Salaisuudet siirtyvät sukupolvien ketjussa ja vankileiri jättää pitkän varjon Nobel-toivo David Grossmanin erinomaisessa romaanissa - Kulttuuri | HS.fi

Salaisuudet siirtyvät sukupolvien ketjussa ja vankileiri jättää pitkän varjon Nobel-toivo David Grossmanin erinomaisessa romaanissa

David Grossman kuvaa taiten perheen ja suvun sisäisten jännitteiden ja salaisuuksien siirtymistä sukupolvelta toiselle.

David Grossman vieraili Helsingissä vuonna 2011.­

24.1. 2:00 | Päivitetty 24.1. 10:51

Romaani

David Grossman: Kun Nina sai tietää (Itti ha-hayyim mesahek harbe). Suom. Minna Tuovinen. Otava. 286 s.

Mikäli Israelin nyky­kirjallisuuden kärki­nimeksi noussut David Grossman saisi jonakin päivänä Nobelin kirjallisuuspalkinnon, palkinnon myöntävä Ruotsin akatemia tuskin joutuisi tikun nokkaan, päinvastoin. Moni siinä pikemminkin halkeaisi riemusta. Muutama vuosi sitten kansainvälisen Booker-palkinnon napannut Grossman (s. 1954) on nimittäin hurjassa iskussa. Sen paljastaa myös hänen uusin romaaninsa Kun Nina sai tietää.

Alkukielisenä laitoksena vuonna 2019 Israelissa ilmestynyt teos on harvinaisen tiheä, rohkea, säälimätön, viisas ja vaativakin romaani. Se houkuttelee vuoropuheluun, joka ei lakkaa edes siinä vaiheessa, kun on päässyt kirjan loppuun.

Juuri moinen jälkikaiku on yksi kestävän kirjallisuuden tunnusmerkki. Kun Nina sai tietää onkin jännittävästi koko ajan liikkeessä, eikä sen kerronta suostu noudattamaan perinteisestä kausaalista jatkumoa. Se pätee yhtä hyvin aikatasoihin, aikamuotoihin ja maantieteeseen kuin tematiikkaan, psykologiaan ja merkityksiin.

Kerronta on rikki, kuten romaanin kuvaamat ihmiset.

Suvun historiallista painolastia ja perheen sisäisiä jännitteitä tarkasteleva Kun Nina sai tietää on pikemminkin kollektiivinen kuin puhtaasti individualistinen romaani, koska se sitoo ovelasti yhteen useampien ihmisten kohtalot ja vaiheet. Periaatteessa kertojana toimii vain yksi ihminen, juutalaisyhteisön nuorin jäsen Gil, jonka kasvatus on jäänyt pääosin isän Rafaelin harteille.

Gil liittyy viimeisimpänä linkkinä ketjuun, johon kuuluvat hänen isänsä Rafaelin lisäksi hänen äitinsä Nina, isoäitinsä Vera Novak ja isoisänsä Tuvja Bruk.

Isoäidin suku on entisestä Jugoslaviasta, Kroatiasta, isoisän taas Israelista. Tuvja ja Vera löytävät toisensa kibbutsilla Israelissa lähellä Haifaa, molemmat ovat leskiä.

Tuvjalla on edellisestä avioliitosta poika Rafael, Veralla tytär Nina. Niin ikään he löytävät toisensa, vaikka Nina ei pystykään sitoutumaan. Nina on kuin villi, arvaamaton luonnonvoima, joka riepottelee ympäristöä ja mullistaa Rafaelin elämän. Rafael kuitenkin nielaisee koukun eikä pääse siitä irti, vaikka yrittääkin pyristellä vastaan.

Nina jättää Rafaelin kuitenkin yksin Gilin kanssa muutaman Jerusalemissa vietetyn avioliittovuoden jälkeen, mutta Rafaelin rakkaus ei suinkaan sammu, vaan se muuttuu lähes pakkomielteeksi.

Grossman rakentaa tämän tarkasti piirretyn henkilögallerian vaiheista, päätöksistä, valinnoista ja salaisuuksista huiman psykologisen palapelin, jossa jokainen uusi pala muuttaa aiemmista paloista syntynyttä kuviota. Merkitykset kelautuvat eteen- ja taaksepäin.

Yksi romaanin keronnallisista ja temaattisista polttopisteistä on Veran 90-vuotisjuhlien jälkeinen Kroatian matka, jolle osallistuu Gilin koko äidin- ja isänpuoleinen lähisuku. Se on eräänlainen profaani pyhiinvaellusmatka paikan päälle niihin maisemiin, joissa Vera joutui stalinistiksi syytettynä kansanvihollisena heitetyksi lähes kolmeksi vuodeksi vankileirille Goli Otokin saarelle Kvarnerinlahdella.

Sinne Jugoslavian diktaattori Josip Broz Tito telkeää poliittiset vastustajansa. Välirikko Josif Stalinin kanssa kesällä 1948 tekee monista entistä partisaaniystävistä vihollisia.

Sodan aikana miehensä kanssa partisaanina toiminut Vera ha­luaa paljastaa muille omat kokemuksensa, oman totuutensa. Siitä tarinasta Rafael ja Gil ovat tekemässä dokumenttielokuvaa, jonka aktiivisia roolihenkilöitä he ovat itsekin. He ovat tavallaan selvittämässä, miksi heistä on tullut sellaisia kuin he ovat.

Ehkä samalla löytyy myös syy Ninan oikuille, pahalle ololle, sisäiselle levottomuudelle, neurooseille ja seksuaaliselle hurjastelulle, lähes pakkomielteiselle promiskuiteetille.

Dokumentin kuvaaminen laajentaa romaanin ilmaisun luontevasti myös toiseen taidemuotoon, elokuvaan. Näin Grossman lähestyy kahdesta eri näkökulmasta, kahdesta taiteen eri kielipelistä historian ristiriitoja ja muistojen petollisuutta. Rafael on ammatiltaan elokuvaohjaaja, Gil on taas toiminut kuvaussihteerinä.

Elämä ei ole siinä mielessä hymyillyt, että reistaileva terveys on pakottanut Rafaelin luopumaan elokuvanteosta ja ryhtymään sosiaalityöntekijäksi. Ninakin on lähtenyt menneisyyttään pakoon Yhdysvaltoihin. Romaanissa henkinen diaspora nousee kuitenkin maantieteellistä diasporaa tärkeämmäksi.

Lopulta Kun Nina sai tietää kohdentuu peruuttamattomaan tilanteeseen, jossa Vera on joutunut valitsemaan 1950-luvun alussa, suostuuko hän tahraamaan kidutussellissä itsemurhan tehneen miehensä maineen vai haluako hän pitää kiinni tyttärestään Ninasta. Moraalisesti kestämätön valinta on samanlainen, jonka Krakovassa syntynyt Sofie Zawistowski joutuu tekemään Auschwitzissa William Styronin romaanissa Sofien valinta.

Pahan kierre määrittää erityisesti äidin ja tyttären välistä tulehtunutta suhdetta ja heijastuu myös seuraavaan sukupolveen. Nina ei tunnu pääsevän eroon selittämättömästä vihastaan sankariäitiään Veraa kohtaan.

”Vera tuijotti häntä ja totesi mielessään, etteivät edes ­UDBA:n kidutuskammion väki Belgradissa tai alastoman saaren leirin naisvartijat olleet vihanneet häntä yhtä paljon kuin hänen oma tyttärensä vihasi.”

Sama pätee myös Ninaan ja Giliin. Näin ajattelee Gil äidistään, jolle totuus omasta menneisyydestä paljastuu inhimillisesti katsoen liian myöhään: ”Paljastettakoon tässä sekin, että hän on kaamean kevyt. Käy ilmi, että hän ei ole ­ainoastaan sydämetön, vaan kaikesta päätellen myös muut sisä­elimet puuttuvat.”

Liian myöhään siksi, että muistisairaus runtelee jo Ninaa.

Romaanin todelliseksi keskushenkilöksi nousee kuitenkin ­oikeuden puolesta taisteleva rohkeuden symboli Vera Novak, murtaen hepreaa puhuva entinen partisaani, joka löytää Israelista uuden perheen ja suvun. Lopultakin hän on monessa mielessä sodan uhri.

Tämän fiktiivisen hahmon esikuva on Eva Panić-Nahir, joka toi laajempaan tietoisuuteen Titon vaietut gulagit.

Se antaa entistä vankemman pohjan David Grossmanin ihailtavan moniääniselle romaanille.

Artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat