juuri nyt käsillä olevasta käänteestä.
Hän johdattaa lukijaa useamman sukupolven kattavassa perhetarinassa kuin ystävä, lempeästi kädestä pitäen. Lukija pysyy kyydissä, rakenne on taiten tehty.
Tukholmassa syntynyt kirjailija on viettänyt kesiään Tornionjokilaaksossa, jossa hänen äidillään on sukujuuret.
Wähä on tehnyt kiitettävästi taustatyötä äitinsä lapsuuden ja alueen mentaalisen maiseman hahmottamisessa, mutta kääntää romaanissa asetelman toisin päin. Romaanissa isä on tornionjokilaaksolainen, äiti Karjalan evakko. Pariskunta tapaa sota-aikana, kun nuori sotilas on komennettu rintamalle Karjalaan.
Wähä törmäyttää idän ja lännen nimenomaan mentaalisella tasolla. Sinänsä fyysiset miljööt eivät näyttele suurtakaan roolia romaanin kokonaisuudessa. Keskiössä on mielenmaisema, ihmisten väliset suhteet ja yksilöiden sisäiset jännitteet.
Pentti-isä on sodan traumatisoima, jotain hänessä on mennyt rikki. Hän hallitsee perhettään henkisellä ja fyysisellä väkivallalla, mykällä kauhulla. Kaikki nyrjähtävät siinä ilmapiirissä jotenkin.
Yksi iso teema teoksessa on se, mihin asti vanhempien rakkaus omia lapsia kohtaan ulottuu? Miten paljon sitä riittää? Voiko rakkautta riittää tasaisesti kaikille, jos lapsia on kaksitoista?
Ei tietenkään riitä, ihan mahdoton tehtävä, kirjailija tuntuu vastaavan. Varsinkaan, jos vanhemmat eivät itsekään ole saaneet osakseen rakkautta ja arvostusta.
Wähän romaanissa vanhemmat valitsevat suosikkeja. On isien tyttöjä ja äitien poikia, isien poikia ja äitien tyttöjä. Kaikki lapset eivät ole vanhemmilleen yhtä läheisiä tai rakkaita – tai ainakaan heitä ei ole yhtä helppo rakastaa.
Tämä on aihe, josta harvoin puhutaan, mutta ainakin romaanin äiti tietää toimineensa niin, koska ei ole muuhun pystynyt.
Ja sitten on lapsen vanhempiaan kohtaan tuntema rakkaus. Lojaalius kantaa pitkälle, mutta ei loputtomiin. Toimin perheessä raja tulee vastaan, kun tarpeeksi moni uskaltaa todeta vääryydet ääneen.
Kahdentoista lapsen katraassa joukkoon mahtuu myös niitä, jotka eivät tunne itseään lainkaan joukkoon kuuluvaksi. Heille perhe on ahdas ja hallitseva, kodin takana oleva metsä tai autotalli antavat enemmän henkistä liikkumavaraa.
Tässä onkin romaanin toinen tärkeä teema: miten sietää ahtautta? Painostavan kodin ahdistavuutta tai ylipäänsä sellaisen elinympäristön, joka ei tarjoa kovin paljon mahdollisuuksia?
Wähän romaanissa niin kuin tosi elämässäkin käy niin, että jotkut lähtevät, jotkut jäävät. Tornionjokilaakson pieni kylä on niin ahdas, että sen jättävät taakseen kaikki ne Toimin perheen lapset, jotka eivät tavalla tai toisella sinne tunnu mahtuvan – ja joille sopeutuminen ei ole mahdollista.
Rajan takana, Ruotsin puolella on enemmän tilaa olla erilainen mies ja erilainen nainen, opiskella, hengittää, olla vapaa.
Mutta olemmeko me koskaan aivan vapaita lähtökohdistamme, Wähä tuntuu kysyvän ja vastaa romaanissa juuri esikoislapsensa synnyttäneen Annin äänellä.
Uusi lapsi käsivarsillaan Anni oivaltaa, että nykyhetkessä eläminen ja vapautuminen on mahdollista, kun olemme kohdanneet menneisyytemme ja hyväksyneet tapahtuneet asiat tapahtuneiksi. Kun tunnemme perintömme sellaisena kuin se on, ja saamme mahdollisuuden päättää, mitä osia perinnöstämme haluamme viedä eteenpäin.
