Miehet jylläävät yhä kritiikissä, vaikka tasa-arvo etenee – kunnon korjausliike edellyttää kirjanpitoa siitä, miten usein eri sukupuolet pääsevät ääneen - Kulttuuri | HS.fi

Miehet jylläävät yhä kritiikissä, vaikka tasa-arvo etenee – kunnon korjausliike edellyttää kirjanpitoa siitä, miten usein eri sukupuolet pääsevät ääneen

Kevätkauden uusista kaunokirjoista lähemmäs kaksi kolmas­osaa on naisten kirjoittamia ja vain reilu kolmannes miesten.

Kirjoja ja yleisöä Helsingin kirjamessuilla lokakuussa 2019.­

30.1. 2:00 | Päivitetty 30.1. 10:11

Huhtikuussa 2015 eteeni osui The Guardianin uutinen jossa kerrottiin, että miehet hallitsevat edelleen kirjallisuus­kritiikkiä niin Britanniassa kuin Yhdys­valloissakin, vaikka tasa-arvo onkin edistynyt.

Amerikkalaisen Vida-järjestön tutkimuksen mukaan pääsääntö oli yhä se, että miehet arvioivat miesten kirjoittamia teoksia kaikkein ansioituneimmissakin lehdissä, kuten The New Yorkerissa, The London Review of Booksissa, The Times Literary Supplementissa ja Grantassa. Siitäkin huolimatta, että jo kyseisen tutkimuksen aikaan ainakin Britanniassa naiset ostivat kaksi kolmasosaa kirjoista, ja parhaiten menestyvien tekijöiden joukossa oli paljon naisia.

Pahin vinoutuma Vidan tutkimuksessa löytyi London Review of Booksista: vuoden 2014 aikana palstoilla oli 527 miespuolista kriitikkoa ja kirjailijaa, naisia vain 151.

Iski epäilys: miten mahtaa olla oman lehteni kohdalla? Tarkemmin sanoen juuri minun henkilökohtaisella työsarallani: koordinoin sitä, mistä kirjoista laaditaan arviot, ja kuka ne tekee. Usein aloite jonkin tietyn kirjan käsittelystä tulee myös kriitikolta itseltään.

Uumoilin, että tietokirjallisuuden kohdalla arvioiden sukupuolijakauma saattaisi näyttää kehnolta. Keskeisiä, asiantuntevia, nopeita, ahkeria ja aina julkaisuvalmista tekstiä laativia avustajia on kaksi, molemmat miehiä. Kyseisen taidon opetteleminen saattaa vaatia aikaa, eikä päivittäin ilmestyvän lehden työtahti suo sijaa harjoittelulle.

Juttu aiheesta julkaistiin 10. huhtikuuta 2015. Sähköisen arkiston tallenteiden mukaan Hesarin kulttuuriosastossa julkaistiin vuoden 2014 aikana 402 kirja-arvostelua. Miesten kirjoittamia teoksia käsiteltiin 257 ja naisten 145. Miesten laatimia arvioita ilmestyi 289, naisten tekemiä 113.

Sen siitä saa, kun vain arvelee. Tylysti kallellaan.

Mihinkään tukkimiehen kirjanpitoon en kuitenkaan ryhtynyt, sillä katsoin nyt olevani tietoinen epäsuhdasta.

Lisäksi tuntui vastenmieliseltä ruveta lajittelemaan kirjallisuutta sukupuolen mukaan, koska taiteen tehtävä kai on nimenomaan osoittaa, että ihan kaikki ovat ennen muuta omintakeisia yksilöitä.

Eikä siinäkään olisi oikein mieltä, jos kriitikko valittaisiin kirjailijan oletetun sukupuolen mukaan. Taiteen ja tiedon tulisi tarjota siltoja ja lisätä ymmärrystä, ei luoda erillisiä leirejä.

Kuuden vuoden takaisessa Hesarin laskelmassa ei eritelty kauno- ja tietokirjojen määriä. Myös palstoilla julkaistut haastattelut jäivät laskematta.

Ulkopuoliset tutkijat sen sijaan ahkeroivat. Heikki Hellmanin ja Voitto Ruohosen Avain-lehdessä (Nro 2 /2020) julkaistun selvityksen Kirjan paikka kulttuurisivulla mukaan vuosina 2011–16 mieskirjailijoiden osuus Hesarin kaunokirjallisuuden kritiikeistä kasvoi 60 prosentista 70 prosenttiin.

Ei hyvä.

Pakko päivittää tilanne: #metoon jälkeinen aika vaatii valta- ja sukupuolirakenteiden ravistelua. Joten ei muuta kuin katsastamaan, missä sijaitsen itse nyt. Laskelmani ajanjakso on juuri umpeutuva tammikuu. Kaunokirjallisuuden kohdalla odotin tasajakoa, sillä sen osalta kriitikkokunnan voimasuhde menee melko tasan.

Yhteensä kaunokirjallisuusarvioita julkaistiin 31. Niissä kirjailija oli 20 kertaa mies ja 11 kertaa nainen. Arvostelijoiden jakauma noudattaa samaa suhdetta. Kaikkiaan vain kuuden teoksen kohdalla kirjailija ja arvostelija olivat eri sukupuolta.

Varsinaisia arvosteluja tietokirjoista julkaistiin 11, mutta puolen tusinaa muuta nimikettä sai runsaasti tilaa haastattelun tai muun uutisoinnin kautta. Kaikki arvostellut opukset olivat miesten laatimia. Vain yhden kohdalla arvostelijana toimi nainen.

Kulttuurisivujen isoissa avausjutuissa – niitä pomoni ovat ynnäilleet jo pidemmän aikaa – tasa-arvo toteutuu suhteellisen hyvin. Myös esseissä kirjallisuuden naiset olivat hyvin esillä.

Vaan silti: eipä toteudu tavoite vieläkään.

Nykyisin kirjailijaliiton jäsenistä hieman yli puolet on naisia. Merkittävimmät palkinnotkin jakaantuvat koko lailla tasan.

Kustannusalaa taas voi luonnehtia jopa selvästi naisvaltaiseksi, kuten akateemiset ja melko matalapalkkaiset alat tapaavat olla. Esimerkiksi Gummeruksen ja S&S:n henkilöstöluetteloista ei meinaa löytyä ensimmäistäkään miestä. Myös kyseisten kahden kustantamon kevään uutuudet ovat lähes järjestään naisten kirjoittamia.

Mutta enimmäkseen kustantamoiden ylin johto ja usein alemmatkin päälliköt ovat miehiä. Karkeistaen: miehet päättävät, naiset toteuttavat. Joten lasketaanpa myös se, miten sukupuolijakauma asettuu kustantamojen kevätkauden uutuuksissa.

Tulos on suorastaan uutinen!

Kaunokirjallisuuden nimikkeistä lähemmäs kaksi kolmas­osaa on naisten kirjoittamia ja vain reilu kolmannes miesten.

Taustaselitys saattaa olla se, että kaupalliset kustantamot reagoivat yleisön tarpeisiin, ja tilastokeskuksen vuoden 2017 selvityksen mukaan naiset lukevat sekä miesten että naisten kirjoittamia kirjoja, kun taas miehet suosivat vain miesten kirjoittamia.

Tietokirjallisuuden puolella naiset vaikuttavat kuroneen eron miehiin jo liki tasoihin. Kulttuuritoimituksen keskeinen kiinnostuksen kohde, lähihistoria, tosin painottuu kevään nimikkeistön perusteella yhä miesten alueeksi.

Tilanne on kuitenkin parantunut muutamassa vuodessa. Sata vuotta täyttäneen Suomen juhlasyksynä 2017 ilmestyi 56 miehistä kertovaa elämäkertaa, ja naisista ainoastaan kuusi.

Docendolle lankesi tuolloin kiusallista mainetta. Suomalaisittain korkeintaan keskikokoinen kustantamo julkaisi peräti 13 elämäkertaa, ja jokainen kertoi miehestä.

Enää vastaavaa tyräystä tuskin pääsee käymään missään kaupallisessa putiikissa. Herätyskello on soinut.

Omat välittömät pomoni ovat kaikki naisia. Kun toimitus viimeksi pääsi kasvokkain suunnittelemaan alkavan kauden kirjallisuusjuttuja, kokoushuoneessa oli yhdeksän naista ja yksi mies.

Mutta iso laiva kääntyy hitaasti.

Koko Hesarissa naisten näkyvyys on nyt päivittäin noin 30 prosenttia, kuten lehden jo muutaman vuoden ajan käyttämä laskuri osoittaa. Se tosin laskee mekaanisesti nimiä, joten pelkkä nimen maininta saa saman painoarvon kuin laaja haastattelu.

Naiset lukevat ja ostavat monipuolisesti. – Jenni Haukio jakoi nimikirjoituksia kustantajan ständillä Helsingin kirjamessuilla lokakuussa 2017.­

Perinne ja rakenne saattavat pysyä, vaikka ihmiset vaihtuvat ja pomojenkin paikat jaetaan tasa-arvoisemmin. On helpompi tehdä niin kuin tapana on ollut.

Juuri tottumuksesta puhuu Anu Silfverberg elokuvien itsestään selvänä ja normaalina pidettyä miehen katsetta ruotivassa kirjassaan Sinut on nähty (Teos). Hän kertoo tottuneensa itsekin katsomaan – tai ohikatsomaan – oman sukupuolensa edustajia valkokankaalta, koska elokuvateollisuus on kautta aikain rakentanut tuotteensa miehisen katseen kautta.

Eikä vanhasta tottumuksesta niin vain herätäkään yhdellä taikaiskulla. Tilastointi avittaa havahtumisen hitaassa prosessissa.

Voi tietysti kysyä, miten hyvin rastit ruudussa paljastavat sen, kenen ja millaista tarinaa kirjassa kerrotaan. Tammikuun otannassa esimerkiksi Niko Hallikaisen, Otto Lehtisen ja Édouard Louisin romaanit edustavat ennen muuta pyrkimystä eroon patriarkaatin painolastista.

Lehtisen romaani Nämä kallisarvoiset asiat on taidokas vastalause pinttyneelle käsitykselle, että sukupuoli vääjäämättä lyö leiman ja määrittelee yksilön. (Lue teoksen arvostelu täältä.) Lehtisen teoksen eetoksen mukaan sukupuolella ei pitäisi olla mitään väliä, jos ja kun halutaan olla ihmisiksi.

”Kyse on siitä, kenellä on mahdollisuus kertoa ihmisyydestä ja millä tavalla”, Silfverberg sanoi HS:n haastattelussa. ”On valehtelua väittää, että sillä ei ole väliä, kuka kertoo.”

Jotta kaikkien kaikenlaiset tarinat tulevat kuulluksi, on tehtävä päätöksiä: lisää naisia arvioimaan tietokirjallisuutta. Ties vaikka suurmies-käsite viimeinkin vaipuisi kadonneen ajan arkistolaatikkoon.

Toinen opetus on se, että laskeskelua pitää ilman muuta jatkaa. Pelkkä tammikuu on turhan lyhyt otanta, jossa satunnaisuudet saattavat nousta.

Sekä – ennen kaikkea – suunta pitää nähdä. Palataan siis asiaan kesän koittaessa.

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat