Taiteilija pohtii, kuinka saada keski-ikäinen nainen näkyväksi - Kulttuuri | HS.fi

Taiteilija pohtii, kuinka saada keski-ikäinen nainen näkyväksi

Viron Narvasta kotoisin oleva Maria Kapajeva käsittelee teoksissaan myös muistoja valtavasta Kreenholmin tekstiilitehtaasta.

Maria Kapajeva: Ten Ways Not To Become The Invisible Woman After 40 , 2020. Pysäytyskuva teoksesta.­

21.3. 11:40

Nykytaide

Maria Kapajeva: When the world blows up, I hope to go down dancing 18.4. saakka galleria K1:ssä (Mikonkatu 1). Ma–pe 11–20, la–su 11–18. Rajoitettu yleisökapasiteetti. Yleisöltä edellytetään kasvomaskin käyttöä.

Sanotaan, että naiset tietävät millaista on saada ei-toivottua huomiota ja tuntea toisaalta olonsa kokonaan näkymättömäksi. Iän myötä tunne näkymättömyydestä kasvaa.

Virolainen taiteilija Maria Kapajeva (1976) käsittelee keski-ikäisen naisten näkymättömyyttä Suomen valokuvataiteen museon K1-tilassa. Narvasta kotoisin ja nykyisin Lontoossa asuva Kapajeva on yksi Viron keskeisiä nykytaiteilijoita.

Näyttely alkaa Kämp Galle­rian kellarissa sijaitsevan K1-tilan aulassa videoteoksella Ten Ways Not To Become The Invisible Woman After 40 (2020). Siinä varpaista päälakeen vihreään pukuun itsensä huputtanut Kapajeva seikkailee erilaisissa arkisissa tilanteissa.

Teoksen idea syntyi, kun Kapajeva luki netistä artikkelin, jossa kerrottiin, miten naiset voisivat välttää näkymättömäksi muuttumisen neljäkymmentä vuotta täytettyään.

Teos kääntää ympäri vihreän taustan, green screenin, idean. Elokuvatuotannoissa green screen on käytössä silloin, kun kohtaus halutaan näytellä etukäteen. Näyttelijä siis eläytyy vihreän kankaan edessä itselleen näkymättömään maailmaan ja jälkeenpäin vihreän ­värin tilalle voidaan liittää mikä hyvänsä ympäristö.

Kapajevan teoksessa vihreäpukuinen hahmo – nelikymppinen nainen – on ”näkymätön” ja vaihdettavissa siinä missä ympäristö on näkyvä.

Kapajeva on kotoisin Viron Narvasta, jonka paikallishistoriaan juontuu hänen tapansa hyödyntää performanssia, elokuvaa ja erilaisia tekstiilejä naiseuden myyttien purkamisen välineinä. Narvassa sijaitsee vuonna 1857 perustettu kuuluisa Kreenholmin tekstiilitehdas, johon liittyviä historiaa, paikallisidentiteettiä ja naisten kulttuuria Kapa­jeva on käsitellyt teoksissaan.

Tehdas oli toiminnassa yli 150 vuotta ja suljettiin lopullisesti vuonna 2010. Kapajevan Stories of your Krenholm -projekti käsitteli narvalaisten tehdasmuistoja. Myöhemmin syntynyt videoteos Kirkas tie (2017) viittaa samannimiseen vuoden 1940 neuvostoelokuvaan. Kiasman ko­koelmiin kuuluva teos kuvaa tekstiilitehtaassa työskentelevän naisen tuhkimomaista työläisutopiaa.

Elokuvat, tekstiili ja naisten kulttuurihistoriaan liitetyt erilaiset myytit ovat esillä myös K1:n näyttelyssä, vaikka itse Kreenholmin tehdas vaikuttaakin nyt enemmän teosten taustamateriaalina.

Näyttelytilan seinällä roikkuva tekstiiliteosten sarja Kultakausi (2020) havainnollistaa käsinkudottujen pöytäliinojen avulla yli neljäkymmentävuo­tiaiden naisten näkyvyyttä ­Hollywood-elokuvissa. Vaaleanpunainen väri symboloi nuoria naisia ja kultainen neljäkymmentä vuotta täyttäneitä. Jokainen kudottu sentti vastaa yhtä elokuvan minuuttia.

Maria Kapajeva: Kultakausi, 2020. Yksityiskohta.­

Tuulen viemää (1939) punertaa kautta linjan. Seassa hahmottuu vain muutamia hentoja kultaisia lankoja. Avatarissa (2009) hiukan vahvemmat kultaiset kaistaleet hohtavat valkoisella pohjalla. Avengers: End­game (2019) on jälleen kauttaaltaan ruusuinen.

Taidehistorioitsija Whitney Chadwick on kirjoittanut tekstiilistä feministisen taiteen materiaalina. Aiemmin käsityöhön sekä naisten kotikulttuuriin liitetty tekstiili nousi 1970-luvulta lähtien naisten, kuten Sheila Hicksin ja Magdalena Abakanowiczin, teoksissa taidemaailman marginaalista monumentaaliseksi ja modernin taiteen ilmaisulle vakavasti otettavaksi materiaaliksi. Huomattiin, että naisten kulttuuriin ja kodin piiriin liitetty tekstiili olikin yhtä käypä niin sanotun korkean taiteen ilmaisuvälineenä kuin muut taiteen materiaalit.

Erilaisia kankaita ja niiden symboliikkaa kannattaa tarkkailla näyttelyn nimiteoksessa When the world blows up, I hope to go down dancing (2020).

Teos kääntää ympäri vihreäpukuisen naisen dilemman: nyt tausta saa olla vaihtuva samalla, kun keski-ikäinen nainen irrottelee sitä vasten lempimusiikkinsa tahtiin.

Artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat