Tarja Roinila oli Thomas Bernhardin suomentajana omaa luokkaansa – kaksi mustan huumorin velhon pienoisromaania jäi hänen viimeiseksi käännöstyökseen - Kulttuuri | HS.fi

Tarja Roinila oli Thomas Bernhardin suomentajana omaa luokkaansa – kaksi mustan huumorin velhon pienoisromaania jäi hänen viimeiseksi käännöstyökseen

Tarja Roinilan suomennokset Thomas Bernhardin tuotannosta kuuluvat viime vuosikymmenten merkittävimpään käännöskirjallisuuteen.

Kirjailija Thomas Bernhard kuvattuna Salzburgissa Itävallassa 1970-luvun alussa.­

9.1. 10:46

Romaanit

Thomas Bernhard: Halvallasyöjät / Wittgensteinin veljenpoika (Der Billigesser / Wittgensteins Neffe). Suom. Tarja Roinila. Teos. 202 s.

Suru tuli puseroon, kun luin Thomas Bernhardin (1931–1989) yhteisniteenä julkaistut pienoisromaanit Halvallasyöjät ja Wittgensteinin veljenpoika. Ne jäivät toukokuussa liikenneturmassa kuolleen Tarja Roinilan viimeiseksi käännöstyöksi.

Tarja Roinila­

Roinila ehti suomentaa Teoksen Baabel-sarjaan Bernhardia kahdeksan kirjan verran. Ne kuuluvat viime vuosikymmenten merkittävimpään käännöskirjallisuuteen.

Teoksen lisäksi itävaltalaisen modernismin klassikkoa on tuonut tällä vuosituhannella suomenkielisten lukijoiden ulottuville Lurra Editions Olli Sarrivaaran käännöksinä, joista tärkeimmäksi nousee viisiosainen omaelämäkerrallinen romaanisarja. Sarrivaarakin tekee kelvollista jälkeä, mutta Roinila on Bernhardin pyörteisen proosan tulkitsijana omaa luokkaansa.

Bernhardille on vaikea nimetä kirjallisuushistoriasta suoranaisia esikuvia tai verrokkeja. Nuoruuden suosikin Fjodor Dostojevskin vaikutus näkyy pikemminkin mielenmaiseman kuin tyylin tasolla: Bernhardin henkilöhahmot muistuttavat dostojevskilaista houreisesti paasaavaa kellariloukon olentoa, mutta heidän paasauksensa on kirjallisesti sävykkäämpää.

Tiettyä perheyhtäläisyyttä voi nähdä Bernhardin ja hänen aikalaisensa Samuel Beckettin välillä. Molemmat kokivat perinteisen realistisen tarinankerronnan puisevana ja kurottivat narratiivisen kielen tuolle puolen.

Beckett piti kirjallisuutta alikehittyneenä taidemuotona kuvataiteen ja musiikin rinnalla, eikä Bernhardkaan leipälajiaan suuresti arvostanut: ”Välttelen kirjallisuutta aina kun voin”, sanoo Bernhardin näköinen minäkertoja Wittgensteinin veljenpojassa.

Bernhardin romaanit ovat eräänlaisia antiromaaneja kieltäytyessään rakentamasta lukijaa vietteleviä maailmoja juonenkuljetuksen ja henkilökuvauksen keinoin. Ne ovat pikemminkin puhetta kuin tarinointia, ja tekstilajina toistuu yhden kertojan monologi, joka selostaa joko kertojan omaa tai hänen ystävänsä koettelemusten täyttämää elämää.

Tyypillinen bernhardilainen antisankari on erakkosielu, joka torjuu uskonnon, filosofian ja aatteiden tuputtamat elämänvalheet. Hän vihaa yhteiskunnan tekopyhyyttä ja ihmisten matalamielisyyttä ja kuluttaa aikansa kesken jäävien ikuisuusprojektien parissa.

Johdon­mukaiseen päätökseensä vietynä bernhardi­lainen pessimismi jättää vain kaksi realistista vaihto­ehtoa: hulluksi tulemisen tai itsemurhan. Wittgen­steinin veljen­pojassa päätepysäkkinä on hulluus, mutta Halvallasyöjien lopetus on tutusta kaavasta poiketen inhimillinen tragedia slapstickmäisen komedian kaavussa.

Kertooko Bernhardin teosten pessimismi todellisesta elämänasenteesta vai onko se jonkinlaista kirjallista leikkiä?

Kallistun jälkimmäiselle kannalle. Bernhardille esteettinen muodon ja ilmaisun taju oli kirjallisuuden ydin, ”korkein oikeus”, kuten Gustave Flaubert olisi sanonut. Bernhard teki itseriittoisia teoksia, jotka eivät heijastelleet ulkoista maailmaa, vaan loivat omat merkityksenantomekanisminsa.

Kirjaimellisesti luettuna Bernhard näyttäytyy fanaattisena sekopäänä. Tai nykytermein siltä meemin vanhalta äijältä, joka karjuu pilvelle.

Mutta Bernhardin proosa on ennen kaikkea hyperbolan taidetta, jossa elämän tarkoituksettomuutta julistavat purkaukset paisuvat niin äärimmilleen, että muuttuvat koomisiksi ja kääntyvät päälaelleen.

Liioittelun poetiikkaa korostaa Bernhardin leimallisin tyylikeino, pakonomainen tapa toistaa ja muunnella tekstin avainlauseita ja -väitteitä.

Tarja Roinila tiivisti tämän bernhardilaisen proosan ihmeen Hakkuu-romaanin jälkisanoissa: ”Kun samoja sanoja toistetaan tarpeeksi, ne alkavat yhä enemmän kuulua, olla yhä enemmän ääntä ja rytmiä: merkitys muuttuu taustaksi jota vasten sanat soivat: ne muuttuvat joksikin muuksi, ne muuttuvat musiikiksi.”

Halvallasyöjät ja Wittgensteinin veljenpoika edustavat Bernhardin 1980-luvulla julkaistua myöhäistuotantoa. Niistä puuttuu uran alkuvaiheen teoksia leimannut ruhjovuus, tilalla on maneereistaan tietoisen prosaistin ironinen itsetietoisuus. Myöhäistuotannon Bernhard näkee henkilöhahmojensa koomiset ulottuvuudet, eikä peittele niitä.

Roinilan viimeiset käännöstyöt eivät edusta Bernhardia ­aivan parhaimmillaan. Halvallasyöjissä on jopa välityön makua.

Halvallasyöjien päähenkilö Koller omistautuu fysiognomisille tutkimuksille, joihin saa virikkeitä lyöttäytyessään halvimpia aterioita wieniläisessä ruokalassa syövien miesten seuraan. Koller on menettänyt jalkansa koiranpureman seurauksena, mutta pystyy saamallaan korvauksella rahoittamaan elämänsä.

Kollerista ei kasva erityisen kiehtovaa hahmoa, eivätkä Bernhardin proosan pyörteetkään ole Halvallasyöjissä parhaassa terässään. Varsinkin alkupuolen jankkaavat lauseet kalskahtavat melkein itseparodisilta.

Sen sijaan Wittgensteinin veljenpoika on kiinnostavampi ja koskettavampi. Bernhardin mittapuulla sitä voisi luonnehtia jopa lukijaystävälliseksi, koska toistojen ja muunnelmien tykitys kumisee lähinnä taustalla.

Omaelämäkerrallinen teos kuvaa Bernhardin ystävyyttä Paul Wittgensteiniin, joka oli todellisuudessa kuuluisan filosofin serkunpoika eikä veljenpoika. Romaanin nimi on silmänisku Denis Diderot’n Rameaun veljenpojalle, mutta sisältänee myös vihjeen siitä, että Bernhard kuvaa ystäväänsä kirjailijan vapauksin.

Miesten välisen ystävyyden kuvauksena Wittgensteinin veljenpoika lähtee liikkeelle tutuista asetelmista: kahdesta jätkästä, joita yhdistää samanlainen musiikkimaku. Thomas ja Paul keskustelevat tuntikausia Mozartin ja Schumannin sävellyksistä ja suosikkikapellimestareistaan.

Taiteen kautta he ovat olemassa toisilleen ja turvassa kotimaansa Itävallan viheliäiseltä katolis-kansallissosialistiselta hapatukselta. Eivät kuitenkaan täysin turvassa, sillä upporikkaaseen Wittgensteinien sukuun syntynyt Paul joutuu puille paljaille ja suku passittaa hänet hullujenhuoneelle aina kun hänestä koituu riesaa.

Romaanin avainkohtauksessa Thomas ja Paul kohtaavat saman sairaalakompleksin ulkopuolella. Yksi on parantamassa keuhkojaan, toinen mieltään. Paul on ajautunut jo niin syvälle hulluutensa syövereihin, ettei pysty muuta kuin hokemaan ”irvokasta, irvokasta”.

Kun Thomas myöhemmin näkee ystävänsä kadulla, hän tajuaa näkevänsä kuoleman merkitsemän ihmisen. Hän ei pysty olemaan ystävälleen läsnä silloin kun ystävä häntä eniten tarvitsisi. Taide yhdisti heidät, mutta kuolema erottaa.

”Minä en yksinkertaisesti ole hyvä ihminen”, Thomas sanoo kääntäessään Paulille selkänsä. Hän ei mene edes Paulin hautajaisiin, vaikka Paul pyysi ennen kuolemaansa häntä pitämään muistopuheen.

Ystävyyden kuvauksena alkava Wittgensteinin veljenpoika suistuu ystävyyden epäonnistumisen kuvaukseksi. Teoksen viimeiset sivut lyövät koruttomuudessaan melkein ilmat pihalle.

Mustan huumorin paikalla on pelkkää mustaa.

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat