Kirjailija Sinikka Nopola on kuollut. Tiedon vahvistaa HS:lle Nopolan kirjoja julkaisseen Tammi-kustantamon edustaja. Nopola kuoli Helsingissä 13. tammikuuta vaikeaan sairauteen. Hän oli kuollessaan 67-vuotias.
”Tulemme kaikki Tammessa ja WSOY:llä kaipaamaan Sinikka Nopolan uskomatonta mielikuvitusta, nopeaa älyä, sinnikkyyttä jalämmintä sydäntä. Läheisten lisäksi Sinikkaa jäävät kaipaamaan kaikki me, jotka olemme rakastaneet hänen teoksiaan”, Tammen kustantaja Saara Tiuraniemi sanoo tiedotteessa.
Helsingissä syntynyt ja Tampereella nuoruutensa viettänyt Nopola teki mittavan uran suomalaisen kirjallisuuden parissa. Ennen kirjailijaksi ryhtymistä hän työskenteli Helsingin Sanomissa toimittajana vuosina 1979–1985, minkä jälkeen hän siirtyi vapaaksi kirjailijaksi.
Nopolan esikoisteos, novellikokoelma Teepussit julkaistiin vuonna 1987, ja yli 30 vuotta kestäneen kirjailijauran aikana häneltä on julkaistu noin 80 teosta. Nopolaa on kehuttu kirjoittamisessaan ennen kaikkea tarkkanäköisyydestään, humoristisuudestaan ja kyvystään sanoittaa asioita, joita ei yleensä nähdä tai sanota ääneen.
Nopolan omista teoksista muistetaan muun muassa Eila ja Rampe -kirjasarjasta, josta on tehty myös näytelmiä ja elokuva. Kaikkein parhaiten Nopola muistetaan siskonsa Tiina Nopolan kanssa yhdessä kirjoittamista Heinähattu ja Vilttitossu sekä Risto Räppääjä -kirjasarjoista, jotka ovat nousseet suomalaisten lastenkirjallisuuden klassikoiksi.
Sinikka (vas.) ja Tiina Nopola loivat yhdessä Suomen lasten rakastamat kirjat Heinähatusta ja Vilttitossusta sekä Risto Räppääjästä. Sisarukset kuvattiin Heurekassa vuonna 2014.
Heinähattu ja Vilttitossu -sarjan kirjoittamisen Nopolat aloittivat vuonna 1989, ja ensimmäinen Risto Räppääjä julkaistiin puolestaan vuonna 1997. Molemmat tarinat ovat nousseet myös suosituiksi näytelmiksi ja elokuviksi, joita Nopola on niin ikään ollut käsikirjoittamassa sisarensa kanssa.
”Nopolan tuotannossa näkyy hänen nuoruuden idoliaan Saima Harmajaa mukaillen pyrkimys ja tavoittelu korkeuksia kohti, mutta humoristisesti, kaikenikäisiä lukijoita puhutellen”, Tammen lähettämässä tiedotteessa kuvaillaan.
Sinikka Nopola kertoi videolla vuonna 2018 HS:lle suosikkifraasistaan:
Vuonna 2017 Nopola muisteli omaa uraansa Helsingin Sanomien haastattelussa ja totesi, että toimittajana ollessaan hänellä ei ollut ”lainkaan uutisnenää”.
”Jätin hauskan työpaikan. Sen jälkeen ei ole ollut sellaista työyhteisöä – vaikka onhan meillä Tiinan kanssa elokuvien, näytelmien ja kustantamon kautta monia pieniä työyhteisöjä. Se ajatus tuntuu välillä kauhistuttavalta, että elän leikkimökissä, kummallista fiktioelämää”, Nopola muisteli HS:n toimittajan paikan jättämistä ja siitä syntyneitä ajatuksia.
Omasta luonteestaan Nopola nosti haastattelussa esille yhden erityispiirteen.
”Tutkimusten mukaan ihmisen luonteenpiirteet muuttuvat iän karttuessa, mutta yksi pysyy: tunnollisuus. Se on alkanut vaivata, että mitä haittaa siitä on. Voi jäädä elämä elämättä. Kun katselin Sohvaperunat-ohjelmaa ensimmäisen kerran, ihmettelin, miten ihmiset ovat hirveän rennosti kotisohvillaan. Syövät sipsejä ja löhöilevät. Itse istun sohvallakin selkä suorassa, kuin olisin koko ajan partiossa, suorittaisin merkkejä. Olen ikuinen partiolainen, taitomerkkien kerääjä.”
Toimittaja, Julkisen sanan neuvoston valmisteleva sihteeri Nenne Hallman on Sinikka Nopolan pitkäaikainen ystävä. Hallman tutustui Nopolaan 1980-luvulla työskennellessään Helsingin Sanomissa.
Hallman kertoo, että yhteinen aika Helsingin Sanomien lauantai- ja sunnuntaitoimituksissa oli hulvatonta ja inspiroivaa aikaa.
”Meille syntyi hirveän kiva työyhteisö. Kokeilimme paljon asioita, tuimme toisiamme ja luimme toistemme juttuja. Minä ja Sinikka olimme porukan nuorimpia, ja meidän lisäksemme siihen kuuluivat muun muassa Eeva-Kaarina Aronen, Sakari Määttänen ja Heleena Savela”, Hallman kertoo.
”Sinikan tapa kirjoittaa ja puhua oli hirveän vapauttava. Toimittajana Sinikka oli edelläkävijä. Hän haki uusia tapoja kirjoittaa ja toi toimittajan työhön henkilökohtaisuutta, mikä näkyi myöhemminkin hänen kirjoittamisessaan.”
Ihmisenä Nopola oli Hallmanin mukaan inspiroiva. Erityisenä luonteenpiirteenä hän pitää sitä, miten Nopola käänsi omat kommelluksensa huumoriksi.
”Aikoinaan haimme molemmat Erkon matkastipendiä, ja Sinikka sai sen mutta minä en. Kun Sinikka tuli takaisin Ranskasta ja hän oli värjännyt hiuksensa mustaksi, olin kateellinen. Sitten Sinikka kertoi, että koko juttu oli vahinko. Hänen piti mennä vaalentamaan hiuksensa, mutta sanoikin ranskaksi vahingossa haluavansa mustat hiukset”, Hallman kertoo.
Hallman kertoo, että viime vuosina hänen ja Nopolan yhteydenpito harveni, mutta joka kerta kun hän tapasi pitkäaikaisen ystävänsä, keskustelu jatkui samasta aiheesta, mihin se oli viimeksi jäänyt.
Sinikka Nopolan viimeisiä vuosia varjosti vakava sairaus, minkä takia yhteydenpito kävi loppuaikoina vaikeammaksi. Kun Nopola oli kertonut sairaudestaan Hallmanille, hän pyysi, ettei tämä ei kertoisi asiasta eteenpäin. Nopola halusi pitää asian pienen piirin tietona.
”Sinikka oli uskomattoman hauska ihminen. Hän oli sydämellinen, avoin ja rehellinen.”
Lasten- ja nuortenkirjallisuuden kriitikon, tutkija Päivi Heikkilä-Halttusen mukaan Sinikka Nopolan merkitys lastenkirjallisuudelle on ollut suuri.
”Sinikka Nopola toi yhdessä sisarensa Tiinan kanssa suomalaiseen lastenkirjallisuuteen 1980-luvun lopulta lähtien aivan uutta rentoutta, joka näkyi letkeässä kielessä, nasevassa dialogissa ja omaperäisessä huumorissa”, Heikkilä-Halttunen sanoo.
Nopoloiden monitasoista lastenkirjoista pitävät lasten lisäksi myös aikuiset.
”Heinähattu ja Vilttitossu- ja Risto Räppääjä -sarjasta löytyy oma tasonsa myös kirjoja ääneen lapselle lukevalle aikuiselle, mikä on taannut kummallekin sarjalle suuren suosion.”
Kumpikin kirjasarja on myös ollut paljon aikaansa edellä epäsovinnaisen perhekuvauksen osalta, hän muistuttaa.
Sinikka Nopolan esikoisteos julkaistiin vuonna 1987. Hänet kuvattiin 60-vuotishaastattelua varten vuonna 2013.
Sinikka ja Tiina Nopola vuonna 1992.
Sinikka ja Tiina Nopola vuonna 2003.
