Millä perusteella kriitikot valitsevat Helsingin Sanomissa arvosteltavat levyt – ja miksi Antti Tuisku haukuttiin kaksi kertaa peräkkäin? - Kulttuuri | HS.fi

Millä perusteella kriitikot valitsevat Helsingin Sanomissa arvosteltavat levyt – ja miksi Antti Tuisku haukuttiin kaksi kertaa peräkkäin?

Neljä tähteä on Helsingin Sanomissa yleisin levyarvostelu kaikissa musiikinlajeissa, mutta Antti Tuisku ja Valeri Gergijev voivat saada mitä vain yhdestä tähdestä viiteen.

Sellisti Steven Isserlisin uusin levy sai HS:n arvostelussa viisi tähteä. Antti Tuiskua ylistettiin viime vuonna, mutta uusimmat julkaisut saivat yksi ja kaksi tähteä.­

3.4. 2:00 | Päivitetty 3.4. 10:10

Ärsyttävä tähtijärjestelmä! Tein tällä viikolla Helsingin Sanomien klassisen musiikin levysivun, johon tuli kolmen ja neljän tähden levyjä, kun tähtijärjestelmä on yhdestä viiteen.

Tähdet kertovat niin vähän. Ne kolmen tähden levyt eivät olleet tasapaksuja vaan sisälsivät huikeita ansioita ja suuria heikkouksia. Mutta sen tietääkseen pitää lukea koko arvostelu.

Jos numeroita halutaan, kouluarvostelu 4–10 olisi parempi.

Tähdet paljastavat kuitenkin, missä määrin kriitikko on suosittelija ja heikkojenkin levyjen kritisoija. Tätä pohti kriitikkomme Oskari Onninen havaittuaan joulukuussa monta neljän ja viiden tähden klassisen musiikin ja jazzin levyä arvioissamme.

Neljän tähden ylivalta on sinänsä hätkähdyttävä kaikissa musiikinlajeissa. Vuonna 2018 kollegani Samuli Tiikkaja laski kolumnissaan, että vuoden aikana HS arvosteli 165 levyä, joista peräti yli puolet eli 105 sai neljä tähteä.

Barokkimusiikin spesialisti Aapo Häkkinen sai levyjensä yhteisarvostelussa äskettäin neljä ja viisi tähteä.­

Tein genretarkastelua alkuvuoden arvioista. Neljän tähden ylivalta jatkuu, mutta sen takaa paljastuu eroja. Viiden tähden levyt painottuivat myös alkuvuonna lähinnä klassiseen musiikkiin ja jazziin. Klassisesta musiikista on alkuvuonna löytynyt jo kuusi viiden tähden levyä!

Kolmen tähden levyjä jazzissa ja klassisessa on arvosteltu selvästi vähemmän kuin neljän tähden levyjä. Muissa musiikinlajeissa kolme tähteä on suunnilleen yhtä yleinen kuin neljä tähteä.

Kahden ja yhden tähden arvosteluja tehdään lähinnä listapopista – ainakin jos artisti on Antti Tuisku, joka sai singlestään vain yhden tähden tammikuussa ja ep-levystä kaksi tähteä helmikuussa.

Onninen jatkoi haastettaan keskustelussa.

”Ajattelen, että kriitikoiden pitäisi mieluummin kertoa niistä julkaisuista, jotka on tärkeitä ja perustella sitä, ei niistä, jotka on parhaita.”

Hän myönsi, että usein tärkeät ja parhaat ovat myös sama asia.

Mutta mikä on kullekin kriitikolle tärkeä levy ja onko tässä eroja? Tein kyselykierroksen kollegoille. Suurimmat erot näyttivät löytyvän siitä, onko musiikin kaupallinen potentiaali kriitikolle sen tärkeyden osoitus.

Populaarimusiikissa 1970-luvun rock-kriitikon ”huoneentaulu” tai ehkä sellaisen parodia löytyy Timo Kanervan kynästä Platat-kirjassa (Soundi-kirjat).

”Tuntemattomia kehaise, kulttibändejä ylistä, mutta ne jotka menestyvät, hauku ryttyyn! Ote rock-kriitikon huoneentaulusta? Eipä toki, vaikka useinhan saa huomata, etteivät arvostelijoiden mieltymykset käy yhteen suuren yleisön maun kanssa.”

Tärkeiksi koetut artistit kuten Patti Smith ja Captain Beefheart useimmiten arvosteltiin, olivat levyt hittejä tai eivät. Pinnallisin listamusiikki kuten Bay City Rollers, Mud ja Sweet saatettiin jättää huomiotta.

Tässä on tapahtunut muutos. Populaarimusiikin kriitikot poimivat listahittejä arvioitavaksi entistä useammin.

”En pidä valtavirtaa musiikillisesti kovinkaan kiinnostavana, mutta ajattelen sen kertovan kiinnostavia asioita yhteiskunnasta ja kulttuurista ja siksi sen analyysi on niin tärkeää”, Onninen perustelee.

Hän puhuu kriitikkouden muutoksesta suoratoistoaikana ja vinkkaa Harper’s-lehden esseeseen aiheesta. Lopputulema: hän päätyy usein valitsemaan levyt siltä pohjalta, että ihmiset ”tuntisivat levyn ja kuuntelisivat sitä anyway. Ajattelen sen usein olevan journalistisesti tärkeämpää kuin kertoa omista suosikeistani”.

Ja kun suosikkejakin tulee käsiteltyä, tähtikirjo on dynaamisesti käytössä yhdestä viiteen.

Arttu Seppänen tekee valinnat osin toisin ja suomen- sekä englanninkielisen musiikin ulkopuolelta.

”Yhtenä viimeaikaisena tavoitteena on ollut lisätä ei-länsimaisen musiikin käsittelyä. Haluaisin, että myös marginaalisempaa kamaa huomioidaan eri ikäisiltä tekijöiltä ja laajasti eri genreistä.”

Silti hän halusi vielä Onnisen yhden tähden Antti Tuisku -singlearvion jälkeen kirjoittaa saman singlen sisältävästä seitsemän laulun Master Workout -ep:stä kahden tähden arvion. Osin se johtui siitä, että odotukset olivat kovat. Hänkin ihaili viime vuoden albumia Valittu kansa, joka sai Onniselta täydet viisi tähteä.

”Tuisku on siirtynyt artistina sellaiseen luokkaan, että häneltä tuleva uusi musiikki on uutinen. Se voi olla tosi timanttia tai ihan tosi paha huti, ja tässä tapauksessa kyse oli jälkimmäisestä”, Seppänen selittää.

Tuiskun ajoittaista riskinottoa hän arvostaa ja toivoo mieluummin sitä kuin turvallisuushakuista hittioptimointia.

Antti Tuiskun single sai tammikuussa yhden tähden ja ep-levy helmikuussa kahden tähden arvostelun.­

Klassisilta ja jazz-arvioilta Onninen toivoisi suosittelujen sijasta ”kattavaa kuvaa” siitä, mitä näissä genreissä tapahtuu.

”Haluan tietää, mitkä ovat ne levyt, joita kaikki ovat odottaneet – eihän ne nyt voi olla kerta toisensa jälkeen erinomaisia!”

Klassisen musiikin kokenein levyarvostelija Jukka Isopuro ja jazzista sekä muista musiikinlajeista kirjoittava Harri Uusitorppa pitävät ”kattavan kuvan” tarjoamista noista genreistä mahdottomana. Levysivu on pienentynyt tabloidikokoon ja kirjoitusvuoroja tulee harvemmin kuin ennen.

”Mitä kaikki odottavat” -fiilis keskittyy klassisessa musiikissa myös ehkä enemmän säveltäjien kantaesityksiin oopperataloissa ja konserttisaleissa kuin niistä myöhemmin tehtäviin levytyksiin.

Ensisijaisia valintaperusteita ovat Isopurolle kotimaisuus tai merkittävä suomalaispanos, uusi musiikki, harvinaiset löydöt, ajankohtaiseen keskusteluun liittyvä levy sekä aikaisemmin näkemyksellisyytensä ja laatunsa osoittaneet muusikot.

”Markkinointiin, hypetykseen tai etukäteiskohuun en kiinnitä mitään huomiota.”

Valtavasta massasta levysivulle tulee kuuntelujen ja partituureihin perehtymisen jälkeen valituksi usein neljän ja viiden tähden levyjä, vaikka Isopuro on tarvittaessa ankara konserttisalissa ja joskus levysivullakin.

Kapellimestari Valeri Gergijev on klassisen musiikin ”Antti Tuisku” ainakin tehdessään kriitikoiden mielestä vuoroin viiden ja yhden tähden levyjä. Viimeksi Isopurolta irtosi hutaisten tallennetulle Gergijev-levylle kaksi tähteä.

”Siinä meni paikka joltakin neljän tähden levyltä”, hän kuitenkin harmittelee.

Uusitorpan valintaperusteet ovat pitkälti samoja, mukana myös yllätykselliset tason nostot ja uusien nimien jatkuva esiintuonti. Jos Verneri Pohjola tai Iiro Rantala tekisi huonon levyn, kyllä sekin kerrotaan. Tuntemattoman jazzartistin epäonnistuminen voidaan jättää arvioimatta.

”Jonkin levyn valitseminen jonkin toisen sijasta on monipolvinen ja yhteismitaton prosessi, jota ei voi yksinkertaistaa eikä kaavioida, koska tilanteet ja journalistinen kiinnostavuus vaihtelevat”, Uusitorppa pohtii.

”Levysivu on myös kokonaisuus, jonne ainakin itse pyrin valitsemaan eri genren levyjä – ja jazzistakin erilaisia tyylejä.”

Kansanmusiikki saa myös hyvin tähtiä. Sitä ja monta muuta musiikinlajia arvostelee esimerkiksi uutispäällikkömme Mari Koppinen, joka nostaa levysivulleen yhden tai kahden tähden levyjä vain harvoin.

”Pyrin valitsemaan ajankohtaista ja kiinnostavaa musiikkia genreistä ja artisteilta, joita muut kriitikkomme eivät juurikaan arvostele. Ja harrastan voimakasta ennakkovalintaa.”

Oma arvostelijaurani alkoi nuorena Soundin avustajana, ja suuret odotukset olivat varmasti valintaperuste. Kun U2 petti odotukseni Zooropa-levyllä, en sivuuttanut sitä vaan annoin vähemmän kuin kolme tähteä.

Mutta klassisessa musiikissa ”kahden tähden” arvostelu on kieltämättä yleisempi konserteissa kuin levytyksissä. Tämän viikon levysivullani oli kahdenkin tähden tasoa, mutta vain levyillä, joissa oli myös merkittäviä neljän tähden saavutuksia. Tuloksena oli silloin kolmen tähden arvio.

Olenko siis suosittelija vai kuraattori? Kaiketi molempia. Mutta rajankäynti on kiinnostava, ja monet kriitikkomme pohtivat asiaa taustakeskusteluissamme paljon laajemmin. Toivottavasti niistä pohdinnoista syntyy uusia esseitä ja podcasteja.

Samalla pääsemme kertaamaan myös perusasian: voiko niin monimuotoista taidelajia kuin musiikkia oikeasti kategorisoida tähdin? Ja onko neljän tähden ylivaltaan vuosikymmenestä toiseen johtava viiden tähden asteikko paras mahdollinen?

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat