Suomessa säädetään pian laki, joka kiinnostaa myös ulkomailla: Tätä uusi Yle-laki tarkoittaisi käytännössä - Kulttuuri | HS.fi

Suomessa säädetään pian laki, joka kiinnostaa myös ulkomailla: Tätä uusi Yle-laki tarkoittaisi käytännössä

Hallituksen lakiesitys pyrkii rajoittamaan Yleisradion tekstimuotoista journalismia verkossa, mutta toimittajat osaavat varmasti kiertää rajoitukset. Parhaimmillaan se on journalismin etu, kirjoittaa toimittaja Vesa Sirén.

Pasilan linkkitorni ja Yleisradion Mediatalo Helsingin Länsi-Pasilassa.­

19.1. 17:00

Vesa Sirén­

Ihan pian se tapahtuu Suomessakin: yleisradioyhtiö määrätään keskittymään verkossa eli lähinnä yle.fi-sivustolla enemmän liikkuvaan kuvaan ja ääneen.

Tämä toteutuu pääministeri Sanna Marinin (sd) hallituksen liikenne- ja viestintäministeri Timo Harakan (sd) johdolla tehdyllä hallituksen lakiesityksellä, joka on nyt valiokuntakierroksella. Mietinnön valmistuttua asian käsittely jatkuu eduskunnan täysistunnossa.

Lain tarkoitus on ”muuttaa yhtiötä koskeva sääntely EU:n valtiontukisääntelyn mukaiseksi”.

Sääntely muuttuu, kun laki rajoittaa ”Yleisradion julkaiseman tekstimuotoisen sisällön tukemaan pääosin liikkuvaa kuvaa tai ääntä sisältäviä julkaisuja” kuten tv- ja radiosisältöjä. Tätä rajoitusta tosin löyhennetään usein poikkeuksin.

Jään kuitenkin miettimään, käydäänkö nyt jälkijättöistä keskustelua.

Lakiesitys sallii yhä tekstin ilman liikkuvaa kuvaa ja ääntä esimerkiksi ”nopeisiin uutistilanteisiin liittyvissä uutissisällöissä”, kuten pitääkin.

Ja miksipä Yle ei uutistilanteen ensihoidon jälkeen joka tapauksessa rikastaisi hyvillä resursseillaan sisältöä niin, että liikkuva kuva, valokuvat, ääni ja teksti yhdistyvät.

Se on verkossa luontevaa. Ja niin tekevät monet muutkin verkkojulkaisut, vaikka niillä ei olisi varsinaista tv- ja radiotoimintaa.

Journalismin samankaltaistuminen verkon kaikkia mahdollisuuksia hyödyntäväksi tuntuu väistämättömältä. Se näkyy myös mediatalojen rekrytoinneissa.

Halki 2010-luvun Yleisradio haali kokeneita tekstivetoisen journalismin kirjoittajia ja päätoimittajia riveihinsä. Se monipuolisti radio- ja tv-taustaista toimitusta. Samalla Yle alkoi enenevässä määrin julkaista pitkiä kirjoituksia, jotka muistuttavat sanomalehtiartikkeleita.

Printtimediaksi aikoinaan kutsutut tiedotusvälineet opettelivat 2010-luvulla vastaavasti liittämään entistä useammin verkkojournalismiinsa myös liikkuvaa kuvaa ja ääntä.

Paljon me opimmekin puolin ja toisin, ja samalla verkon mahdollisuudet on ymmärretty yhä laajemmin.

Jo yhä monipuolisemmat linkkausmahdollisuudet – vaikkapa oman median arkisto, lähteinä käytetyt tutkimukset käsiteltävästä aiheesta, kiinnostavat artikkelit ja videot muissa medioissa ja mahdollisuus linkata lainsäädäntöön – tekevät verkosta syventävimmän journalismin kodin.

Kun tähän lisätään liikkuvan kuvan, äänen, valokuvien, tekstin ja grafiikan yhdistämismahdollisuus, verkon ylivertaisuus korostuu.

Itse sisällöt ovat toki eri medioissa hyvinkin erilaisia, kuten moniäänisessä mediakentässä pitääkin. Mutta sisältöjen tarjontamuoto samankaltaistuu verkon ehdoilla läpi mediakentän.

Lakiesitys voi hidastaa tätä samankaltaistumista, mutta se tuskin estää sitä.

Vastaavia tekstivetoisuuden rajoituksia on vaikkapa Ruotsin, Tanskan ja Saksan yleisradioyhtiöillä mutta ei Norjassa.

Silti niiden kaikkien verkkosivut tuntuvat yhdistävän tekstiä, valokuvia, liikkuvaa kuvaa ja ääntä suunnilleen samanlaisilla verkolle ominaisilla tavoilla.

Katso alla olevalta videolta, mitä Yle-lakiesitys oikeasti muuttaisi:

Suomessa lakiesityksen taustalla on Medialiiton kantelu komissiolle vuodelta 2017. Medialiitto on Keskisuomalainen Oyj:n toimitusjohtaja Vesa-Pekka Kangaskorven johtama media-alan ja graafisen teollisuuden yritysten edunvalvontajärjestö. Sen jäseniin lukeutuu muun muassa Helsingin Sanomien ja Ilta-Sanomien kustantaja Sanoma Media Finland.

Medialiiton mukaan Yle julkaisee nykyisin ”verkkosanomalehteä”, jonka tekemiseen se käyttää miljoonia euroja vuosittain. Liitto katsoo, että nämä miljoonat ovat alan kilpailua vääristävää laitonta valtiontukea.

Voit lukea liiton kantelun argumentteja lisää tämän linkin takaa.

Vesa-Pekka Kangaskorpi.­

Suomalaisessa keskustelussa on paikoin ollut sellaista henkeä, että jos Medialiitto ei olisi kannellut, Suomessa voitaisiin tulkita EU:n valtiontukisääntelyä miten itselle sattuu sopimaan. Siinä ajattelussa ollaan kaukana vuosista, jolloin Suomi halusi olla oma-aloitteisesti EU:n mallioppilas.

Eurooppalaisittain Medialiiton kantelu ei ole kovin poikkeuksellinen. Vastaavat eurooppalaiset toimijat ovat tehneet yleisradiotoiminnasta monenlaisia kanteluita esimerkiksi Tanskassa, Ranskassa, Irlannissa, Belgiassa, Portugalissa, Espanjassa ja Hollannissa.

Usein kantelut on hoidettu kuten nytkin: maan lainsäätäjä ja EU-komissio ovat löytäneet tarpeeksi yhtenäisen linjan epävirallisissa keskusteluissa.

Juuri yleisradioyhtiön journalismin tekstivetoisuudesta ja sen rajoista on kuitenkin vähän tapauksia.

Siksi tällä lakiesityksellä on kansainvälistäkin mielenkiintoa.

Miksi Medialiitto sitten teki juuri tällaisen kantelun? Kangaskorpi arvioi syyskuussa, että Ylen sisältöjen supistuminen lisäisi lehtien tilaaja­määriä tuntuvasti. Verkon logiikka suosii usein Ylen kaltaisia isoimpia sisällöntuottajia, mikä voinee jättää esimerkiksi maakuntalehtiä katveeseen.

Journalistiliiton Journalisti-lehti on päinvastaista mieltä vedoten muun muassa siihen, että alkuvuodesta julkaistun, kaikki 28 EU:n jäsenmaata kattavan tutkimuksen mukaan ”hyvin rahoitettu julkisen palvelun media ei vaikuta negatiivisesti kaupallisen median menestymismahdollisuuksiin”.

Lakiesitys yrittää ottaa molemmat kannat huomioon. Sanna Marinin hallitus pitää ”todennäköisenä”, että julkisen palvelun mediaan käytetyt resurssit alkavat tietyn pisteen jälkeen syrjäyttää kaupalliseen mediaan käytettyjä resursseja. Tästä on kuitenkin hallituksen mukaan ”varsin niukasti tutkimusnäyttöä”.

Kaiken kaikkiaan lakiesitys on Yleä kohtaan varsin salliva ja muotoiluiltaan jopa hämärä. Lakiesitys esimerkiksi linjaa, että ”Yleisradion tekstimuotoisen sisällön julkaisutoiminta on laajuudeltaan suppeampaa suhteessa Yleisradion liikkuvaa kuvaa ja ääntä sisältävään julkaisutoimintaan”, mutta mittareita tähän se ei anna.

Yleisradion julkaisutoiminta sen kaikilla tv- ja radiokanavilla sekä Areenassa on niin laajaa, että pelkän tekstimuotoisen sisällön osuus lienee helppo pitää ”laajuudeltaan suppeampana”.

Lakiesitys ei myöskään rajaa, että tekstimuotoisen sisällön tulisi liittyä yhtiön julkaisemaan audiovisuaaliseen televisio- tai radio-ohjelmistoon. Lakiesitys sallii tekstin liittämisen myös ”muuhun audio- tai videosisältöön, joka on ollut tarjolla yleisessä viestintäverkossa vapaasti saatavilla esimerkiksi Yle Areenassa tai vastaavalla tavalla” kaikkien muiden poikkeuksien lisäksi.

Lakitekstin hämäryys mahdollistaa perin joustavat tulkinnat. Tähän viittaa myös esityksen valmistelleen liikenne- ja viestintäministeriön viestintäneuvos Kreetta Simola.

”Yle-lain seitsemäs pykälä, jossa Yleisradion tehtävät on määritelty, on aina ollut yleisluonteinen”, hän kertoo.

”Pykälä on kestänyt aikaa ja mahdollistanut sen, että teknologinen kehitys huomioidaan. Tämän vuoksi tekstisisältöjä koskeva välttämätön rajauskin on pyritty laatimaan samassa hengessä yleisten periaatteiden kautta.”

Hämäryys tai ”yleisluonteisuus” mahdollistaa myös kulloinkin poliittisesti tarkoituksenmukaiseksi katsotut linjanmuutokset ja tarkennukset.

”Hallintoneuvoston tulevilla linjauksilla voidaan käytännössä tarkentaa sitä, millaisia tekstimuotoisia sisältöjä Yle tulevaisuudessa julkaisee”, Simola arvioi.

Yleisradion hallintoneuvostossa poliitikot linjaavat yhtiön toimintaa ja valitsevat Yleisradion hallituksen. Tällä hetkellä Ylen hallintoneuvoston puheenjohtaja on kansanedustaja Arto Satonen (kok) ja varapuheenjohtaja on kansanedustaja Ari Torniainen (kesk). Heidän johdollaan seuraavaksi Ylen hallituksen puheenjohtajaksi on valittu Matti Apunen.

Lakiesityksessä on kohta, jossa muistutetaan ”riskistä”, että komissio ”voi kuitenkin käsitellä asiaa edelleen” ja Medialiitto ”voi edelleen jatkaa kanteluaan komissiossa”.

On varsin selvää, että samankaltaiset kantelut tosiaan voivat jatkua ympäri Eurooppaa. Toistaiseksi EU-komission viimeinen laajempi linjaus yleisradiotoiminnasta on nimittäin tiedonanto vuodelta 2009, ja silloin oltiin autuaan tietämättömiä 2010-luvun kehityskuluista. Sen jälkeen on tehty vain maa- ja tapauskohtaisia linjauksia usein epävirallisten keskustelujen pohjalta.

Ennen pitkää EU-komissio päivittää kantansa yleisradiotoiminnan kaikkiin aspekteihin myös virallisesti. Sen jälkeen komission viralliset ratkaisut voi halutessaan viedä EU-tuomioistuimeen. Ja lopulta EU-tuomioistuin tehnee ensimmäistä kertaa ratkaisun myös tekstipohjaisten palvelujen osuudesta yleisradiotoiminnassa.

Se vaikuttaa silloin Suomeenkin. Ja vasta silloin nähdään, miten tuomioistuin painottaa EU:n valtiontukisääntelyä ja esimerkiksi Amsterdamin sopimusta joka sekin korostaa, että yleisradioyritykselle annettu rahoitus ei saa vaikuttaa ”yhteisön kauppa- ja kilpailuolosuhteisiin sellaisessa laajuudessa, että se olisi yleisen edun vastaista”.

Eikä edes EU-tuomioistuin lopeta ikuista keskustelua yleisradiotoiminnan laajuudesta. Jokainen valtio voi halutessaan tiukentaa EU-tuomioistuimen antamia rajoituksia yleisradioyhtiönsä toiminnalle. Rajoitusten löyhentämisen suhteen EU-tuomioistuin toki asettaa lopulta rajat.

Kiire on aina seuranamme, mutta puhtaan journalistisesti toivon, että arvostamani kollegat kaikissa tiedotusvälineissä saavat tehdä niin hyviä journalistisia kokonaisuuksia kuin mitä verkon mahdollisuudet ja alati kiristyvät deadlinet mahdollistavat.

Huolia tästä näyttää Yleisradion kohdalla olevan. Journalisti-lehden päätoimittaja Maria Pettersson luetteli elokuussa hauskasti, mikä kaikki Ylessä olisi kiellettyä, jos kaupallisen median kustantajilta kysyttäisiin. Yle ei saisi heidän mukaansa esimerkiksi julkaista pitkiä juttuja eikä lyhyitä STT:n juttuja.

Itse lakiesitys ei ole tällaisten kieltotoiveiden yhdistelmä. Siinä vahvistetaan ensimmäistä kertaa, että Yleisradio voi ja sen pitää tarjota tekstimuotoisiakin sisältöjä osana julkisen palvelun yleisradiotoimintaa. Erikseen mainitaan lyhyiden STT:n juttujen käyttömahdollisuus. Kuriositeettina mainittakoon, että myös vanha kunnon teksti-TV saa lainsäätäjän puolesta jatkaa kuten ennenkin.

Yle-hallituksessa vuoteen 2017 istunut dosentti Heikki Hellman puolestaan on löytänyt blogeissaan Medialiiton kannanotoista tarkoitushakuisuutta mutta toteaa, että loppujen lopuksi itse lakiesitys tekee ”vain välttämättömät” tarkennukset, joilla ”se saadaan vastaamaan EU:n valtiontukisääntöjä”.

Professori Anu Koivunen kysyi Suomen Kuvalehden kolumnissa tarkasteleeko hallitus viestintäpolitiikkaa liiketoiminnallisena vai kansalaisten tasa-arvoista tiedonsaantia koskevana kysymyksenä. Itse lakiesityksen pohjalta vastaus lienee sekä että.

Koivusen kolumnin ja myös itse lakiesityksen maininta Yle-sisältöjen ”maksuttomuudesta” on samalla vähän outo. Yle-verohan tehtiin varmistamaan, että kaikki maksavat – mikä nosti Yleisradion liikevaihtoa ja väitetysti vääristi kilpailutilannetta.

Kyse on balanssista.

Sanna Marinin hallitus yrittänee aidosti turvata vahvan tiedonvälityksen mahdollisuuden niin Yleisradiolle kuin ilmoitus- ja tilausrahoitteiselle journalismille, jonka pääpiinaajiin kuuluvat jo puolet Suomen verkkomainontaeuroista vievät yhdysvaltalaiset datamme keruu- ja myyntiyritykset Google ja Facebook.

Yle-lakiesityksen muotoilu ei sinänsä vaikuta kovin tiukalta poikkeuksineen. Erinomaiset kollegat Yleisradiossa kiertänevät lakiesityksen rajoitukset journalismissaan nopeammin kuin Kalle Palander pujottelukepit kultakautenaan.

Laki ei esimerkiksi rajoita ”kulttuuriin ja oppimiseen” liittyviä tekstimuotoisia sisältöjä lainkaan. Voin kokemuksesta sanoa, että hyvin monet uutiset ja ilmiöt politiikasta talouteen voidaan käsitellä kulttuurisina ilmiöinä.

Tekstivetoisuus voi silti vähentyä Yle.fi-sivustolla, joskin tämä on ollut Ylen toimitusjohtajan Merja Ylä-Anttilan mukaan pyrkimyksenä jo ennen lakiuudistusta. Tekstiä tuottavat niin monet muutkin, mutta Ylen erityisvahvuus on mahdollisuus sitoa teksti sen radio- ja televisiotuotannon kalustoilla tehtyihin omiin sisältöihin.

Kun tekstivetoisen verkkojournalismin monipuolistamisen uhkakuvat on Yleisradion osalta jo julkisessa keskustelussa lueteltu, kerrataan siis lopuksi myös mahdollisuudet.

Lakiesitys voi kannustaa Ylen toimittajia hyödyntämään tekstin lisäksi muita verkkokerronnan resurssejaan entistä monipuolisemmin.

Se olisi suomalaiselle verkossa julkaistavalle journalismille hyvä asia.

Yle-lakiesityksen keskeiset kohdat

Yle saa julkaista jatkossakin tekstimuotoisia sisältöjä. Laki turvaa tämän nyt ensimmäisen kerran.

Tekstien tulee verkossa liittyä yhtiön liikkuvaa kuvaa tai ääntä sisältävään julkaisuun, mutta seuraavissa tapauksissa liikkuvaa kuvaa ja ääntä ei tarvita:

Lyhyet tekstimuotoiset sisällöt, joita Yleisradio julkaisee Suomen tietotoimiston tai muun kansallisen uutistoimiston kanssa tehtyyn yhteistyöhön perustuen,

Lyhyet nopeisiin uutistilanteisiin liittyvät uutissisällöt.

Lain mukaan välitetyt viranomaistiedotukset.

Saamen- ja romaninkieliset sekä Suomen muilla maan vähemmistönä olevien kieliryhmien julkaistut tekstimuotoiset uutissisällöt,

Kulttuuriin ja oppimiseen liittyvät tekstimuotoiset sisällöt.

Laki ei myöskään vaikuta television teksti-tv-palveluun.

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat