Tanskalainen Tove Ditlevsen loikkasi maailman kirjalliseen julkisuuteen haudan takaa, ja yhtä kiinnostavia tekijöitä löytyisi Suomestakin - Kulttuuri | HS.fi

Tanskalainen Tove Ditlevsen loikkasi maailman kirjalliseen julkisuuteen haudan takaa, ja yhtä kiinnostavia tekijöitä löytyisi Suomestakin

Millaisia mainesanoja yhdysvaltalaiskriitikot voisivat käyttää suomalaisista naiskirjailijoista, jos kielimuuri maailmaan ylittyisi, pohtii HS:n kulttuuritoimittaja Suvi Ahola.

Tove Ditlevsen ja Pirkko Saisio.­

30.1. 10:32

Melkein tasan vuosi sitten, viimeisellä työmatkalla ennen koronapandemiaa, kävin Oslossa haastattelemassa kirjailija Vigdis Hjorthia. Häneltä oli juuri suomeksi ilmestynyt hieno romaani Perintötekijät. Norjassa se oli aiheuttanut kohun ja sukuriidan, sillä henkilöt muistuttivat Hjorthin omia perheenjäseniä mukaanlukien romaanin isä, jota päähenkilö syyttää seksuaalisesta hyväksikäytöstä.

Kun pyysin häntä mainitsemaan merkityksellisiä kirjailijoita, Hjorth nimesi tanskalaisen Tove Ditlevsenin ja korosti tämän tärkeyttä esikuvana: ”Hän oli ensimmäinen aikuisten kirjailija, jota lapsena luin. Hän oli villi, hauska, sopimaton ja rehellinen.”

Minulle nimi ei silloin sanonut mitään, eikä ihme. Ditlevseniä (1917–1976) ei ole suomennettu yhtä varhaista romaania lukuun ottamatta, ja sekin ilmestyi jo 1950.

Nyt tiedän enemmän. Kriitikko Parul Sehgal nosti nimittäin runsas viikko sitten tuoreen Ditlevsen-englanninnoksen esiin The New York Timesissa, vaikuttuneena ja järkyttyneenä.

The Copenhagen Trilogy koostuu kolmesta 1967–1971 ilmestyneestä omaelämäkerrallisesta teoksesta, jotka nykyään kuuluvat Tanskan kirjallisuuden kaanoniin.

Niissä Ditlevsen kertoo ensin hankalasta lapsuudesta Kööpenhaminan huonolla puolella, arvaamattoman ja julman äidin kanssa, sitten lyyrikkouran alusta ja avioliitosta pakona kotoa. Sitä seurasi kaksi muutakin liittoa, samoin abortteja ja lapsia. Kolmas, väkivaltainenkin puoliso tutustutti Demerol-opioidiin, johon Ditlevsen addiktoitui.

Siitä huolimatta hän ehti myös kirjoittaa kaunokirjallisuutta ja suosittuja lehtikolumneja ennen kuin teki itsemurhan vuonna 1976.

Riuska tapa, jolla Tove Ditlevsen loikkasi kansainväliseen kirjalliseen julkisuuteen haudankin takaa, saa minut ajattelemaan kahta asiaa. Yksi on luonnollisesti se, että näin kiinnostavaan kirjailijaan pitää heti tutustua.

Toinen on se, millaisia mainesanoja yhdysvaltalaiskriitikot voisivat käyttää suomalaisista naiskirjailijoista, jos kielimuuri maailmaan ylittyisi. Laatukirjallisuuttahan tehdään kaikkialla, mutta monesti se ei leviä tarpeeksi laajalle.

Miten sanottaisiin vaikkapa Pirkko Saision Pienimmän yhteisen jaettavan, Vastavalon ja Punaisen erokirjan muodostamasta ”Helsinki-trilogiasta”? Uskon, että sekin olisi – Parul Sehgalin sanoin – ”riipaiseva” ja ”hämmästyttävä”, sanalla sanoen ”mestariteos”.

Artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat