Hanneriina Moisseinen sai Puupäähattu-palkinnon – taiteilija vie sarjakuvaa gallerioihin ja museoihin - Kulttuuri | HS.fi

Hanneriina Moisseinen sai Puupäähattu-palkinnon – taiteilija vie sarjakuvaa gallerioihin ja museoihin

Sarjakuvataiteilija Hanneriina Moisseisen uusin teos syntyi pitsistä, timanteista ja paljosta muusta.

Hanneriina Moisseinen palkittiin sarjakuva-alan Puupäähattu-palkinnolla.­

5.3. 12:00

”Elokuvissa Pekka Puupäätä esittänyt Esa Pakarinen oli kummitätini setä. En koskaan tavannut häntä, mutta olen melkein Puupään sukua”, Hanneriina Moisseinen sanoo.

Tieto on nyt olennainen, sillä tänään perjantaina sarjakuvataiteilija Moisseinen sai Suomen sarjakuvaseuran Puupäähattu-palkinnon, alan arvostetuimman tunnustuksen maassamme.

Aiemmin hatulla on kruunattu muun muassa Mämmilän tekijä Tarmo Koivisto, Tove ja Lars Jansson sekä Touko Laaksonen eli Tom of Finland.

Moisseisen tunnetuimpia töitä ovat hänen kadonneesta isästään kertova omaelämäkerrallinen Isä (2013) ja sodasta ja Karjalan evakuoinnista kertova Kannas (2016).

Monilla sarjakuvataiteilijoilla on nykyisin vahva suhde kuvataiteeseen. Moisseisen tausta on kuvataiteessa, ja hän vie sarjakuvaa kuvataiteen kentälle, gallerioihin ja museoihin.

”Haluan, että sarjakuvani toimivat sekä kirjoina että näyttelyinä. Galleriaan ripustettuina piirrokset näyttäytyvät fyysisinä objekteina, muut katsojat rytmittävät kokemusta eri tavalla kuin kirjoissa ja sarjakuvan kokemusmaailmaa voi laajentaa muilla ilmaisuvälineillä.”

Sarjakuvateos Isä oli Hanneriina Moisseisen läpimurtotyö vuonna 2013.­

Moisseisen läpimurto oli vuonna 2013 ilmestynyt teos Isä. Se kuvaili lapsen kautta surua ja yritystä ymmärtää isän äkillistä katoamista. Isä-kirjan osaksi Moisseinen kirjaili 60 liinaa esikuvinaan käspaikat, joita käytettiin karjalaisessa kulttuurissa siirtymäriiteissä kuten kasteessa, häissä ja hautajaisissa. Ne ovat olleet esillä monissa näyttelyissä.

Ihmisten ja eläinten evakkotietä kuvannut Kannas laajensi vuonna 2016 suruteeman koko Suomen tasolle. Kannas-kirjaan Moisseinen yhdisteli sota-arkistosta löytämiään valokuvia. Kannas-näyttelyissä oli Eero Grundströmin säveltämä ääniraita ja aihepiiriin liittyvää esineistöä, lehmänkelloja, lypsyjakkaroita ynnä muuta.

Suomen lisäksi Moisseisen yksityisnäyttelyitä on ollut kymmenkunnassa maassa Etelä-Amerikkaa myöten.

Yhteys Karjalaan ja kansanperinteeseen näkyy jo Moisseisen esikoisteoksessa Sen synty ja muita Vienan hävyttömiä ja hulvattomia starinoita (2005). Se perustuu Markku ja Sirpa Niemisen 20 vuoden aikana Karjalassa keräämiin juttuihin.

”Isäni suku on kotoisin Aunuksen Repolasta. He pakenivat Suomeen 20-luvulla, kun karjalaisia ryhdyttiin karkottamaan Siperiaan. Ukkini syntyi Kyminlinnan pakolaisleirillä ja siellä äänitettiin vahalieriöille hänen äitinsä Katri Moisseisen itkuvirsiä.”

Moisseinen on käynyt parikymmentä kertaa eri puolilla Venäjän Karjalaa tutustumassa esivanhempiensa maisemiin ja kulttuuriin.

”Moni luulee, että ensimmäiset pakolaiset tulivat Suomeen 1970-luvulla Chilestä, mutta jo sata vuotta sitten pakolaisia tuli Karjalasta. Sukuni kautta kiinnostuin myös perinteestä. Se tarjoaa menneisyyteen erilaisen näkökulman kuin tavallinen historiankirjoitus.”

Karjalaisuus on ollut aina puheenaihe Moisseisen suvussa. Myös hänen tähänastinen pääteoksensa Kannas kehittyi Karjalan reissuilla. Sen tekeminen kesti vuosia ja muuttui matkan varrella moneen kertaan kuten kaikki Moisseisen sarjakuvat.

Hanke sai alkunsa hanuristi Anne-Mari Kivimäen laajasta Perinnelaboratorio-tutkimushankkeesta Sibelius-Akatemiassa ja siitä olisi voinut tulla tutkimusta innoittaneen suistamolaisen haitaristin ja tarinankertojan Ilja Kotikallion elämäkerta. Moisseinen on opiskellut myös kansanmusiikkia.

”Anne-Mari pyysi minua toteuttamaan sarjakuvanäyttelyn, jossa hän olisi soittanut yhden tohtorikonserteistaan. Lopulta sainkin työpariksi Eero Grundströmin, joka sävelsi sarjakuvaan musiikin, ja aiheeksi tuli Karjalan evakuointi.”

Kirjan ohella sarjakuvaa, musiikkia, valokuvaa ja esineinstallaatiota yhdistelevät Kannas-näyttelyt olivat suomalaisen nykysarjakuvan jännittävimpiä tapauksia.

Moisseisen uusin teos on nähty toistaiseksi vain vuosi sitten Turussa Aboa Vetus & Ars Nova -museossa. Moisseinen toteutti E. L. Karhun näytelmään perustuvan Dokumentti-teoksen ompelemalla pitseistä, akryylitimanteista, vetoketjuista, nukensilmistä ynnä muusta. Kokeellinen sarjakuvainstallaatio rakentuu siis ommeltujen kuvien ja tekstielementtien vuorottelusta. Teos kuvaa ääritilanteeseen joutuneen ihmisen kokemusta.

Ajan rajalla, sarjakuvainstallaatio, 2020.­

”Nyt sen nimi on Ajan rajalla. Se on kieltämättä aika epäsarjakuvamainen, mutta tähtään kuitenkin siihen, että se julkaistaan myös kirjana.”

Puupäähattu-palkinnon kunniaksi Moisseisen tuotantoa esitellään Sarjakuvakeskuksen näyttelyssä. Siellä nähdään myös osia Ajan rajalla -teoksesta ensi kertaa Helsingissä.

Hanneriina Moisseisen näyttely on esillä Sarjakuvakeskuksessa (Porthaninkatu 9).

Hanneriina Moisseisen kolmiulotteinen sarjakuva If something remains vuodelta 2009.­

Tyttö joka näki ponin vuodelta 2009.­

Hanneriina Moisseinen

Syntyi Joensuussa 1978.

Sarjakuvakirjoja: Sen synty ja muita Vienan hävyttömiä ja hulvattomia starinoita (2005), Setit ja partituurit – häpeällisiä tarinoita (2010), Isä (2013), Kannas (2016).

Lyhyitä animaatioelokuvia: Syntymäpäivä (2014), Kulkuri, joka rakasti kirjoja (2017).

Sarjakuvainstallaatio: Dokumentti/Ajan reunalla (2019).

Valmistui 2017 maisteriksi Aalto-yliopiston Visual Culture and Contemporary Art -koulutusohjelmasta.

Saanut sarjakuvataiteen valtionpalkinnon 2016, William Thuringin säätiön kuvataidepalkinnon 2017, Kalevalaseuran Akseli Gallen-Kallela -palkinnon 2018 ja Puupäähatun 2021.

Artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat