Aleksanteri Suuri vakiinnutti valtansa väkivallalla – ja silti häntä pidettiin sankarina myös valloitetuilla alueilla - Kulttuuri | HS.fi

Aleksanteri Suuri vakiinnutti valtansa väkivallalla – ja silti häntä pidettiin sankarina myös valloitetuilla alueilla

Makedonian muinainen kuningas on kautta aikain ollut ylittämätön roolimalli valloittajille. Jaakkojuhani Peltosen kirja on ajallisesti poikkeuksellisen laaja teos Aleksanterin kulttuurihistoriasta ulottuen oman aikamme rock-tähtiin saakka.

Lumi peitti Aleksanteri Suuren patsasta talvella 2019 Kreikan Thessalonikissa.­

13.3. 12:38

Historia

Jaakkojuhani Peltonen: Aleksanteri Suuri – Sankari ja myytti. Gaudeamus. 264 s.

Aleksanteri Suuri on yksi niistä historian suurmiehistä, jotka ovat aina olleet ihmettelyn ja ihailun kohteena. Sotaretkillään, jotka tekivät hänestä vain 13 vuoden aikana tunnetun maailman mahtavimman hallitsijan, hän vakiinnutti valtansa väkivallalla ja terrorilla.

Silti häntä pidettiin sankarina myös valloitetuilla alueilla. Keskiajan arabit, persialaiset ja osmannit näkivät itsensä Aleksanterin manttelinperijöinä.

Tarua vai totta?

Totta!

Aleksanterin mielikuvitukselliset matkat saivat myyttisen ulottuvuuden keskiajan Aleksanteri-romaaneissa. Aleksanteri oli matkalla paratiisiin, ja hänet esitettiin kristillisessä kirkkotaiteessa kohoamassa taivaaseen. Samaan aikaan julman itsevaltiaan sielu kiehui helvetin lieskoissa italialaisen Dante Alighierin (1265–1321) Jumalaisessa näytelmässä. Sankari vähintäänkin.

Ellei sitten puolijumala tai peräti jumala.

Historiantutkija Jaakkojuhani Peltonen kuvaa teoksessaan Aleksanteri Suuri – Sankari ja myytti, miten lukuisat hallitsijat ja sotapäälliköt antiikista lähtien ovat ottaneet Makedonian kuninkaan esikuvakseen. Heihin lukeutuvat Gaius Iulius Caesar (102/100–44 eaa.) ja useat Rooman keisarit, Kaarle V (1500–1558), Napoleon (1769–1821), Ruotsin kuningas Kaarle XII (1682–1718) ja kuningatar Kristiina (1626–1689), sekä Pietari I Suuri (1672–1725). Jopa osmanihallitsija Mehmed II Valloittaja (1432–1481) jäljitteli Aleksanteria.

Aleksanterin oma roolimalli oli Akhilleus, Troijan sodan urhoollisin sankari, puoliksi ihminen ja puoliksi jumala.

Aleksanteri halusi kilpailla Troijan sodan sankareiden kanssa ja jopa ylittää heidän saavutuksensa. Kilpailullisuus oli ominaista kreikkalaiselle kulttuurille, ja oli hyväksyttävää tavoitella erinomaisuutta sekä siitä seuraavaa kuolematonta mainetta.

Aleksanteri aloitti sotaretkensä v. 334 eaa. käymällä Akhilleuksen haudalla. Roomalainen valtiomies ja filosofi Cicero kertoo, että hän siellä purskahti itkuun ja huudahti: ”Sinä onnekas nuorukainen, joka sait erinomaisuutesi kertojaksi Homeroksen!”

Hän sai keskiajalla oman eepoksensa, Alexandreis, ja sen lisäksi fiktiivisiä Aleksanteri-romaaneja laadittiin latinaksi, armeniaksi, syyriaksi, arabiaksi, persiaksi, etiopiaksi, normanniranskaksi, keskienglanniksi, muinaisruotsiksi, slaaviksi ja malaijiksi.

Keskiajalla ei tunnettu Aleksanterista kertovia historiateoksia, Peltonen toteaa, ja Makedonian kuninkaasta tuli universaali sankarihahmo, johon saattoivat samastua niin kirkonmiehet kuin muslimioppineetkin.

Peltonen kertoo, että Aleksanterin sotaretket käytiin Homeroksen eeposten hengessä, ja Ilias oli Aleksanterilla mukanaan hänen elämänsä loppuun saakka. Aristoteles, jonka oppilaana Aleksanteri oli ollut kolme vuotta oli antanut hänelle oman, kommentein varustettu kappaleensa. Homeroksen eepoksista oli tullut kreikkalaisille eräänlaisia ”pyhiä” tekstejä, joita käytettiin myös kasvatuksessa.

Ilias on sangen sotainen kirja, ja homeerisiin hyveisiin kuuluivat rohkeus, sotakuntoisuus, korkea itsetunto ja halu kostaa loukkaukset. Sotia oli käyty jatkuvasti 400-luvulla eaa.

Aleksanteri Suurta on ihailtu kulttuurihistoriassa nykyajalle asti.­

Erityisen rankka kokemus kreikkalaisille olivat sodat persialaisia vastaan, ja vaikka valloittajat oli lopulta saatu torjuttua, menetykset olivat kohtuuttomia. Aleksanteri oikeutti sotaretkiään halulla kostaa nämä vahingot. Mutta kun Persia oli valloitettu ja suurkuningas Dareios III saanut surmansa, hänen päämääränsä muuttui: hän halusi käydä tunnetun maailman äärirajoilla.

Vain Dionysos jumala ja Herakles, puolijumala ja sankari, olivat tehneet tällaisen urotyön; Makedonian kuningassuku johti syntynsä Herakleesta.

Peltonen kuvaa Aleksanterin omaksumaa uudenlaista kolonisaatiopolitiikkaa, joka pyrki valloittajien ja valloitettujen sulauttamiseen. Kun hän oli ”vapauttanut” Egyptin persialaisten vallasta, hänet todennäköisesti kruunattiin faaraoksi vanhojen egyptiläisten riittien mukaisesti.

Dareios III: n saatua surmansa Aleksanteri esiintyi laillisena Persian suurkuninkaana ja alkoi pukeutua Persian suurkuninkaan asuun. Hän ja hänen sotilaansa ottivat itselleen persialaisia puolisoita.

Aleksanterin uudenlainen suhtautuminen alistettuihin kansoihin ilmeni myös siinä, että persialaiset saattoivat palvella korkeissa hallinnollisissa ja sotilaallisissa viroissa. Tätä sulautuspolitiikkaa eivät kaikki kreikkalaiset hyväksyneet. Tilanne alkoi kärjistyä, kun Aleksanteri julistautui ylijumala Zeus-Ammonin pojaksi saatuaan sitä tukevan oraakkelivastauksen.

Aleksanterin käytös muuttui. Hän alkoi vaatia jopa ystäviltään ja kenraaleiltaan persialaista proskynesis-hovitervehdystä, ja siitä kieltäytymisestä seurasi ankaria rankaisutoimia. Historioitsija Kallisthenes, Aristoteleen veljenpoika, joka oli sotaretkellä mukana ”hovikirjailijana”, joutui tyrmään, missä hän menetti henkensä.

Juominkien yhteydessä Aleksanteri äkkipikaisuudessaan surmasi pitkäaikaisen ystävänsä Kleitoksen. Pian myös hän itse sairastui juominkien seurauksena ja menehtyi nopeasti.

Kirjassaan Peltonen mainitsee, miten Aleksanterin tekemistä julmuuksista tuli varoittava esimerkki siitä, mitä seuraa kyvyttömyydestä hillitä itsensä.

Stoalainen filosofi Seneca (n. 4 eaa.–65 jaa.) kutsuu Aleksanteria ”kansojen vitsaukseksi ja pyöveliksi ihmisten keskuudessa”. Myös kirkkoisä Augustinus suhtautui kriittisesti Aleksanteriin, ja uuden ajan alussa Erasmus Rotterdamilainen (1466–1536) ihmetteli, ”onko suurempaa hulluutta kuin että kristitty mies jäljittelee Aleksanteria”. Mutta jopa valistusfilosofit innoittuivat Makedonian kuninkaasta.

”Ei tiedetä, uskoiko Aleksanteri todella olevansa jumalan poika, mutta ainakin hän tietoisesti levitti tällaista ajatusta.” Enempää Peltonen ei ota kantaa eikä pohdi.

Tässä asiassa yhdyn mielelläni Ruotsin kuningatar Kristiinan (1626–1689) näkemykseen: ”Aleksanterin taikauskoisuutta tai jumalaksi korottamista tulisi tarkastella suhteessa antiikin yleisiin uskomuksiin. Oraakkelien vastauksiin uskottiin tuolloin yleisesti, ja hallitsijoita pidettiin jumalina.”

Peltosen kirja on ajallisesti poikkeuksellisen laaja teos Aleksanterin kulttuurihistoriasta ulottuen oman aikamme rock-tähtiin saakka. Se on hyvin dokumentoitu, ja osoittaa laajaa alan asiantuntemusta.

Vain ensimmäinen luku keskittyy ”historialliseen Aleksanteriin” ja muut luvut kertovat ”Aleksanteri-myytistä” Aleksanterin ihailusta ja jäljittelystä.

Peltonen keskittyy niin tiukasti ”julkisuuskuvan” ja ”sankarimyytin” luomiseen, että sotaretkien toinen puoli, tutkimusmatkat, jää vähälle huomiolle. Aleksanterin seurueeseen kuului luonnontieteilijöitä, arkkitehtejä, ja muita asiantuntijoita, jotka tekivät maantieteellisiä ja etnografisia havaintoja, ja niin myös löytöretkeilijät saattoivat ajatella kulkevansa Aleksanterin jalanjäljissä.

Keskustelu Makedonian legendaarisesta kuninkaasta jatkuu.

Kirjoittaja on latinan kielen apulaisprofessori Helsingissä.

Artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat