Yleisradion Kulttuuricocktailin sivuilla julkaistiin 24. maaliskuuta toimittaja, kirjailija, juontaja Laura Frimanin kolumni otsikolla ”Jokainen tempparitähti ja kombuchabloggaaja ei ansaitse kustannussopimusta”.
Satiirisessa kolumnissaan Friman käsitteli korona-ajan myötä syntynyttä ”taiteiluvillitystä”: sosiaalisen median vaikuttajien eli ”influensserien” innostusta kirjallisuuden, maalaamisen ja aktivismin tekemiseen ilman alojen aiempaa tuntemusta tai koulutusta.
Friman kirjoitti:
”Älkää käsittäkö tätäkään väärin: maalaaminen on terapeuttista ja sekin kaikille sallittua. Silloin kun se johtaa harhaiseen kuvaan itsestä varteenotettavana toimijana suomalaisella kuvataiteen kentällä, se ei ole ok. Tässä tapauksessa pensselit tulisi polttaa roviolla ja hypätä itse perässä. Miten reagoin ihmisten ’siis-niin-ihastuttavaan’ taiteiluvillitykseen? Hankin kostoksi elämäni ensimmäistä kertaa kuvataidetta, siis ihan oikeaa sellaista, koulutetuilta kuvataiteilijoilta.”
Sosiaalisessa mediassa Frimanin kolumni herätti nopeasti kiivasta keskustelua, puolesta ja vastaan. Esimerkiksi monet ammattitaiteilijat jakoivat kolumnia sosiaalisessa mediassa iloiten siitä, että heidän ammattitaitoaan arvostettiin. Että kuvataiteen tekeminen ammatikseen on eri asia kuin ”pastellisävyisen akryylimaaliroiskeen” tuuttaaminen some-kanaviin. Erityisesti keskustelua käytiin Instagramin Stories-julkaisuissa.
Useampi lukija ei kuitenkaan ymmärtänyt kolumnin olevan satiiri.
Sisältösekaannuksen selviytymisopas määrittelee satiirin näin: ”Satiiri on tyylikeino tai tekstin sävy, jonka tarkoitus on kritisoida kohdettaan kärjistysten ja pilkan avulla. Se hyökkää ihmisten tai yhteiskunnan heikkouksia ja paheita vastaan, joita se paljastaa naurun ja huumorin keinoin.”
Joidenkin influensserien mukaan teksti oli sävyltään ylimielinen, pilkallinen ja elitistinen, ja nämä sosiaalisen median vaikuttajatahot ovat saaneet mielipiteilleen runsaasti tukea seuraajiltaan.
Kulttuuricocktailin toimitusta on myös pyydetty poistamaan Frimanin kolumni. Toimitus vastasi kriitikoille Instagramissa, ettei aio sitä tehdä. ”Kulttuuricocktailin toimitus seisoo Frimanin tekstin takana sataprosenttisesti”, he kirjoittivat.
Influensserien kommentit ovat työkseen taidetta tekevien kannalta monin paikoin ongelmallisia, Sanna Lipponen toteaa taidejulkaisu Editissä.
”Kuvataiteen piiriin mahtuu erilaisia tekijöitä, eivätkä ne sulje toisiaan pois. Kuitenkin myös sillä on merkitystä, millä tavalla alalle kouluttautumiselle ja sillä ammattimaisesti työskentelylle annetaan arvoa ja kuinka siitä puhutaan – aivan kuten kaikilla muillakin aloilla”, Lipponen kirjoittaa.
Kolumnista noussut kohu on ollut raskasta, Laura Friman kertoo puhelimessa maanantaiaamuna. Hän on herännyt aamuisin puoli kuudelta pelätessään, mitä hänestä somessa on yön aikana julkaistu.
Laura Frimanilla on pitkä tausta satiiristen kolumnien kirjoittamisesta. Hän kirjoitti monen vuoden ajan Helsingin Sanomien Nyt-liitteeseen kolumneja, joissa hän käytti usein paljon kärkevämpää kieltä kuin nykyisellä Kulttuuricocktailin kolumnipaikallaan. Eikä satiiria silloinkaan välttämättä ymmärretty, Friman toteaa.
”Suuttumuksen määrä on varmaankin vakio, mutta palautteen määrä on nykyään suurempaa.”
Satiirilla on Frimanille ”valtava merkitys”. Hän arvelee omaksuneensa tyylilajin angloamerikkalaisesta kulttuurista, ja innostuneensa erityisesti brittilehtien satiirisista kolumneista.
”En ole maltillinen, analyyttinen, neutraali journalisti”, Friman toteaa, vaikka samaan hengenvetoon korostaakin ihailevansa lajia edustavia kollegoitaan. ”Nautin kärkevyydestä, jopa provosoinnista, mutta ei se saa olla itsetarkoituksellista.”
””Itselle nauraminen ja oman viiteryhmän kriittinen tarkastelu on hälyttävällä tolalla.”
Instagramin kautta Frimanin kolumnin löysi useampi aivan uusi ihminen, jotka eivät olleet Frimanin tekstejä koskaan aiemmin lukeneet. Friman arvelee, että nämä henkilöt eivät ehkä ylipäätään kuluta journalismia kovinkaan paljon, vaan perinteisen median sijaan nimenomaan Instagram on se maailma, josta tietoa ja tyylilajeja omaksutaan.
”Instagramissa on vallallaan tämä uusvilpittömyyden aika, jossa tavoite on koko ajan olla rehellinen ja aito ja vereslihalla. Siinä kontekstissa tällainen teksti on mindfuck.”
Instagram ei Frimanin mielestä ole erityisen huumorintajuinen alusta. Palvelussa toki on erilaisia huumoritilejä, mutta vallitseva kulttuuri on ”hyvin huumorintajutonta ja itsensä vakavasti ottavaa”.
Siksi Instagramin sävyyn tottuneiden oli vaikea ymmärtää, että Frimanin kolumni olisi jotain muuta kuin ilkeää ja ihmisiä osoittelevaa.
Friman korostaa, että hän nimenomaan ei osoitellut kolumnissa ketään tiettyä, olemassa olevaa henkilöä. Sen sijaan tarkoituksena oli osoittaa kulttuurikentän ja yhteiskunnan ongelmakohtia. Monen oli kuitenkin vaikea ymmärtää, ettei ole olemassa ketään kustannussopimuksen saanutta ”tempparitähteä” – ainakaan sellaista, josta Friman olisi tietoinen.
”Ilmiöiden kritisointi versus ihmisten kritisointi oli uusi ajatus monelle. Sekin kertoo tietysti Instan yksilö- ja henkilöbrändikeskeisyydestä.”
”Laajempi ilmiöiden kritisointi on masentavan vierasta”, Friman toteaa. ”Itselle nauraminen ja oman viiteryhmän kriittinen tarkastelu on musta täysin hälyttävällä tolalla tämän geitin perusteella.”
Friman kirjoittaa paljon oman viiteryhmänsä arvoihin sopivia kolumneja, joissa hän on arvostellut esimerkiksi populaarikulttuurin toksista mieskuvaa. Ne eivät kuitenkaan ”kiinnosta ketään”, eli eivät nosta kohua kuten kolumni, jossa kritiikki kohdistuu viiteryhmään itseensä.
”Masentavaa on satiirin lajityypin ymmärtämättömyys. Siinä paljastuu myös sen aktuaalisen tekstin pointti, että ei ole mitään historian ja kontekstin tuntemusta. On sellainen tietty näköalattomuus, ettei osata asettaa kontekstiin.”
Kotimaisten kielten keskuksen Kotuksen erityisasiantuntija Vesa Heikkinen.
Jyrki Lehtola on harrastanut satiiria lehtikolumneissaan vuosikymmenten ajan siinä määrin, että häntä on nimitetty Suomen ilkeimmäksi kolumnistiksi.
”Satiiri on tapa ja mahdollisuus piilottaa itsensä”, Lehtola kertoo sähköpostissa.
Tässä satiiri asettuu vastavoimaksi nykyään suositulle, kirjoittajaan keskittyvälle tunnustuksellisuudelle.
”Satiirissa kirjoittajan omat pienet elämänkokemukset eivät ole merkittäviä, vaan kirjoittaminen sekä tunnustuksellisuuden ja minäposition tuolta puolen esiin kaivettu iloinen ja enemmän tai vähemmän häiriintynyt näkökulma.”
Lehtolankin on vuosien varrella toivottu kirjoittavan enemmän itsestään.
Kolumneista on myös ymmärretty joitain asioita väärin, mutta tämä ei ole Lehtolan mielestä niin ihmeellistä: ”Ainahan sitä itsekin ymmärtää jotain väärin.”
Kysymykseen siitä, ymmärtävätkö suomalaiset satiiria nykyään aiempaa huonommin on Lehtolan mielestä vaikea vastata. Sosiaalinen media yksinkertaisesti tuo väärinymmärrykset aiempaa voimakkaammin esiin.
”Ennen ihmiskunnalla ei ollut mahdollisuutta korottaa väärinymmärrystään sosiaalisen median sankarisuoritukseksi ja pystyi kuvittelemaan, että hyvin ne ymmärtävät satiiriakin, mainio sivistyskansa. Nyt kun sosiaalisen median korkeimmat arvot ovat narsismi ja oman tunteen esittelyn nopeus, väärinymmärrys on rakennettu vastaanoton sisään, koska ajattelulle ei jää aikaa, kun on kiire tuulettaa tunnelmiaan ja omaa olemistaan.”
Kotimaisten kielten keskuksen (Kotus) erityisasiantuntija Vesa Heikkinen pitää kolumnia ylipäätään hankalana lajina, sillä sen sisälle mahtuu niin paljon erilaista tekstiä. ”Kolumni” ei kerro Heikkisen mukaan jutun tyylistä tai sisällöstä vielä paljoakaan. Nykyään harvemmalle käytölle jäänyt pakina-nimi kertoisi lukijalle jo paljon enemmän.
”Tekstilaji on aika määräävä konteksti”, Heikkinen toteaa puhelimessa. Merkityksen tutkimuksessa kiinnitetään tällä hetkellä paljon huomiota siihen, miten erilaisia tulkintoja tekstit voivat erilaisissa konteksteissa saada.
Tekstilajeja on nykyään valtava määrä, ja se asettaa nykyihmiselle melkoisia haasteita, Heikkinen huomauttaa. Muutama vuosi sitten hän osallistui tekstianalyysin käsikirjan tekoon ja laski noin kuusisataa nimettyä tekstilajia.
”Eri tekstilajit antavat kielenkäyttäjille erilaisia mahdollisuuksia ja vapauksia. Sama tekstihän voisi olla vaikka pääkirjoituksena ja satiirisena kolumnina, jolloin merkitys saattaisi kääntyä.”
Frimanin kolumnia tai siitä syntynyttä keskustelua Heikkinen ei ole lukenut, mutta arvelee, että sen nimeäminen pakinaksi olisi saattanut vähentää väärinymmärryksiä.
”Somen puolella on aika yleinen lausahdus, että ironia tai satiiri on vaikea laji”, Heikkinen hymähtää. ”Twitterissähän on moni yrittänyt, ja kyllä siitä on aikamoinen lokasanko niskaan kaadettu.”
Satiirisen tekstin kirjoittaja voi auttaa lukijaa huomaamaan tekstin lajin tuomalla sitä mahdollisimman vahvasti esiin. Etenkään ironian ja satiirin kanssa ei kannata jäädä hienovaraiseen ilmaisuun.
”Jos lähtee satiirin tai ironian tielle niin varminta on lyödä todella kunnolla läskiksi. Osoittaa laji sellaisilla kielellisillä valinnoilla, ettei kukaan, joka hyväntahtoisesti haluaa tulkita, voi tulkita sitä väärin”, Vesa Heikkinen sanoo.
Monesti ongelmana toki on, että teksti tulkitaan väärin aivan tahallaan, etenkin jos se on itselle edullista. Tällöin kokonaisuudesta irrotetaan yksittäisiä lauseita tai tekstipätkiä, jotka ilman kontekstia saattavat näyttää hyvinkin hurjilta.
”Olisin aika varovainen ironia- ja satiirikirjoitteluissa nykypäivänä.”
