Günter Grass on Oili Suomisen ”käyntikortti” – ja oli aika, jolloin suomentaja pääsi kysymään mestarilta itseltään, mitä hän kaikkein kimuranteimmissa kohdissa oikein tarkoitti - Kulttuuri | HS.fi

Günter Grass on Oili Suomisen ”käyntikortti” – ja oli aika, jolloin suomentaja pääsi kysymään mestarilta itseltään, mitä hän kaikkein kimuranteimmissa kohdissa oikein tarkoitti

Käännöskirjallisuus on välttämätöntä, jos Suomi haluaa olla sivistysmaa, 107 teosta kääntänyt Oili Suominen sanoo.

Espoon Lippajärvellä asuva Oili Suominen tunnetaan etenkin laadukkaan saksalaisen kaunokirjallisuuden kääntäjänä.­

24.2. 2:00 | Päivitetty 24.2. 9:57

Sano Suominen, kun haluat hyvää.

Aina ei ole Oili Suomisen käännöksiä tarjolla, mutta usein kyllä, etenkin saksasta mutta myös ruotsista. Kaikkiaan hän on suomentanut 107 kirjaa, ja ensi syksynä ilmestyy ainakin vielä yksi.

Ihan ensimmäinen oli Johannes Mario Simmelin jännitysromaani Kuuma kylmä muuri vuonna 1968. Siirtyminen ”kirjallisuuteen isolla k-kirjaimella”, kuten Suominen itse luonnehtii, tapahtui järjestyksessä 11. suomennoksella, joka oli Siegfriedin Lenzin romaani Saksantunti vuonna 1973.

”Lenz on jollain lailla selkeä kirjailija”, sittemmin monta muutakin niin sanotun kotiseutukirjailijan eli natsismin taakan käsittelijän teosta kääntänyt Suominen sanoo. ”Hänellä on aina tarina, ja tarinoita on helppo lukea. Monien muiden teoksia on vaikeampi hahmottaa kokonaisuutena.”

Kuten usein esimerkiksi Günter Grassin laajan tuotannon muhkeita opuksia. Etenkin juuri Grassin suomentajana Suominen tunnetaan.

”Niin, Grass on käyntikorttini”, päivänsankari toteaa. ”Onkin hyvä, kun saa kääntää paljon samaa kirjailijaa, sillä kirjailijan pitäisi aina kuulostaa itseltään eikä kääntäjältään.”

Vuoden 1999 Nobelin palkinnon voittaja ryhtyi jo varhain järjestämään kääntäjäseminaareja, joihin myös Suominen osallistui ahkerasti ja erittäin mielellään.

”Seminaariperinne alkoi siitä, että joku Ruotsin akatemian korkea saksan kielen auktoriteetti kirjoitti kirjan Peltirummun ruotsinnoksen sisältämistä virheistä, ja Grassin mukaan se teos oli paksumpi kuin hänen romaaninsa”, Suominen muistelee. ”En ole nähnyt kyseistä kirjaa enkä tiedä, onko se todella paksumpi kuin 700-sivuinen Peltirumpu. Mutta joka tapauksessa se oli yllyke sille, että Grass rupesi pitämään seminaareja.”

Kirjailijamestari velvoitti eri maalaiset kustantajansa maksamaan kääntäjien matkat, asumisen ja ruuat. Muuten julkaisuoikeuksia ei heruisi.

”Parasta olikin päästä kysymään Grassilta itseltään, mitä hän missäkin hankalassa kohdissa oikein tarkoitti”, Suominen kertoo. ”Sikälikin oli kivaa, että sain tuttuja ympäri Eurooppaa.”

Grimmin sanat -teoksen kohdalla seminaaria ei enää järjestetty. Grass ilmoitti olevansa jo liian vanha, ja hän kuolikin pian.

”Siitä kirjasta ei minun laitokseni lisäksi olekaan tehty kuin pari muuta käännöstä”, Suominen sanoo – syystä – ylpeyttä äänessään.

Suhde saksaan alkoi Porin tyttölyseossa. Siellä ruotsi aloitettiin ensimmäisellä, saksa toisella ja englanti neljännellä luokalla.

”Meillä oli hirveän hyvä saksan opettaja”, Suominen kiittää. ”Ei mikään miellyttävä vaan hyvinkin ärtsy sodankäynyt mies, joka kulki kepin kanssa ja vaikutti pahantuuliselta.”

”Kun osa meistä sitten lähti Turun yliopistoon lukemaan saksaa, nauroimme, että mehän osaamme tämän kaiken jo.”

Oivan opetuksen merkitystä tuskin voi korostaa liiaksi. Niinpä Suominen aktiiviaikanaan kääntäjäliitossa ryhtyi Kersti Juvan kanssa pitämään mestarikursseja aloitteleville suomentajille.

”En muista, miten monta kurssia me vedimme. Mutta jo ensimmäisellä kurssilla oli paljon sellaisia, joista tuli tosi hyviä kääntäjiä.”

Käännöskirjallisuus on välttämätöntä, jos Suomi haluaa olla sivistysmaa. Se on Oili Suomisen vankka kanta asiaan.

”Pitäisi olla tarjolla kirjoja lähes kaikkialta maailmasta”, hän sanoo. ”Ja onhan niitä ollutkin, Afrikkaa ja Aasiaa myöten.”

”Mutta aina välillä on lamakausia, jolloin käännetään melkein yksinomaan englannista, jota suomalaiset osaavat kaikkein parhaiten. Enemmän pitäisi kääntää sellaisista kielistä, joita ei osata. Saksa on Euroopan suurin kieli, ja vain aika pieni ryhmä suomalaisia osaa lukea sitä.”

Erityisen rakas Grassin ja Peltirummun ohella Suomiselle on W. G. Sebaldin (1944–2001) tuotanto.

”Ihailen Sebaldia ehkä vieläkin enemmän kuin Grassia”, hän sanoo. ”Sebaldia en koskaan ehtinyt tavata. Tietääkseni hän ei ollut Grassin lailla avoin ihminen, vaikka opettikin kääntämistä Englannissa. Hän on vaativa mutta lumoava kirjailija: kun pääsee sisään hänen kirjaansa, sieltä ei pääse enää pois.”

Lisää ei ole luvassa, sillä Suominen on antanut meille jo käytännössä koko Sebaldin proosatuotannon.

Jotain hyvääkin korona-ajassa on Suomisen kannalta ollut.

”Ihmiset rupesivat lukemaan, ostamaan ja lainaamaan kirjoja, kun on ollut pakko pysyä kotona. Niinpä kustantajilla oli hyvä vuosi, ja he tarvitsivat yhä lisää kirjoja.”

Eikä ihminen elä pelkistä jännäreistä.

”Saksassa Bernhard Schlink on hyvin suosittu, mutta suomalaisille hän saattaa olla vähän vaikea. Kustantaja oli kumminkin ostanut ja meinasi, että Suominen kääntää, kun on ennenkin kääntänyt Schlinkiä.”

Oikaisu 24.2.2021 klo 10.00: Korjattu W.G. Sebaldin syntymävuosi, joka on 1944, ei 1994.

Oili Suominen

Syntyi 1941 Porissa, asuu Espoossa.

Humanististen tieteiden kandidaatti Turun yliopistossa 1967. Diplomikielenkääntäjä.

Kääntänyt kaikkiaan 107 teosta saksasta ja ruotsista.

Tunnetaan etenkin Günter Grassin, W. G. Sebaldin, Siegfried Lenzin ja Hermann Brochin teosten suomentajana.

Saanut valtionpalkinnon neljästi, viimeksi Sebaldin romaanin Austerlitz suomennoksesta (2003).

Pro Finlandia -mitali 1999, J. A. Hollon palkinto 1993, Mikael Agricola -palkinto 1981. Verdienstkreuz am Bande der Bundesrepublik Deutschland 1999.

Valtion taiteilijaeläke 2005.

Täyttää 80 vuotta keskiviikkona 24. helmikuuta.

Artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat