Olennaista on se, miten musiikkia käytetään – hällä väliä, onko se niin sanotusti hyvää vai huonoa - Kulttuuri | HS.fi

Olennaista on se, miten musiikkia käytetään – hällä väliä, onko se niin sanotusti hyvää vai huonoa

Tommi Uschanov muistuttaa, että vasta äänilevy loi maineen Vivaldin Neljälle vuodenajalle.

Kirjailija Tommi Uschanov kuvattuna vuonna 2017.­

6.4. 14:19

Esseet

Tommi Uschanov: Kuinka musiikkia käytetään. Teos. 208 s.

Aika ajoin Helsingin Sanomiinkin kirjoittava esseisti, kirjailija ja suomentaja Tommi Uschanov avaa kiinnostavia näkökulmia musiikkiin tiiviissä esseekokoelmassaan Kuinka musiikkia käytetään. Nimensä mukaisesti kirjoituskokoelma tarkastelee musiikkia tietyssä kulttuurisessa ja yhteiskunnallisessa kontekstissa, eikä Uschanov sinänsä listaa omia suosikkejaan tai puolustele omien mieltymystensä paremmuutta suhteessa jonkun toisen preferensseihin.

Keskeistä Uschanovin katsannossa on se, miten, missä ja miksi musiikkia – tyylisuunnasta tai genrestä riippumatta – ylipäänsä käytetään. Hänen mielestään ei ole hedelmällistä tai palkitsevaa pohtia, onko käytettävä musiikkia huonoa vai hyvää.

”Taidekäsitys, jossa on joukko nerojen luomia mestariteoksia, jotka kaikkien kuuluu tuntea ja joiden rinnalla muu taide ja muu elämä on jonkinlaista toissijaista taustakohinaa, on minulle vieras”, Uschanov kirjoittaa. ”Erityisen epämiellyttäväksi koen tilanteet, joissa musiikkia, josta pidän, nostetaan painamalla jotakin toista musiikkia sen rinnalla alas.”

Uschanov ei siis halua hifistellä hyvän maun ylimpänä apostolina.

Neljästä laajemmasta esseestä rakentuva Kuinka musiikkia käytetään keskittyy paljolti niihin teknisiin ja teknologisiin keksintöihin, jotka ovat muuttaneet musiikin luonnetta, saatavuutta ja käyttöä arjessa. Uschanov esimerkiksi tähdentää aivan oikein, kuinka äänilevy tallennusmuotona on vaikuttanut sekä musiikin kirjoittuvaan historiaan että esiintyjän tai säveltäjän suosioon, koska pohjimmiltaan se on paljon muutakin kuin pelkkä formaatti.

Väitteensä tueksi hän on löytänyt oivan esimerkin. Varsin monet nimittäin luulevat, että Antonio Vivaldin viulukonserttosarja Neljä vuodenaikaa on kuulunut jo iät ja ajat klassisen musiikin pyhään kaanoniin, jota muotivirtaukset tai uudet löydöt eivät juuri muuta. Näin ei kuitenkaan ole.

Uschanov muistuttaa, että yhdysvaltalaisen viulistin Louis Kaufmanin levytys vuodelta 1948 nosti teoksen ja säveltäjän lähes yhdessä yössä tuntemattomuudesta tähdeksi. Alle kymmenessä vuodessa Neljä vuodenaikaa nousi ”historian hämäristä osaksi klassisen musiikin perusohjelmistoa”. Sitä ennen vain barokkimusiikkiin erikoistuneet tutkijat olivat tunteneet Vivaldin ja tämän tuotannon.

Uschanov avaa kiitettävästi myös sellaista tanssimusiikin yhtä hämärähköä kattokäsitettä ja heikosti tunnettua genreä tai kategoriaa, joka tunnetaan nimellä Belgian Popcorn. Edm:ää ennakoinut kategoria tarjoaa hivenen hidastetussa muodossa svengipaloja mitä erilaisimmista musiikkityyleistä ja -lajeista.

Tärkeintä on, että niiden tahdissa jaksaa tanssia koko yön, siksi biiseistä on viety napsu pois nopeudesta. Uschanovin mukaan huomionarvoista on, että kuuntelijan suhteesta Belgian Popcorniin puuttuu ”kokonaan historiallinen ja skolaarinen kiinnostus kuunneltavaan musiikkiin”.

Olisi suonut, että kirjaan olisi mahtunut enemmänkin näitä konkreettisia ja valaisevia esimerkkejä.

Esseekokoelma Kuinka musiikkia käytetään on monella tapaa virkistävä kirja, koska se soi eri sävelkorkeudella kuin useimmat musiikkikirjat. Uschanov tarkastelee rohkeasti sitä paradigman muutosta, joka liittyy oleellisesti musiikin kuuntelemiseen.

Radio, gramofoni, äänilevy ja suoratoisto ovat tuoneet musiikin kuuntelijan iholle ja tehneet siitä yhä enenevässä määrin yksityisen kokemuksen. Se on loitontanut kuuntelijan konserttitapahtuman kollektiivisesta kokemuksesta.

Olisin toivonut Uschanovin perkaavan perusteellisemmin tämän muutoksen merkitystä. Samoin olisin kovin mieluusti lukenut syvällisen analyysin musiikkimakua usein ohjaavasta esteettisestä tekopyhyydestä. Nyt Uschanov kuittaa sen vain ohimennen lyhyellä maininnalla.

Niin ikään esseiden järjestystä olisi voinut pohtia tarkemmin. Kokoelma alkaa kohteen teoreettisella määrittelyllä, joka jää kuitenkin kovin hajanaiseksi ja atomistiseksi eikä imaise lukijaa kerronnan virtaan. Jää osin epäselväksi, minkälaista omaa teoriaa Uschanov tästä tilkkutäkistä on oikein kutomassa. Paremmin jäsenneltynä luku olisi sopinut kokoelman viimeiseksi esseeksi.

Mielenkiintoisen nippelitiedon tarjoajana Tommi Uschanov onnistuu sen sijaan paremmin. Harva on esimerkiksi älynnyt että Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 2016 saanut Bob Dylan on ”ensimmäinen nobelisti, jonka tuotanto on levinnyt maailmalle ensisijaisesti alkukielellä, ei käännöksinä”.

Mitä enemmän Uschanov malttaa puhua omissa nimissään sitä antoisammaksi teksti käy.

Artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat