Mitä lukija saa autofiktiosta, jossa kirjailija kertoo omista mielenterveysongelmistaan? - Kulttuuri | HS.fi

Mitä lukija saa autofiktiosta, jossa kirjailija kertoo omista mielenterveysongelmistaan?

Yhteiskunnassa on pitkään suhtauduttu mielenterveysongelmiin kielteisesti, mutta kirjallisuudessa psyykkisen sairauden kuvaaminen tarjoaa mahdollisuuksia moneen.

Tiitu Takalon sarjakuva-albumissa Memento mori masennus on kertojalle suohon uppoamista. Kirjan kuvitusta.­

6.3. 2:00 | Päivitetty 6.3. 6:44

Ongelmat alkavat peruskoulusta. Lapsi tuntee olevansa ulkopuolinen, häntä kiusataan. Lapselle kehittyy ahdistusta, univaikeuksia, erilaisia pakkotoimintoja: kävellessä on väistettävä kaikki katukiveyksen rakoset ja heilutettava käsiä huomiota herättävällä tavalla.

Aikuisiällä hän päätyy avioeron ja isän kuoleman jälkeen hoitoon psykiatrille, jonka määräämistä lääkkeistä tulee vain huonompi olo.

Kertomus on osa Tuuve Aron viime syksynä ilmestynyttä Kalasatama-romaania, jossa käsitellään muun muassa mielenterveysongelmia.

Teos on autofiktiota, kirjailijan omista kokemuksista ammentavaa – mutta myös monin paikoin huumorin ja liioittelun kautta kerrottua.

Myös Joonatan Tolan tammikuussa julkaistu, autofiktiivinen romaani Punainen planeetta käsittelee isän skitsofreniaa ja muita kipeitä asioita mustan huumorin kautta.

Ottaen huomioon miten yhteiskunnassa on mielenterveysongelmiin suhtauduttu on jopa yllättävää, miten moni kirjailija on kirjoittanut omista kokemuksistaan.

Viime helmikuussa ilmestyi kirjallisuudentutkija Anna Ovaskan väitöskirja Fictions of Madness: Shattering Minds and Worlds in Modernist Finnish Literature. Siinä Ovaska tutkii suomalaista 1900-luvun kirjallisuutta, jossa kuvataan psyykkistä sairastumista yksilön näkökulmasta. Analyysin kohteena on neljä teosta: Helvi Hämäläisen Kaunis sielu (1928/2001), Jorma Korpelan Tohtori Finckelman (1952), Timo K. Mukan Tabu (1965) ja Maria Vaaran Likaiset legendat (1974).

Näistä Vaaran romaani on vahvasti omaelämäkerrallinen. Ilmestyessään Likaiset legendat hätkähdytti rohkeudellaan: siinä neljän lapsen yksinhuoltaja kirjoitti avoimesti omasta skitsofreenikon maailmastaan. Vaaran itsensä mukaan romaani syntyi Oulun keskusmielisairaalassa sekä junamatkoilla Paltamon ja Oulun välillä. Joitakin kirjan osia Vaara kirjoitti syvässä psykoosissa.

Toisen näkökulman Likaisiin legendoihin saa Vaaran tyttären Sarianna Vaaran 2013 ilmestyneestä romaanista Huomenkellotyttö. Tässä yhtä lailla autofiktiivisessä teoksessa lapsi varttuu skitsofreniaa sairastavan äidin kanssa.

Kaunokirjalliset kuvaukset mielenterveyden ongelmista tarjoavat mahdollisuuksia psyykkisten sairauksien ymmärtämiseen – ja toisaalta niiden kautta voidaan kuvata mielenterveysongelmien hoitoa. Likaisissa legendoissa on tietty poliittinen, jopa psykiatrianvastainen pohjavire, Ovaska toteaa: romaani kuvaa turvallisen terapiasuhteen merkitystä, mutta paljastaa myös aikansa mielenterveyshoidon epäkohtia.

Tähän puoleen keskittyi myös romaaniin jälkisanat kirjoittanut psykiatri, kirjailija Claes Andersson, joka vetosi yhteisön ja yhteiskunnan vastuuseen mielen sairauksien ymmärtämisessä: ”Tämä kirja ehkä auttaa meitä oivaltamaan oman osuutemme heidän kärsimykseensä. Sen ymmärtäminen on edellytyksenä muuttumiselle ja avun tarpeessa olevien kuulluksi tekemiselle.”

Andersson käytti epilogia kritisoidakseen tuon ajan psykiatriaa ”kuuroudesta” ja tuodakseen esille mielenterveysongelmien yhteyksiä sosiokulttuurisiin ongelmiin.

Kirjailijat itse ovat saattaneet pitää mielenterveysongelmiaan jopa lahjana, ei ongelmana.

Ensimmäisenä – tai ainakin yhtenä ensimmäisistä – suomalaisena, omaelämäkerrallisena mielenterveyden kuvauksena voidaan pitää herätyssaarnaaja Maria Åkerblomin 1920 ilmestynyttä teosta Maria Åkerblom's autobiografi och första delen af hennes verksamhet, jossa Åkerblom sivuaa psyykkistä sairastumistaan. Teoksesta ilmenee, että Åkerblom näki sairautensa positiivisena, Jumalan lahjana. Horrokseen vaipuminen oli osoitus siitä, että Åkerblom oli valittu Jumalan välikappaleeksi maan päällä.

Ensimmäinen suomen kielellä, omalla nimellä ja omista mielenterveysongelmista kirjoitettu teos puolestaan on todennäköisesti Aino Mannerin vuonna 1935 ilmestynyt Viesti yöstä, jossa pitkiä aikoja mielisairaalassa viettänyt Manner kuvasi vaiheitaan. Åkerblomin tavoin Manner suhtautui sairauteensa positiivisena asiana, ”suurenmoisena elämyksenä”, joskin ilman Åkerblomin Jumala-yhteyttä.

Kirjan alkusanoissa Manner kuvaa aikalaisten suhtautumista mielen sairauksiin: ”Yleensä ihmiset kuitenkin pelkäävät mielisairautta pahemmin kuin mitään muuta sairautta tai onnettomuutta. Varmaa on, että useimmat, jotka eivät ole kokeneet sitä, valitsisivat ennemmin kuoleman kuin mielisairauden, jos se valinnan varassa olisi.”

Yhteiskunnassa mielenterveysongelmiin on pitkään liittynyt inhottavia, raskaita ja vaarallisia leimoja. Emmekä ole päässeet niistä täysin eroon vieläkään, vaikka puhetta ja pyrkimyksiä on.

WSOY:n Ihmisen ääni -kirjasarja on keskeinen tekijä mielenterveyteen liittyvien teemojen kehityksessä suomalaisessa kirjallisuudessa. Sarjassa kirjailijat ja muut kulttuurielämän vaikuttajat kertoivat elämästään ja ajatuksistaan. Muun muassa Eeva Kilpi kirjoitti 1976 julkaistussa Ihmisen äänessä masennuksestaan, ja laajensi omaan elämäänsä kipukohtineen vielä selvemmin päiväkirjaromaanissa Naisen päiväkirja (1978).

Vuosina 1976−1983 sarjassa julkaistiin yhteensä 29 kirjaa, ja pitkän tauon jälkeen sarja käynnistyi uudelleen vuonna 2001 Juha Turkan teoksella Huutoja hiekkalaatikosta.

Sanojen kautta kirjailijat pyrkivät kuvaamaan, ymmärtämään ja selittämään sitä, mitä ihmismielessä tapahtuu – mutta myös sitä, minkälaisia ongelmia mielenterveyden hoidossa edelleen on.

Tuuve Aro kuvaa Kalasatamassa empatiakyvytöntä psykiatria, joka ei kuuntele potilastaan. Oikean hoidon saamisen vaikeuksia kuvaa myös sarjakuvataiteilija ja kuvittaja Tiitu Takalo, jonka vuosi sitten ilmestynyt sarjakuva-albumi Memento mori on omaelämäkerrallinen kuvaus aivoverenvuotoon sairastumisesta ja sairaudesta toipumisesta. Aivoverenvuodon lisäksi sarjakuva antaa kuvan siitä, miten Suomessa hoidetaan masennusta 2000-luvulla.

Takalon minäkertoja masentuu lukiossa ja jättää koulun kesken. Oireet seuraavat vuosien varrella, väliin helpottaen ja väliin pahentuen.

Aikuisena kertoja hakeutuu hoitoon, mutta kokee systeemin nöyryyttävänä. Terapiaan kertoja pääsee viisi vuotta hoitoon hakeutumisen jälkeen. Samoin kuin Tuuve Arolla, myös Takalon päähenkilö joutuu syömään lääkkeitä joita ei haluaisi.

Takalo kuvaa hoitoon hakeutumisen taisteluna, jossa hoitohenkilökunta pyrkii pikemminkin estämään hoitoon pääsyn kaikin tavoin kuin auttamaan potilasta. Kuvissa lääkäri tuuppaa kertojan kalliolta alas yhä uudestaan.

”Kyseessä on taho, jonka tulisi ottaa minusta koppi kun putoan, kun olen heikoimmillani. Nyt minun tulikin olla vahvempi kuin koskaan vaatiessani itselleni hoitoa. Hoitoa, joka kaiken järjen mukaan minulle kuului ja jota tarvitsin.”

Toisaalta sekä Takalo, Aro että Maria Vaara kuvaavat myös sitä, miten hienoa on löytää toimiva, turvallinen terapiasuhde. Takalo kuvaa avun saamisen suorastaan raamatullisena ilmestyksenä: ”Ja katso! Tapahtui niin, että minulle lähetettiin apu. Ja se saapui elämääni neuropsykologin muodossa. Pelastus.”

Anna Ovaskan väitöskirjan mukaan lukija on tärkeässä roolissa mielenterveysongelmia käsitteleviä kirjoja tulkitessa. Minkälainen tausta lukijalla on, miten se vaikuttaa lukemiseen?

Omaelämäkerrallinen kuvaus mielen häiriöstä on usein kuvaus yksilön kokemuksesta, mikä tuo koetun lähelle lukijaa. Lisäksi tieto siitä, että teksti perustuu tositapahtumiin, tuo tarinalle helposti lisää painoa – silloinkin, kun tekstissä kuvataan esimerkiksi hallusinaatioita, jotka hämärtävät faktan ja fiktion rajoja. Tai kun tekstin tyylilaji on humoristista tai jopa karnevalisoivaa, kuten Tuuve Aron Kalasatamassa tai Joonatan Tolan Punaisessa planeetassa.

Ja toisaalta: kaunokirjallinen teos ei ole tietokirja, vaikka se perustuisi kirjoittajansa omaan elämään kuinka vahvasti tahansa. Eikä sen pidäkään olla.

Viime vuosina autofiktion kohdalla on usein puhuttu samaistumisesta. On tunnistettu kohtauksia ja tunteita, asetelmia ja ihmistyyppejä: kaupungin katuja, asunnon neliöitä. Mielenterveysongelmia käsittelevien kirjojen kohdalla tarjolla voi olla vertaistukea, ehkä jopa eräänlaista lukemisen terapiaa.

Samaistuminen on kuitenkin vain pieni palanen kirjallisuutta. Lukemisen kautta voi avautua näkökulmia ihmisiin ja kokemuksiin, jotka ovat itselle täysin vieraita.

Siteeratakseni (vapaasti) Fran Lebowitzia: en halua lukiessani katsoa peiliin, haluan avata oven. Kirjojen kautta tarjoutuva maailma antaa mahdollisuuden molempiin.

Tausta-aineistona käytetty myös: Jutta Ahlbeck, Päivi Lappalainen, Kati Launis, Kirsi Tuohela: Degeneraatio ja modernisoituva Suomi – Sairauden kulttuuristen merkitysten äärellä (Kulttuurintutkimuksen seura ry, 2013).

Artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat