Miksi konsertti päättyy aina vanhaan – Tapiola Sinfoniettan hyvä esitys herätti ikuisuuskysymyksen - Kulttuuri | HS.fi

Miksi konsertti päättyy aina vanhaan – Tapiola Sinfoniettan hyvä esitys herätti ikuisuuskysymyksen

Zimmermannin ”pienet vitsit” esittelivät oboisti Juliana Kochin ja kapellimestari Anja Bihlmaierin parhaimmillaan.

Anja Bihlmaier on Residentie-orkesterin seuraava ylikapellimestari ja Sinfonia Lahden päävierailija.­

23.1. 10:22

Tapiola Sinfonietta verkkokonsertissa perjantaina 22. tammikuuta kapellimestarina Anja Bihlmaier ja solistina Juliana Koch, oboe. – Zimmermann, Brahms.

Edistyksellinen Brahms? Sellaisena 1800-luvun tuhdin klassikon näki 1900-luvun alkupuolen arkkimodernisti Arnold Schönberg kuuluisassa esseessään.

Hän ajatteli näin kirjoittaessaan varmasti myös Johannes Brahmsin viimeistä eli neljättä sinfoniaa (1885), jota pidettiin aluksi yliälyllisenä. Pjotr Tšaikovski syytti Brahmsia jopa yrityksestä ”olla vaikeatajuinen ja syvä hinnalla millä hyvänsä”. Ja vielä vuosikymmeniä myöhemmin kirjailija Hermann Hesse kehtasi syyttää Brahmsia liian raskaasta orkestroinnista Arosuden kuuluisassa loppukohtauksessa.

Nykyisin sinfonia on tietysti perusohjelmiston kulmakiviä. Eikä se tunnu yhtään raskaalta, kun sitä soittaa Tapiola Sinfoniettan kaltainen läpikuultava kamariorkesteri.

Kapellimestari Anja Bihlmaier on saanut nelikymppisenä kansainvälisen uransa aivan uudenlaiseen vauhtiin. Hänet on valittu hollantilaisen Residentie-orkesterin johtoon, kun Nicholas Collon jättää sen ryhtyessään Radion sinfoniaorkesterin johtajaksi.

Suomessa Bihlmaierin debyytti Lahdessa johti pian Sinfonia Lahden päävierailijan pestiin ja paikkokeikka Tapiola Sinfoniettan edessä tähän uusintakutsuun.

Pandemia-ajan verkkokonsertissa Bihlmaierin ja Tapiola Sinfoniettan yhteistyö tuntui Brahmsin sinfoniassa tyydyttävältä. Hän löysi paljon iloa ja valoa usein syksyisen elegisiä ja syvämietteisiä tulkintoja saavasta sinfoniasta.

En nyt kuitenkaan langennut loveen samalla tavalla kuin Tapiola Sinfoniettan ja Klaus Mäkelän taannoisia yhteistöitä vapaa-ajalla verkosta bonganneena.

Bihlmaier johti musiikkia. Mäkelän johdolla on ajoittain koettu sellaisiakin taianomaisia hetkiä, joissa musiikki tuntuu johtavan häntä – ja meitä kuuntelijoita.

Sitä melkein hätkähtää, kun kertaa Bernd Alois Zimmermannin kirjoittaneen ”pienistä vitseistä” oboekonserttonsa (1952) yhteydessä.

Hänestä tulee ehkä liiankin usein mieleen ahdistuksen tulkinnat ja depressiivisyys, joka johti lopulta itsemurhaan.

Oboekonserton perustana on Arnold Schönbergin mallin mukainen 12-sävelrivi, mutta siitä irtoaa monta muikeaa muistumaa Igor Stravinskyn Sinfonia C-duurissa -teoksen motiiveihin. ”Yleisö voi huomata nämä pienet vitsit aika ajoin”, säveltäjä lupasi.

Zimmermannin osuus suomalaisorkesterien ohjelmistoissa on kasvamaan päin, ja on kyllä syytäkin.

Oboekonsertto on yhä raikkaalta tuntuva teos vaikka se ensiosan pirskahtelevan vapautuneisuuden jälkeen paitsi vakavoituu myös muuttuu tavanomaisemmaksi.

London Symphony Orchestran soolo-oboisti Juliana Koch oli erinomainen solisti ja Bihlmaier mielestäni nyt vielä luontevampi ja kiinnostavampi kuin Brahms-tulkkina.

Lopuksi ikuisuuskysymys esitysjärjestyksestä. Nyt soitettiin ”tavallisessa järjestyksessä” eli ensin modernismia (Zimmermann) ja sitten perusohjelmiston klassikko (Brahms).

Vaihtelu virkistäisi tässäkin asiassa silloin tällöin. Entä jos entistä useammin kertaisimme ensin klassikon ja siirtyisimme sen jälkeen uudempaan, mahdollisesti osin tuon klassikonkin pohjalta syntyneeseen musiikkiin?

Syy- ja seuraussuhteet kävisivät entistä ilmeisemmiksi.

Voit kuunnella ja katsella konserttitallenteen tämän linkin takaa.

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat