Arkkitehti, joka rikkoi katon - Kulttuuri | HS.fi

Arkkitehti Wivi Lönn työhuoneessaan.­

Arkkitehti, joka rikkoi katon

Pirkko Soinisen romaani saa kiinnostumaan Suomen ensimmäisiin naisarkkitehteihin kuuluneesta Wivi Lönnistä, mutta fiktion sijaan olisin lukenut mieluummin faktoja, kirjoittaa HS:n kriitikko Suvi Ahola.


27.1. 17:00

Ensimmäinen kysymys, jonka Pirkko Soinisen romaani Wivi Lönnistä (1872–1966) herättää, on tämä: Miksei tästä varhaisesta, kiistattoman merkittävästä naisarkkitehdista ole olemassa yhtään elämäkertaa?

Valosta rakentuvat huoneet saa nimittäin todella kiinnostumaan sekä Lönnistä että tämän asemasta 1900-luvun alun suomalaisessa kulttuurielämässä. Haluaisin ehdottomasti palata Soinisen kirjassaan koskettelemiin aiheisiin, joista ilmeisin eli lasikaton murtamisen hankaluus on vain yksi.

On selvää, että miesten hallitsemalla alalla Lönn sai kohdata sekä vähättelyä että vääristelyä, samoin panettelua, plagiointiakin.

Arkkitehtiopiskelijoita Helsingin Polyteknillisessa opistossa keväällä 1896: Torsten Montell (edessä vas.), Eliel Saarinen ja Armas Lindgren, takana Stina Östman ja Wivi Lönn.­

Sitä paljon kiinnostavampaa on se, miten hän kesti, millä strategialla menestyi.

Ura lähti liikkeelle samaan aikaan kuin Eliel Saarisen, Armas Lindgrenin ja Herman Geselliuksen, mutta kulki vähän eri suuntaan kuin kansallisromanttisten suurmiesten.

Töitä riitti, mutta siinä missä miehet suunnittelivat monumentaalirakennuksia, Lönn sai piirtää kouluja sekä tiloja lapsille ja vanhuksille. Eroja oli muotokielessäkin, ja inspiraatiota Lönn haki etelämpää Euroopasta.

Yhtä lailla haluaisin tietää paljon enemmän Lönnin suhteesta toiseen aikansa pioneeriin eli vaneritehtailija Hanna Parviaiseen (1874–1938).

Kaksi rohkeaa ja lahjakasta naista olivat selkeästi enemmän kuin ystäviä, sillä heidän tiivistä kanssakäymistään jopa paheksuttiin. Lönniä ja Parviaista se ei tuntunut hetkauttavan, vaan he matkustelivat taajaan yhdessä ympäri Eurooppaa ja muuttivat lopulta yhteen asumaankin.

Ensimmäinen kysymys herättääkin oitis toisen: Miksei toimittaja-kirjailija Pirkko Soininen, joka selvästi viihtyy arkistoissa ja osaa käyttää niiden materiaaleja, tehnyt Lönn-aineistostaan elämäkertaa?

Kirjaa lukiessa tämä kysymys suorastaan jyskyttää päässä. Pirkko Soininen on nimittäin rakentanut romaaninsa kronologiseksi, vuosi vuodelta eteneväksi kohtausjonoksi. Ratkaisuhan on kuin elämäkerran runko.

Se siis suorastaan häivyttää kaunokirjallista vaikutusta ja samalla latistaa fiktion tehoa. Etenkin dialogit ovat välillä vaivaannuttavan paperinmakuisia vuoromonologeja täynnä nimiä ja nippelitietoa.

Olisin paljon mieluummin lukenut selkeitä faktoja ja hyvin perusteltuja tulkintoja siitä, miten Lönn eli, ajatteli ja työskenteli. Nyt sitä kohti voi vain kurotella, yrittää kurkistaa kirjailijan luoman henkilöhahmon läpi.

Toki siinä on paljon uskottavaa. Soininen esimerkiksi korostaa Lönnin lapsuudenkodin turvallisuutta ja etenkin isän rohkaisua, kun tytär osoittaa teknistä ja matemaattista lahjakkuutta. Ilman sitä 1800-luvun lopun tytön olisikin ollut vaikeaa edes unelmoida arkkitehdin ammatista.

Kotona kiinnostuksen kohteita ei ihmetelty, ja sieltä sai tukea silloinkin, kun ympäristö ihmetteli, miten ”nainen pystyy piirtämään suoria viivoja”.

Ja niitähän Lönn nimenomaan piirsi. Valon, selkeyden ja rationaalisuuden ihanteet korostuvat hänen taloissaan.

Vaikka Lönn käytti rakennuksissaan kansallisromanttisen muodin mukaan myös luonnonkiveä ja koristeluita, ne näyttävät erilaisilta kuin miesten suunnittelemat Hvitträsk tai Kansallismuseo.

Soininenkin käsittelee näitä eroja, antaa Lönninsä siteerata Vitruviusta ja Palladiota. Esiin tulee sekin, miten luontevaa hänelle oli tehdä yhteistyötä: Helsingin Uuden ylioppilastalon ja Tallinnan Estonia-teatterin hän suunnitteli yhdessä opiskelutoverinsa ja ystävänsä Armas Lindgrenin kanssa.

Muuten hän ei miesarkkitehtien kanssa juuri kaveerannut. Voi olla, että juuri tämä puute verkostoitumisessa jätti hänet 1920-luvun jälkeen paitsioon, syrjään alan uusista tuulista.

Sekin merkittävä ero miehiin oli, että Lönn huolehti koko uransa ajan sairaalloisesta äidistään. Se oli naisen – ja vielä naimattoman – osa, jota kukaan ei kyseenalaistanut, ei edes Lönn itse.

Äidin ja tyttären suhde ei romaanissa kuitenkaan ole mutkaton, päinvastoin. Vaikka äiti kannustaa ja ihailee lahjakasta tytärtä, hän pyrkii myös hallitsemaan tämän elämää ja kontrolloimaan aikuisiällä syntynyttä suhdetta Hanna Parviaiseen.

Wivi Lönn (vas.) ja Hanna Parviainen tutustuivat keski-iässä, ja heistä tuli kumppanit siihen asti, kun Parviainen kuoli 1938. He matkustelivat ja asuivatkin yhdessä sekä Pariisissa että Lönnin suunnittelemassa NNKY:n talossa Helsingissä.­

Romaanissa Lönn ja Parviainen kohtaavat 1912 ja ihastuvat heti toisiinsa. Suhde kehittyy hitaasti, koska molemmat ymmärtävät sen vaikeudet. Tiellä ovat etenkin äidit: Parviaisen tiukka äiti ei siedä tyttärensä naimattomuutta ylipäätään, ei liioin uraa tilallisena ja tehtaanjohtajana, Lönnin äiti taas aistii, että kaksi naista ovat rakastavaisia ja koettaa siksi aktiivisesti erottaa heidät toisistaan.

Äiti–tytär-konfliktit ovat kirjallisuudessa yleinen mutta siksi myös vaarallisen kliseinen aihe. Siksi olisin toivonut tähänkin aihepiiriin elämäkerturin paneutunutta analyysia Lönnin ja Parviaisen tilanteesta ja elämän eri vaiheista.

Suhteesta olisi varmasti löytynyt ylipäätään enemmän kerrottavaa – ehkä koko romaani olisi kannattanut rakentaa sen varaan?

Faktahan on, että Parviainen oli todella vahva voima Lönnin elämässä, myös ammatillisesti. Yhtäältä hän hankki tälle rakennushankkeita suunniteltaviksi, toisaalta sai tämän luopumaan monista tilauksista, kun naiset innostuivat matkustelemaan ympäri Eurooppaa.

Romaanin viehättävimmissä kohtauksissa kuljeskellaan Pariisissa ja katsellaan oman ateljeehuoneiston ikkunasta Montsouris-puistoon. On selvää, että Euroopassa Lönn ja Parviainen saivat liikkua yhdessä vapaammin kuin Suomessa.

Soininen lopettaa fiktiivisen kronikkansa turvallisesti vuoteen 1932. Menee vielä vuosia ennen kuin Parviainen kuolee; nyt juodaan yhdessä kaakaota tämän rakennuttamassa tähtitornissa ja Hanna kiertää kätensä Wivin ympärille.

Sen verevämpään tunteenpaloon ei ylletä koko romaanissa, jossa Lönnin elämä etenee kuin suoralla janalla lapsuudesta vanhuuteen maalaisromanttisissa, uskonnollis-isänmaallisissa ja van­kan porvarillisissa tunnelmissa.

Näin huolimatta siitä, että kerrotaan kahdesta aikansa poikkeusihmisestä ja lasikaton rikkojasta: pedanttisesta ja itsetietoisesta arkkitehdista ja eksentrisestä, hermoherkästä pohatasta, josta tuli vielä Suomen ensimmäinen naispuolinen kauppaneuvos.

Ehkä juuri tässä piileekin syy siihen, että aineksista syntyi romaani. Siitä sai jättää pois haluamansa asiat, kuten liki koko sisällissodan.

Romaani. Pirkko Soininen: Valosta rakentuvat huoneet. Bazar. 382 s.

Nämäkin talot Wivi Lönn piirsi

Keskuspaloasema (1908, Tampere). Lönn voitti suunnittelukilpailun, johon osallistuttiin nimimerkeillä. Tulosta koetettiin vastalausein mitätöidä, kun kävi ilmi, että kisan voittaja oli nainen.­

Uusi ylioppilastalo (1910, Helsinki). Armas Lindgrenin ja Wivi Lönnin yhteissuunnitelma voitti arkkitehtikilpailun, johon osallistui myös Eliel Saarinen.­

Estonia-teatteri (1913, Tallinna). Tämänkin arkkitehtikilvan voitti Lönnin ja Arman Lindgrenin yhteinen suunnitelma. Kuten Helsingin Uudessa ylioppilastalossakin, Lönn vastasi tilaratkaisuista, Lindgren taiteellisista.­

Oma asuintalo (1911, Jyväskylä). Seminaarimäen kaupunginosaan Lönn suunnitteli monta huvilaa, yhden myös itselleen. Siihen hän haki vaikutteita Italiasta: pihalle tultiin muurin takaa portista, ja taloon kuului talvipuutarha.­

NNKY:n talo (1929–30, Helsinki). Hanna Parviainen rahoitti rakennustöitä, ja ehtona oli, että Lönn ja Parviainen saivat yläkerroksista oman asunnon. Nykyään talossa toimii hotelli Helka.­

Artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat