Niko Hallikaisen esikoisromaani on vimmainen kuvaus seksistä ja yksinäisyydestä - Kulttuuri | HS.fi

Niko Hallikaisen esikoisromaani on vimmainen kuvaus seksistä ja yksinäisyydestä

Niko Hallikaisen Kanjoni-romaanissa nimetön päähenkilö etsii rakkautta seksin kautta.

Niko Hallikainen (s. 1989) on helsinkiläinen kirjoittaja ja esitysrunoilija, jonka sooloesityksiä on nähty muun muassa Flow Festivalin, Baltic Circlen ja Kiasman ohjelmistoissa. Hallikainen myös opettaa luovaa kirjoittamista Teatterikorkeakoulun tanssitaiteen koulutusohjelmissa.­

13.1. 2:00

Romaani

Niko Hallikainen: Kanjoni. Otava. 185 s.

Seksistä kirjoittaminen on kirjallisuuden vaikeimpia paloja. Usein kiusallisiksi yltyvien kuvausten kanssa kamppailevat niin kirjailijat kuin lukijatkin.

Niko Hallikainen onnistuu kuitenkin Kanjoni-romaanissaan kuvailemaan akteja sujuvasti sivukaupalla. Kaikesta lotraamisesta, hinkkaamisesta ja nylkyttämisestä päällimmäiseksi jää kuitenkin suru, myötätunto päähenkilöä kohtaan. Seksin kautta voi käsitellä lukuisia tunteita, Hallikainen osoittaa. Eikä isoin niistä välttämättä suinkaan ole halu.

Romaanissa nimettömäksi jäävä, kirjoittajaksi esittäytyvä päähenkilö seurustelee entisen koulukiusaajansa Niklas Ekholmin kanssa (joka mainitaan myös teoksen fonttien suunnittelijana). On seurustellut jo kuukausia, mutta Niklas ei halua tunnustaa suhdetta. Kaksikymmentä vuotta aiemmin, ala-asteen syövereissä, poikien vessassa tapahtuneet julmuudet ovat kadonneet hänen mielestään, eikä päähenkilö ota niitä esiin.

Suhde on seksiä, jatkuvaa ja kiimaista, mutta epätoivoisesti rakastunut päähenkilö on pohjattoman yksin. Seksin kautta hän toivoo pääsevänsä Niklasta tarpeeksi lähelle, mutta tietenkin Niklas hylkää hänet.

Päähenkilöllä on paras ystävä, ”bestis”, mutta tämän ystävyys näyttäytyy merkityksettömänä, kuten koko seksin ja sen kautta kuvitteellisesti saavutettavan rakkauden ulkopuolinen maailma.

Yksinäisessä yksiössään jätetty päähenkilö kääntyy videopalvelun puoleen. Videoilla miehet tyydyttävät itseään katsoessaan toisiaan tyydyttämässä itseään, ympäri maailman. Jos kuva ei miellytä, saa nappia painamalla seuraavan elimen eteensä.

Hallikainen rakentaa huimaavan, alaspäin syöksyvän spiraalin, jossa tragiikka ja komedia punoutuvat yhteen. Masturbaatiota on sivukaupalla, parin virkkeen mittaisina välähdyksinä klaustrofobisessa, joka suunnalta päälle kaatuvassa epätilassa. Äärimmäisen suorasukainen ja nopeatempoinen kuvailu tekee aktit ja sen myötä miehet väistämättä naurettaviksi – ja traagisiksi tarpeessaan kohdata toinen ihminen.

”Etsin jotain, mikä ei katoa niin nopeasti tai tyhjene yhdellä nuolaisulla. Miehet vastaavat himoon, joka pyörii sisälläni ilman selitystä, tahdon maistaa montaa heistä, se on tarve päästä lähemmäs. Joku painoi taas seuraavaa ennen kuin ehdin nähdä hänet.”

Komedia, ja sen myötä tragedia, kasvaa äkkikäänteellä, ja yhtäkkiä päähenkilö asuu Los Angelesissa tunnetun näyttelijän rakastajana. Hollywood Hillsissä ollaan unelman äärellä, täydellisessä paratiisissa. On maisemat ja seurapiirit, luottokortit ja samppanjaa.

Ja ennen kaikkea rakkautta. Kehollista ja seksuaalista, mutta myös huolehtivaa, turvallista. Täydellistä.

”Hän kuiskaa nauttivansa eniten siitä kun minä nautin. Se saa elämän kuulostamaan epäilyttävän helpolta ja kaiken rakkaudessa ihan mahdolliselta.”

Kaiken yllä häälyy kuitenkin kysymys siitä, mikä on totta. Hallikainen rakentaa taitavasti epäluotettavan kertojan ja tämän ympärilleen luoman peilitalon, jonka perimmäisiin syvyyksiin lopussa päästään.

Etenkin loppua kohden koin kerronnan junnaavan toisteisuuden sekä seksin että surun esittämisessä väsyttävänä. Tämänkin voi toki nähdä osana kokonaisuutta: rikkoutuneen mielen tahmeaa synkkyyttä, pudotusta kanjoniin, joka on kuvattu niin kirjan kannessa kuin teoksen sisälläkin.

”Olohuoneemme seinällä on suurikokoinen valokuvaprintti massiivisesta laaksosta, joka on värjätty kauttaaltaan purppuran monokromaattisiin sävyihin. Minulla ei ole aavistustakaan, kuinka paljon tuollainen valokuva voi maksaa, minulla ei olisi koskaan siihen varaa. Sisääni lauetaan. Tuijotan kallionseinämän rajuun pudotukseen, kuolisin sinne sekunneissa, kukaan ei voisi auttaa.”

Seksuaalivähemmistöt ovat viime vuosina tulleet ilahduttavan laajasti osaksi suomalaista kirjallisuutta, sekä itsestäänselvänä osana johonkin toiseen aiheeseen ja teemaan keskittyvissä teoksissa että teosten pääteemana. Viime vuonna ilmestyneistä kirjoista esimerkiksi Johanna Sinisalon Vieraat-romaanissa päähenkilöt olivat lesbopariskunta, mutta heidän seksuaalisuutensa ei ollut teoksen teema eikä aihe. Janne Saarakkalan esikoisromaanissa Sen pituinen se homoseksuaalisuus puolestaan oli hyvinkin vahvasti kumpaakin, samoin kuin Tiina Tuppuraisen Kuvittelen sinut vierelleni -esikoisessa.

Niko Hallikaisen Kanjoni tuo kenttään uuden, kaikessa kohtuuttomuudessaan ja liiallisuudessaan tarpeelliselta tuntuvan äänen.

Helsingin Sanomien palkinto vuoden parhaalle esikoisteokselle jaetaan marraskuussa.

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat