Onko koronapandemia siunaus, globalisaation seuraus vai rangaistus huolettomasta elämästä? - Kulttuuri | HS.fi

Onko koronapandemia siunaus, globalisaation seuraus vai rangaistus huolettomasta elämästä?

Seitsemässä tuoreessa kirjassa tutkijat, toimittajat, teologit ja taiteilijat pohtivat koronavirusta ja sen aiheuttamaa katastrofia, ja päällimmäiseksi kaikista jää suuri neuvottomuus.

Saksalainen aktivistiryhmä kunnioitti koronapandemiaan kuolleita tammikuussa Berliinissä.­

13.3. 2:00 | Päivitetty 13.3. 7:10

Minkä rakentaminen alkaa niin, että kaikki palaset singotaan pois paikaltaan, kysyy runoilija Reetta Pekkanen kirjoituskokoelmassa Tartunta. Se käsittelee, niin kuin arvaatte, koronapandemiaa.

Uuden globaalin pelikentän, maailmankylän, joka tarvitsee uudenlaista demokratiaa, vastaavat omassa teoksessaan K niin kuin katastrofi viestintäyrittäjä Rami Kangas ja historioitsijat Marko Nenonen ja Mari Välimäki: ”Niin karmealta kuin sen sanominen tuntuukin, koronakatastrofi on kenties sittenkin siunaus.”

Vai onko sentään? Jopa ”hyväntahtoinen kanssakäyminen johtaa laajassa mittakaavassa kuolemiin”, huomauttaa toimittaja Anna-Stina Nykäsen kirjaansa haastattelema sosiologi Kaisa Kuurne.

Todellakin: kuolema on alkanut ”puhua meille suoraan”, kirjailija Juha Seppälä toteaa Pakopiste-antologiassa.

Näin sinkoilevat ajatukset pandemian edetessä. Vuoden aikana se on hallinnut mediaa ja ihmisten mieliä, joten ei ole ihme, että koronakirjoja ilmestyy nyt koko ajan. Ensimmäiset tulivat jo viime vuoden puolella.

Myös tavallisia ihmisiä on haastettu kirjaamaan tuntojaan ja kokemuksiaan. Sitä tekevät tutkimuslaitokset ympäri maailmaa, meillä Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Arvelen, että tuloksia tutkitaan vielä tarkkaan, kun selvitetään pandemian psyykkisiä vaikutuksia yksilöihin ja yhteisöihin.

Ne vaihtelevat paljon maasta toiseen, samoin ammattiryhmän ja iän mukaan. Yhdysvaltalaista päiväkirjaprojektia käsitelleessä The New York Timesin artikkelissa haastatellaan opiskelijaa, jonka suvusta jo viisi jäsentä on kuollut koronavirukseen. Entä millaisia ovat sairaanhoitajien tarinat eri maissa? Etäkoulua käyneiden? Päättäjien?

Se on kuitenkin tulevaisuuden asia. Juuri nyt seitsemää Suomessa ilmestynyttä pandemiakirjaa yhdistää niistä välittyvä neuvottomuus. Sen jälkeen tulee pari konkreettisempaa asiaa: kuoleman pohdinta ja ajatus jonkinlaisesta elämänmuutoksesta.

Mutta on teksti sitten tutkijan, toimittajan, taiteilijan tai teologin kynästä, kaikki ovat epävarmoja siitä, mitä koronapandemia tarkoittaa, miten se vaikuttaa ihmisten tai valtioiden elämään.

Siitäkin ollaan erimielisiä, mitä oli ennen. Ja vaikuttiko se jotenkin pandemian syntyyn?

Toisille kirjoittajille katastrofi näyttäytyy rangaistuksena. Huolimatta siitä, että moni muistuttaa pandemioiden kuuluvan ihmiskunnan historiaan, moni muu ei pääse tuomiopäivän ajatuksistaan.

Sinänsä irralliset asiat, kuten nettihakkeroinnin kohteeksi joutuminen ja pilvinen sää, tuntuvat nyt liittyvän pandemiaan. Luonnon kiertokulussakin ollaan näkevinään siitä merkkejä: miksi kimalaisia on nyt vähemmän kuin viime vuonna?

Synnystä on myös varmana esitettyä tietoa. Teoksessaan Mitä koronan jälkeen? tietokirjailija Risto Isomäki perustelee, miksi pandemia on ”monella eri tavalla melko suora seuraus” globalisaatiosta. Hillitön matkusteleminen on yksi osa sitä, Kiinan vaurastuminen toinen.

Miksi? Siksi, että kun tuotantoa on siirretty yhä enemmän Kiinaan, maan uusrikkaat ovat käyttäneet rahojaan eksoottisiin makunautintoihin – virusten alkuperän voi Isomäen mukaan jäljittää juuri villieläimiä ravintoloihin välittäville ruokatoreille.

Kapitalismin nykytila, ”fossiilikapitalismi”, esitetään osasyylliseksi monessa tekstissä. Ja onko vuosikymmeniä kestänyt tehostamisen tarve vaikuttanut maailman talousjärjestelmään niin, ettei se toivu koronakriisistä ikinä, pohtii toimittaja Saska Saarikoski Poikkeustilassa-päiväkirjassaan.

Myös ex-piispa Mikko Heikan ja taloustieteilijä Vesa Kanniaisen kirjekokoelmassa Maailma koronan jälkeen käsitellään kapitalismia, samoin ilmastokriisiä eli suurta kysymystä ”ihmisen, hänen elämänsä arvon ja luonnon suhteesta”. Sitä kaksi eläkeläistä miettii kukin omalla kesämökillään, kevään etenemistä seuraten.

Vaikka molemmat ovat pääosin samaa mieltä, esiin käy papin ja ekonomistin erilainen ihmiskäsitys. Siinä missä Heikka uskoo ihmisen kykyyn muuttua vastuullisemmaksi, Kanniaisesta tulevaisuus on vahvasti johdetun ilmastopolitiikan, hiiliveron ja päästökaupan varassa.

”Poikkeustila näyttää minulle, että ensisijainen yhteisöni on edelleen biologinen perheeni”, Veikka Lahtinen toteaa Tartunta-kokoelmassa ja ihmettelee, miksi auktoriteettikammoinen ihminen tuntee yllättävää halua ”alistua, tulla ohjatuksi”.

Siitä, että ”yrittää noudattaa ohjeita”, tulee merkki yhteisöön kuulumisesta, jopa suomalaisuudesta.

Tällainen lähipiiriin ja sisään päin kääntyminen liittyy varmasti neuvottomuuteen oudossa tilanteessa. Lähimmät vastaavat mielikuvat tulevat sota-ajalta, ja tätä analysoidaan parissakin kirjassa. Miten kansa käyttäytyy kriisissä, millainen ihminen kestää parhaiten epävarmuutta ja muutosta?

Sekin vaikuttaa, että pandemia on pakottanut monet pysähtymään, antanut yllättäen aikaa olla ja miettiä. Kun poikkeustilaa on kulunut vuosi, on selvää, ettei kukaan ole sama ihminen kuin ennen sitä.

Somekeskusteluissa puhutaan kyllä, mitä tehdään, kun korona loppuu. Usein ajatellaan jatkettavan suoraan siitä, mihin maaliskuussa 2020 jäätiin. Mutta onko niin todella? Lähdetäänkö heti torille, viikonlopuksi Berliiniin ja talvilomalle Kaukoitään?

Vai onko meihin ehtinyt jo iskostua turvattomuutta, joka vaikuttaa käyttäytymiseen? Joko masennuksena ja pessimisminä tai sitten uudenlaisena yhtei­söllisyytenä. Tai jopa sisukkaana toimintana maailman pelastamiseksi.

Parin kirjan nimessä viitataan rohkeasti siihen, mitä pandemian jälkeen tapahtuu. Silloinkin puhutaan usein ihan muusta kuin koronasta. Se on luonnollista, Kaarina Hazard huomauttaa Tartunta-antologiassa: ”Ehkä se mikä on rikki, näkyy nyt selvemmin.”

Kun esimerkiksi kulutuskäyttäytyminen on poikkeustilassa muuttunut, ja se on näkynyt ympäristössä, se saa ajattelemaan, voisiko tilanne jäädä pysyväksi. Enemmän kotoilua ja leipomista, vähemmän matkustelua ja lihansyöntiä, esimerkiksi.

Nämä ovat mukana Mikko Heikan 13 ohjeessa siitä, miten ihmisen pitää koronanjälkeisessä maailmassa elää: tarkista käsitystäsi ihmisenä olemisesta, valmistaudu maksamaan enemmän ostamistasi hyödykkeistä, hän vetoaa.

Kirjailija Helena Sinervo sanoo Pakopiste-kokoelmassa saman niukemmin: ”Haluaisin osata kuolla yhä useammille asioille ja valinnoille.”

Kirjoitusta varten luetut kirjat: Hannu-Pekka Björkman ja Nina Honkanen (toim.): Pakopiste (Into); Mikko Heikka ja Vesa Kanniainen: Maailma koronan jälkeen (Minerva); Risto Isomäki: Mitä koronan jälkeen? (Into); Rami Kangas, Marko Nenonen ja Mari Välimäki: K niin kuin katastrofi (Atena); Anna-Stina Nykänen: Yksin kotona (Into); Pontus Purokuru (toim.): Tartunta (Kosmos); Saska Saarikoski: Poikkeustilassa (HS-kirjat).

Artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat