Olkatoppaus­musiikin kuningatar Bonnie Tyler muistuttaa jo hevilaulajia, mutta Alice Cooperia vaivaa sama kuin hänen lempi­harrastustaan golfia - Kulttuuri | HS.fi

Olkatoppaus­musiikin kuningatar Bonnie Tyler muistuttaa jo hevilaulajia, mutta Alice Cooperia vaivaa sama kuin hänen lempi­harrastustaan golfia

Bonnie Tyler paahtaa yhä täysin palkein, mutta Alice Cooper ei onnistu nostalgian kanavoinnissaan ihan yhtä hyvin, kirjoittaa kriitikko Mervi Vuorela.

Bonnie Tyler (vas.) esiintyi Saksassa toukokuussa 2019. Alice Cooper esiintyi paluukiertueellaan Sydneyssä Australiassa vuoden 2020 helmikuussa.­

23.2. 10:58

Pop-rock / Albumi

Bonnie Tyler: The best is yet to come. Earmusic. ★★★

Rock / Albumi

Alice Cooper: Detroit stories. Earmusic. ★★

Paras on vasta tulossa, uhoaa Bonnie Tyler uusimman levynsä kannessa. Se on melkoisen rohkea väite kesäkuussa 70 vuotta täyttävältä laulajalta, jolta on ilmestynyt jo 18 albumia.

Alice Cooperilta ei häneltäkään puutu itseluottamusta. 73-vuotias rokkari kertoo 28:nnella levyllään olevansa maaginen, ei suinkaan traaginen. Ole hiljaa ja rokkaa, hän käskyttää.

Tilastot puhuvat artisteja vastaan. Bonnie Tylerillä ei ole ollut varsinaisia hittejä vuoden 1984 Holding out for a heron jälkeen. Alice Cooperin viimeisin jättihitti Poison ilmestyi vuonna 1989.

Kumpikin artisti on silti jatkanut levyttämistä ja keikkailua. Sille on syynsä: heidän reseptiensä aines­osat eivät ole täysin homehtuneet. Rock ja voimaballadit eivät ehkä ole vetovoimaisimpia genrejä vuonna 2021, mutta niillä myydään yhä levyjä sille väestönosalle, joka levyjä vielä ostaa: ihmisille, jotka elivät nuoruuttaan 1900-luvulla.

Tyler ja Cooper tiedostavat tilanteen. Uusilla levyillään he eivät yritäkään olla muuta kuin nostalgisia retrotuotteita: The best is yet to come on puhdasverinen kasarilevy, ja Detroit stories aikamatka Cooperin nuoruusvuosiin 1970-luvulle. Laulujen aiheetkaan eivät varsinaisesti keksi pyörää uudestaan: rakkaus tekee yhä kipeää, ja rokki rulaa for­ever, määän.

Bonnie Tyler on aina esittänyt musiikkia, joka sopisi tuulikonemainokseen. Parhaiten hän onnistui siinä vuonna 1983, jolloin ilmestyi tukanhulmutuksen magnum opus, Total eclipse of the heart.

Se oli täydellinen voimaballadi: hitaasti jännitettään kasvattava teatraalinen sydänsuruvyörytys, jonka kruunasi Tylerin raivoava, särkyvä ääni. The best is yet to come ei sisällä uutta Total eclipse of the heartia. Levyn balladeissa on kuitenkin ytyä, ja Tyler näyttää omaksuneen niillä roolin Walesin Kaija Koona, joka esittää voimaantumislauluja aikuisille naisille – hyvänä esimerkkinä Stronger than a man.

Ratkaisu ei ole korniton, mutta siinä piilee myös Tylerin vahvuus. Hän päästelee yhä menemään täysin palkein, vailla pelkoa pateettisuudesta tai juustoisuudesta, kuten 1980-luvun tyyliin kuuluu.

Ja kasarillahan tässä ollaan. The best is yet to come on syntikoineen, kertosäkeineen ja tuotantoratkaisuineen niin areenavetoista olkatoppausmusiikkia, että melkein naurattaa. Referensseissäkään ei säästellä: levyn nimibiisi tuo mieleen Bruce Springsteenin Dancing in the darkin, When the lights go down puolestaan Bostonin More than a feelingin.

Bonnie Tyler valitsi genrekseen poprockin, mutta hänessä olisi ollut ainesta myös hardrock-solistiksi. Iän myötä hänen äänensä on muuttunut entistä rosoisemmaksi, ja kun hän lausuu sanoja kuten thunder tai glory, heavy metal -tähti Dorokin jää kakkoseksi.

Jos Tyler vielä joskus tekee levyn hevimmän tuottajan kanssa, voi olla, että hänen parhaansa – tai ainakin riemastuttavin – on vasta tulossa.

Alice Cooper ei onnistu nostal­gian kanavoinnis­saan yhtä hyvin kuin Tyler.

1970-luvun Detroit oli raju rokkikaupunki, jota asuttivat MC5:n ja Stoogesin kaltaiset protopunk-bändit. Kun Cooper palaa uudella levyllään synnyinseudulleen, tuntuu kuin hän vetäisi turistikierrosta. Maisemia katsellaan turvallisesti kaksikerroksisen bussin ylätasanteelta, ilman että kädet tahriintuvat moottoriöljyyn tai sydän napalmiin. Yritys palata 70-luvulle on tavallaan kannatettava.

Vuosien 1969–1973 Alice Cooper Band oli erinomainen rockyhtye, joka osasi vedota nuorisoon esimerkiksi vaatimalla koulujen räjäyttämistä ja tuomalla giljotiinin lavalle.

Kun Cooper siirtyi soolo­urallaan pehmohevin suuntaan, osa taiasta hävisi. Detroit stories ei tuo sitä takaisin. Levyä vaivaa sama ongelma kuin Cooperin lempiharrastusta golfia: pitkäveteisyys. Biisit ovat periaatteessa ihan hyvää rockia, mutta ihan hyvä rock ei ole kiinnostavaa eikä sykettä nostattavaa. Se on golffareiden ja Mr. Nice Guy -tyyppien musiikkia.

Levyä rasittaa myös liiallinen kepeys. Tavallaan se on Cooperin tavaramerkki, mutta I hate youn ja Independence Daven kaltaiset hassuttelut jättävät vaivaannuttavan olon: vähän kuin joutuisi kuuntelemaan huumoria työpaikalla.

Kepeyden rikkoo ainut slovari Don’t give up, jonka lopuksi Cooper kehottaa vaikeuksissa olevia kuulijoitaan soittamaan itsemurhia ehkäisevälle linjalle. Ratkaisu on hieman omituinen ääni­levylle, mutta toisaalta Cooper ei ole kansan asialla ensimmäistä kertaa – hän on pyrkinyt läpällä Yhdysvaltojen presidentiksi vuodesta 1972.

Kriitikon valinnat: Ajankohtaisuutta ja vakavaa taidepoppia

Rock / single

Jess and the Ancient Ones: Summer tripping man.

Svart.★★★

Reilu vuosikymmen sitten moni bändi keksi saman idean: okkultistisen hippihevin naissolistilla. Yhtyeet kuten Jex Thoth, Devil’s Blood, Blood Ceremony ja Seremonia ammensivat kaikki doom metalista ja 70-luvun psykedeelisestä rockista.

Kuopiolainen Jess and the Ancient Ones panosti enemmän jälkimmäiseen. Bändin neljättä levyä enteilevä Summer tripping man jatkaa retrorockin tiellä. Se tuo urkuineen ja laulumelodioineen mieleen hollantilaisen Shocking Bluen, mutta ilman Shocking Bluen tarttuvuutta. Tiedotteessa mainittu ”tuomiopäivän profetia” ei tule iholle asti, sillä biisi soundaa siltä kuin se olisi tehty radioon. Ehkä niin on haluttukin, mutta Tällainen jytä maistuisi paremmalta raaempana.

Pop-rock / single

Kynnet: Rock’n’roll-haamu.

Soitsesilti.

★★★

Helsinkiläinen ”suvakki­poppari” (lähde: MV-lehti) Teemu Tanner epäröi sooloprojektinsa uudella singlellä, onko hän muuttumassa rock’n’roll-haamuksi. Huoli on aiheeton: Rock’n’roll-haamu on perusvarmaa Kynnet-kohkaamista, jossa voimapop ja punkrock yhdistyvät melankoliseen sävelkieleen ja höpsöön kertosäekoukkuun. Hybristä pohtiva sanoitus jää tosin hieman etäiseksi: siltä puuttuvat Tannerille tyypilliset oivaltavat onelinerit. Tuntematon Numero -yhtyeen kanssa äänitetty single päättyy harmillisesti juuri, kun se meinaa liihottaa Twin Peaksin maisemiin. Mutta siinä missä Laura Palmerin haamua piti odottaa takaisin 25 vuotta, Kynsien kolmas pitkäsoitto ilmestyy jo syksymmällä.

Pop / Albumi

Iisa: Amelia.

Fullsteam.

Indie-Iisaksi tituleerattu Iisa Pajula kokeili edellisellä soololevyllään kaupallista popiskelmää. Hän teki soolouransa kuunneltavimmat biisit, mutta haluaa nyt takaisin ruohonjuuritasolle. Ajatus on ideatasolla kunnioitettava, mutta käytännössä Amelia on vaikea ja hahmoton taidepop-luonnostelma. Artturi Tairan ja Miikka Koiviston tuottamat kollaasinomaiset ja paikoin baleaariset äänimaisemat ovat sinänsä ihan kauniita, mutta yksikään kappale ei jätä erityistä muistijälkeä – ellei sellaiseksi sitten lasketa rasittavahkoa Viimeistä päivää -rallattelua.

Pajula on kertonut Amelian olevan konseptilevy ilmailun uranuurtajasta Amelia Earhartista. Sitä ei kyllä sanoitusten perusteella uskoisi.

Metalli / Albumi

Stam1na: Novus ordo mundi.

Sakara.

★★★

”Palasimme nälkään, raakuuteen, nopeuteen ja raivoon”, kuvailee Stam1na yhdeksättä levyään. Se pitää ehkä paikkansa bändin oman diskografian sisällä, mutta oikeasti Novus ordo mundissa ei ole mitään erityisen raakaa. Levy on kyllä raskas ja kiivas, mutta samalla huolella viilattu tekninen metallioperetti suurille ja keskisuurille yleisöille.

Stam1nan vahvuus ja toisaalta ongelma on yhä sama: bändi ei tunnu osaavan päättää, haluaako se olla hauska vai vakava. Kiinnostus ajankohtaisiin aiheisiin ei sekään aina toimi bändin eduksi: ilmastonmuutosteeman vielä ymmärsi Viimeinen Atlantis -levyllä (2010), mutta kun Antti Hyyrynen huutaa uudella levyllä kauramaidosta, sähköautoista ja maskeista ollaan vähän liukkailla jäillä.

Artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat