Hysteerinen Mozart ja ahdistunut Rautavaara – nämä klassisen musiikin uudet teemalevyt yllättävät - Kulttuuri | HS.fi

Hysteerinen Mozart ja ahdistunut Rautavaara – nämä klassisen musiikin uudet teemalevyt yllättävät

Tällä viikolla arvostelussa myös Soile Isokosken, Osmo Vänskän ja Eero Heinosen huippusuoritukset.

Pianisti Helene Grimaud (vas.) ja viulisti Hilary Hahn tekivät omaperäiset teemalevyt. Niistä huonompi on samalla kiinnostavampi.­

30.3. 14:18

Hilary Hahn ja Mikko Franckin johtama Orchestre Philharmonique de Radio France: Paris. Deutsche Grammophon. ★★★★

Hélène Grimaud ja Camerata Salzburg. Messenger. Deutsche Grammophon. ★★★

Klassisen musiikin teemalevyt rakennetaan usein säveltäjän ja teos­lajin ympärille. Varsinkin vinyyli- tai cd-kokoelmassa kokonaislevytykset ovat perushankintoja: hyllyssä pitää olla kaikki Beethovenin sinfoniat ja vaikkapa kaikki Mozartin pianokonsertot.

Tosin Beethovenin sinfonioita tai Mozartin pianokonserttoja ei aina ole paras kuunnella peräkkäin. Säveltäjät itse yhdistivät pieni- ja suurimuotoisia teoksia konserteissaan. Se onnistuu levyrintamallakin, kun teemoituksessa käytetään joskus väkinäistä ja joskus oivaltavaa luovuutta.

Viulisti Hilary Hahn kokosi yhteen kolme Pariisiin liittyvää teosta. Hélène Grimaud puolestaan etsii metafyysisesti yhteyttä W. A. Mozartin ja Valentin Silvestrovin välillä The Messenger -levyllään.

Hahnin levy on hienoa soittoa ja turvallisen hyvä. Grimaud raastaa ja repii, mutta on tyylinvastaisuuksistaan huolimatta kiinnostava.

Aloitetaan Hahnista. Hän selittää levy­tekstissä, kuinka on palannut Pariisiin vuosittain teini-iästä lähtien ja konsertoinut kaupungissa useimmin Ranskan radion filharmo­nikkojen kanssa. Myös yhteistyö orkesterin nykyisen yli­kapelli­mestarin Mikko Franckin kanssa on jatkunut jo vuosi­kymmeniä.

Pariisi-teemalevyn ainoa ranskalainen kappale on Ernest Chaussonin romanttinen, Ivan Turgenevin inspiroima Poème, josta saadaan kaunis ja linjakas tulkinta. Mikko Franck ja hänen orkesterinsakin ovat parhaimmillaan.

Sergei Prokofjevin ensimmäinen viulukonsertto on Pariisi-levyllä siksi, että teos sai kantaesityksensä säveltäjän silloisessa kotikaupungissa. Tämäkin on viime vuosikymmenten parhaita levytyksiä perusklassikosta, joskin kaipaan Hahnilta hetkittäin rehevämpää venäläissointia Vadim Repinin tapaan.

Einojuhani Rautavaaran jäämistöstä löytyi poikkeuksellisesti ranskaksi otsikoitu Kaksi serenadia -käsikirjoitus, joka oli mitä ilmeisimmin tarkoitettu täyttämään Hahnin ja Franckin pyyntö uudesta teoksesta viululle ja orkesterille. Kalevi Aho täydensi käsikirjoituksen, kantaesitys oli Pariisissa helmikuussa 2019 ja nyt saatiin ensilevytys, josta on kirjoitettu isot otsikot The New York Timesia myöten.

Voit lukea Helsingin Sanomien laajan Hahn-haastattelun tämän linkin takaa.

Viimeisessä teoksessaan Rautavaara punoi serenadeihin mieskuorosävellystensä ja muiden teosten muistumia rauhallisen taidokkaasti.

Mutta toisen serenadin loppu hätkähdyttää: säveltäjän myöhäistuotannon lintukotomainen seesteisyys jää taakse lyhyessä agitato-lopputaitteessa ikään kuin hän hetki ennen kuolemaa lähtisi kiirehtimään vielä johonkin.

Muuta hätkähdyttävää hyvässä, hienosti soitetussa neljän tähden levyssä ei olekaan.

Mozart yllyttää suuretkin pianistit joskus risti­riitoja herättäviin loppu­tuloksiin. HS-kriitikko Seppo Heikinheimo ihaili Glenn Gouldia, mutta passitti esimerkiksi tämän levytykset Mozartin sonaateista ”esittävän historian kauhukabinettiin”. Sinne moni toivottanee myös Hélène Grimaud’n The Messenger-levyn.

Pianisti kertoo levytekstissä todistavansa, että Mozartin dramaattisimmat molliteokset omaavat ”polttavia, ennakoimattomia virtauksia” ja ”epävakaata energiaa”, joka lähestyy jopa ”hysteriaa” ja ”hekumallista kauhua” kauniin pintakerroksen alla.

Fantasiassa d-molli hän soittaa sielu joko aidosti karrella tai hui­keana metodinäyttelijänä.

Tyrmistyttävästi hän lopettaa teoksen A-duurisointuun viimeisen fermaatin kohdalla kymmenen tahtia ennen teoksen loppua ja siirtyy pianokonserttoon nro 20 d-molli.

Levoton tulkinta ei mahdollista kovin tiukkaa yhteistyötä Camerata Salzburg -orkesterin kanssa, mutta ”hermonpäät tulessa” -soitto on silti vangitsevaa varsinkin Beethovenin tähän Mozartin konserttoon tekemissä kadensseissa.

Grimaud’n omaperäinen Mozart-triptyykki päättyy Fantasiaan c-molli. Ote ei yllättäen olekaan enää repivä, vaan forten (voimakkaasti) ja pianon (hiljaisesti) äkilliset vuorottelut sulautuvat resignoituneeseen depressioon.

Valentin Silvestrov näyttäytyy tämän jälkeen ”hajonneen ajan” peililtä Mozart-muistumineen.

Kahtena versiona kuultava The Messenger (1996) on sävelletty Silvestrovin äkillisesti kuolleen puolison muistolle, ja säveltäjä kuvitteli Mozart-muistumien olevan kuin viestejä tuonpuoleisesta. Vasta näissä fragmenteissa Grimaud ei lähesty Mozartia kuumeisen levottomasti vaan myös lohtua tuoden.

Messenger-versioiden välissä kuullaan myös Kaksi dialogia jälkikirjoituksella. Omaperäinen ratkaisu kaikkiaan: hysteerisen Mozart-soiton jälkeen nykymusiikki tuo levylle sisäistä rauhaa.

Grimaud teki aikoinaan hieman vastaavan Credo-teemalevyn mestarillisemmin ja vähemmän kiistanalaisesti yhdistelemällä Beethovenia, Pärtiä ja Coriglianoa.

Nyt Mozart-toteutus saa kaksi tähteä, Silvestrov-soitto ja konseptin rohkeus neljä. Yleisarvosana olkoon siis kolme tähteä, vaikka levy on kaikkea muuta kuin keskiverto.

The Messenger on kiistanalaisia ­osiaan suurempi kokonaisuus.

Kriitikon valinnat: Näillä levyillä loistavat Soile Isokoski, Osmo Vänskä ja Eero Heinonen

Richard Strauss: Ariadne auf Naxos. Rooleissa mm. Soile Isokoski, Johan Botha. ★★★★

Vuonna 2015 Soile Isokoski ilmoitti HS:n haastattelussa, että ei enää sitoudu uusiin maailmalla viikkojen läsnäoloa vaativiin oopperaohjauksiin. Nyt julkaistu vuoden 2014 Richard Straussin Ariadne auf Naxosin livetaltiointi Wienin valtionoopperasta (Orfeo) todistaa, että Isokoski oli huippukunnossa. Hän ei ole eikä halua olla diivamaisen primadonnan roolissa sellainen pyhä kauhu kuin Karita Mattila – sekin kuuluu hetkittäin rooliin – vaan kaikki on kaunista, sydämellistä ja tasapainoista, kuten Isokoskella aina. Miehitys on muutenkin erinomainen Johan Bothasta Sophie Kochiin.

Wienin filharmonikot soittaa arkitöissään Wienin valtionoopperan orkesterina kuten Christian Thielemann sitä johtaa: ihanan mehevällä sointikirjolla, mutta ei maailman tarkimmin.

Gustav Mahler: sinfonia nro 10. Osmo Vänskä ja Minnesotan orkesteri. Bis. ★★★★

Gustav Mahlerin viimeisen sinfonian orkestrointi jäi kesken, mutta Deryck Cooke ja kumppanit ovat tehneet luurankomaisen esitysversion, jossa säveltäjän intentio välittyy. Osmo Vänskän levytys on jo saanut täydet viisi tähteä Guardianista The Timesiin, ja lähellä se on nytkin.

Esityksen vääjäämätön loogisuus saa ihmettelemään, miksi Mahler joutui miettimään sinfonian osien järjestystä. Näinhän se on pakko olla: hitaat osat aloittavat ja lopettavat teoksen, toinen ja neljäs osa ovat sähäkkiä ja osin katkeranironisia scherzoja ja kaiken keskellä on lyhyt Purgatorio, kiirastuli.

Vänskän tapaan hiljaisimmat kohdat soivat todella hiljaa ja pohjustavat suuret nousut. Jos jotain vielä kaipaisin, niin vielä hitusen germaanisempaa sointikulttuuria esimerkiksi Sir Simon Rattlen ja Berliinin filharmonikkojen levytyksen tapaan.

Jean Sibelius: Piano Music. Eero Heinonen. Piano Classics. ★★★★

Eero Heinonen levytti viisi cd:tä Sibeliuksen pianotuotantoa yli 20 vuotta sitten Warnerin Finlandialle hyvin ja hartaasti. Välillä saattoi kaivata vähän enemmän sibeliaanista pojanmieltä.

Vuonna 2015 Heinonen äänitti Sellosalissa valikoiman, josta saatiin vasta nyt yhden cd:n julkaisu Brilliant Classicsin alamerkillä Piano Classics. Varhaiset impromptut opus 5 soivat hivenen entistä notkeammin ja pianistisesti kiitollinen viides impromptu erityisen herkullisesti.

Sonatiinissa fis-molli entistä kirkkaampi ja syvempi äänitys tekee terää, vaikka Heinonen esitti keskiosan eli Largon ehkä jopa vaikuttavammin Finlandia-levytyksessä.

Puu-sarjassa (opus 75) vanhempi äänitys soi kuin kauempaa ja kaikuisammin, mikä toi puiden havinat ehkä runollisemmin esille.

Kymmenen kappaletta opus 24 vahvistaa vaikutelman: tilaa ja atmosfääriä vaativat miniatyyrit hyötyvät vanhemmasta äänityksestä, fyysisyyttä ja kouriintuntuvuutta vaativat miniatyyrit tästä levytyksestä.

Strings & Hammers, The McCormic Perucussion Group. Ravello. ★★★

The McCormick Percussion Group ja viulisti Sini Virtasen Strings & Hammers -trio saivat yhteislevyllä ”riippumattomia muusikkoja” tukevan Global Music Awards -kultamitalin uuden klassisen musiikin sarjassa.

Viideltä säveltäjältä tilatut teokset Emily Kohista Jarkko Hartikaiseen purkavat ­levytekstien mukaan ahdistusta Yhdys­valtain politiikasta, rasismista ja ilmastonmuutoksesta. Jo kokoonpanojen hieman harvinaisempi yhdistelmä tuo levylle kiintoisia sointivärejä, joskin aivan jokainen 10–20 minuutin teos ei ole informaatiotiheydeltään tai omaperäisyydeltään kaikkein muistettavinta laatua.

Hartikaisen Sini Virtaselle ja lyömäsoittajille kirjoittama napakka Ice Concerto alkaa helppotajuisella nousevan sävelkulun toistolla, mutta laittaa musiikillisen jäätikön vähitellen ikään kuin sulamaan ja jopa höyrystymään.

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat