”Hullut koirat ammuttava poikkeuksetta!” Stalinin vainovuosien näytösoikeudenkäyntien koonti kirjaksi on kulttuuriteko - Kulttuuri | HS.fi

”Hullut koirat ammuttava poikkeuksetta!” Stalinin vainovuosien näytösoikeudenkäyntien koonti kirjaksi on kulttuuriteko

Tietokirjailijat Antero Uitto ja Ossi Kamppinen toimittivat Moskovan oikeusistuntojen paperit kirjoihin ja kansiin.

Josif Stalin ja hänen hovinsa Moskovan Punaisella torilla kesällä 1936.­

9.1. 11:23

Tietokirja

Antero Uitto & Ossi Kamppinen: Stalinin lavastukset. Näytösoikeudenkäynnit 1936–1938. Docendo. 415 s.

Kirjan alku­asetelma on kaikessa irvokkuudessaan tragi­koominen. Neuvosto­liiton kantaisät, ylistetyt lokakuun vallankumoukselliset istuvat oikeussalissa rivissä, nöyrinä ja katuvaisina kuin kuoropojat. Kun on aika, he pomppaavat pystyyn ja alkavat soimata itseään ja liittolaisiaan ”pettureiksi”, ”fasisteiksi”, ”terroristeiksi”, ”iilimadoiksi” ja ”kyykäärmeiksi”.

Konspiraatio konspiraation perään tunnustetaan, vaikka todellisuudessa mieliä kuohuttavat paljastukset ovat käsikirjoitettua hölynpölyä. Syytetyt ymmärtävät paasaavansa valheellista roskaa, mutta jatkavat itsensä nöyryyttämistä ja oman niskalaukauksensa varmistamista kuin huumattuina. Länsilehtien reportterit ja lukijat eivät ole uskoa silmiään.

Näytöksen pääsensori, diktaattori Josif Stalin lymyää näkymättömissä. Ei kuitenkaan jää epäselväksi, että hän nauttii sadistisesta valtapelistä ja pikimustasta huumorista.

Antero Uiton ja Ossi Kamppisen uuteen teokseen on koottu kattava otos Stalinin vuosien 1936–1938 näytösoikeudenkäyntien syytekirjelmistä, kuulusteluista ja tuomioista. Aiemmin samoja historiallisia dokumentteja ei ole julkaistu laajana, yhtenäisenä kokoelmana suomen kielellä, monella muulla kielellä kylläkin.

Vaikka kirjassa on yli 400 tiivisti taitettua sivua, niihinkään ei ole saatu mahtumaan koko näytösoikeusprosessia, ei likimainkaan. Selvää kuitenkin on, ettei paljoakaan oleellista tai ainakaan ainutkertaista puutu.

Lähdetekstit eivät ole peräisin Moskovan virallista papereista vaan 1930-luvulla Petroskoissa ilmestyneen Punaisen Karjalan ja Tukholmassa verekseltään painettujen kirjasten sivuilta. Ratkaisua voi hyvällä syyllä kritisoida, jos kohta kiittääkin: vanhoissa käännöksissä on sellaista vivahteikkuutta, jollaista harva, jos kukaan, 2020-luvun kääntäjä voisi tavoittaa.

Uiton ja Kamppisen kirja ei ole pelkästään lähdejulkaisu vaan pitää sisällään myös taustoittavia jaksoja. Ne ovat parhaimmillaan valaisevia, mutta jäävät turhan usein melko yleiselle tasolle. Teoksen lähdeluettelo olisi voinut olla laajempikin.

Näytösoikeudenkäynti-termiä käytettiin jo 1920-luvun Neuvostoliitossa.

Silloin ”pokazatelnyi sud” ei viitannut aina itsestäänselvästi sellaiseen oikeussirkukseen, jollaisena se opittiin 1930-luvun lopulla tuntemaan. Näytösoikeudenkäyntejä järjestettiin myös varoitukseksi ja ojennukseksi. Tavoitteena oli nostaa tikunnokkaan jokin tietty epäkohta näyttävän oikeudenkäynnin ja sitä seuraavan julkisuusmyllyn avulla.

Stalinin vainovuosina käsite syöpyi ihmisten mieliin raadollisemmassa merkityksessä: se alettiin ymmärtää valheellisuuden ruumiillistumana, läpeensä teatraalisena oikeudenkäyntinä, jossa syyttömiä ahdettiin bolševistiseen lihamyllyyn.

Stalinin orkestroimia ja pääsyyttäjä Andrei Vyšinskin sanallisesti rytmittämiä näytösoikeudenkäyntejä oli vuosina 1936–1938 kolme.

Lisäksi suosittu marsalkka Mihail Tuhatševski ja seitsemän kenraalia tuomittiin kuolemaan oikeusistunnossa, joka järjestettiin sotilaallisella tehokkuudella toisen ja kolmannen näytös­oikeudenkäynnin lomassa.

Syytettyjen penkille istutettiin kymmeniä puolueen vanhan eliitin edustajia. Vaikka useimmat näistä nimimiehistä oli jo aiemmin ajettu nurkkaan, Stalin koki heidät yhä haastajikseen. Punainen diktaattori ei ollut unohtanut, etteivät kaikki puoluetoverit olleet seisseet hänen rinnallaan siinä vaiheessa, kun hän oli taistellut paikastaan auringossa.

Leningradin vahvan miehen, Sergei Kirovin salamurhaa käytettiin verukkeena näytösoikeudenkäynneille. Se raotti portteja myös laajemmalle mielivallan aallolle, joka seuraavina vuosina vyöryi yli Neuvostoliiton. Satoja tuhansia ihmisiä teloitettiin, kidutettiin ja suljettiin Gulag-vankileirijärjestelmään tekaistuilla perusteilla.

Jos Neuvostoliitossa oli aiemmin pelättyjä ulkoisia vihollisia, kuten suurvaltojen salaisia palveluita ja venäläisemigranttien taistelujärjestöjä, nyt päähuomio lukittui maan omiin kansalaisiin. Sisäinen vihollinen – pään sisäinen – oli pahin.

Kun ensimmäinen näytösoikeudenkäynti alkoi elokuussa 1936 Ammattiliittojen talon punaiseksi koristellussa salissa, diplomaattien ja lehtimiesten katse kiinnittyi kahteen mieheen. Grigori Zinovjev ja Lev Kamenev olivat kerran lukeutuneet maan korkeimpaan johtoon, mutta nyt heistä tehtiin varoittavia esimerkkejä.

Miehiä soimattiin trotskilais-zinovjevilaisen terroristi- ja vakoilijakeskuksen luomisesta. Sen katalana tavoitteena oli ollut paitsi Stalinin murhaaminen myös vallan kaappaaminen, väitettiin fiktiivisessä syytekirjelmässä.

Tarinan mukaan maanpakoon ajettu vallankumouksellinen Lev Trotski veteli naruja taustalla yhdessä natsi-Saksan ja Japanin sekä muiden pimeyden voimien kanssa. ”Kapitalismin rakkikoirilla” ei ollut moraalista selkärankaa, vaan he olivat valmiita myymään isänmaansa fasisteille ja kapitalisteille päästäkseen irstailemaan Neuvostoliiton rikkauksilla.

”Valapatot”, ”spionit” ja ”kansainvälisen fasismin ryntäysjoukot” olivat ”imeneet itseensä kaikkein huonoimmat paheet, joita ihmiskunta tunsi”.

Seuraavissa näytösoikeudenkäynneissä puheenparsi raikui vähintään yhtä mielikuvituksellisena. Ensin syytettyjen väitettiin muodostaneet ”trotskilaisen rinnakkaiskeskuksen”, sitten ”trotskilais-buharinilaisen salaliiton”.

Kulttuuriteko on sattuva termi kuvaamaan Uiton ja Kamppisen kirjaa.

Sille tekijät eivät kuitenkaan mahda mitään, että kokonaisuus on raskassoutuinen. Sepitetty sisältö innostaa aikansa, mutta alkaa pidemmän päälle väsyttää ja toistaa itseään. Oikeuden pöytäkirjat tarjoavat kaikessa saivartelevaisuudessaan yliannostuksen tolkuttomuutta, minkä takia niitä kannattaa lukea kerralla vain kohtuullinen määrä.

Verkkainen lukutahti auttaa myös havaitsemaan kirjan pääsanoman. Teos on tärkeä muistutus siitä, millaiseen ilveilyyn ihminen pahimmillaan on pystynyt – ja pystyy edelleen, niin kuin Stalinin terroria tutkineen Juri Dmitrijevin oikeusmurha nyky-Petroskoissa vihjaa.

Kirjoittaja on Stalinin vainoihin erikoistunut historiantutkija.

Stalin muokkasi yliviivauksillaan loppupuhetta, jonka neuvostoideologi Nikolai Buharin piti oikeudenkäynnissään maaliskuussa 1938. Se seurauksena Buharin teloitettiin ampumalla.­

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat