Myytti ryyppäävästä ja öykkäröivästä finnjävelistä istuu yhä tiukassa Ruotsissa - Kulttuuri | HS.fi

Myytti ryyppäävästä ja öykkäröivästä finnjävelistä istuu yhä tiukassa Ruotsissa

Ruotsinsuomalaisen yhteisön synkät salaisuudet nousevat pintaan Milka Hakkaraisen dekkarissa.

Milka Hakkaraisen esikoisromaani sijoittuu ruotsinsuomalaiseen tehdasyhteisöön.­

9.4. 11:41

Romaani

Milka Hakkarainen: Ei verta rantaa rakkaampaa. Myllylahti. 372 s.

Milka Hakkarainen on Ruotsissa vuosia työskennellyt toimittaja ja suomen kielen opettaja.

Niinpä on luontevaa, että myös hänen esikoisromaaninsa on ruotsinsuomalaiseen teollisuusyhteisöön sijoittuva dekkari.

Jan Peranto on Skutskärin suomalaisyhteisöstä tuleva tukholmalaispoliisi, joka mielellään häivyttäisi koko ruotsinsuomalaisen perimänsä. Etunimestäänkin hän on pudottanut i-kirjaimen pois, jotta nimi kuulostaisi ruotsalaiselta. Enon hautajaiset tuovat hänet kuitenkin vielä kerran takaisin kotikonnuille, joita hallitsee Stora Enson sellutehdas, Gävlen lähistöllä sijaitsevan Skutskärin pääasiallisin työnantaja.

Rosa Riemunen on menneisyyden erheen vuoksi potkut saanut entinen rikostoimittaja, joka on muuttanut Skutskäriin työskennelläkseen pienelle suomenkieliselle paikallislehdelle. Hänet lähetetään tekemään juttua paikallisesta Suomiseurasta.

Sattumoisin Rosa osuu keskelle Janin enon muistotilaisuutta ja päähenkilöt tapaavat toisensa. Rosa ei voi sietää sarkastista poliisimiestä, eikä arvaa päätyvänsä vielä yhteistyöhön tämän kanssa.

Päähenkilöt vie yhteen Janin isoäidin yllättävä kuolema. Rosaa alkavat kiinnostaa lisäksi seudulla vuosikymmenien mittaan tapahtuneet oudot katoamiset. Jan puolestaan tyrii Tukholmassa ja joutuu passitetuksi takaisin Skutskäriin odottamaan poliisijohdon päätöstä kohtalostaan. Esimies pyytää häntä lisäksi tutkimaan epävirallisesti Skutskärin kadonneita, joista yksi on Janin isoisä.

Ei verta rantaa rakkaampaa on hyvin perinteinen, jopa vanhanaikainen dekkari, jossa tarina rakentuu menneisyyden salaisuuksille ja sisäänlämpiävän yhteisön halulle pitää ne piilossa. Poliisi ja toimittaja rikosta tutkimassa ei ole sekään uusi konsepti.

Mutta yhä enemmän trillereiden suuntaan kallistuvien nykydekkarien huomionhakuisessa rintamassa Hakkaraisen romaanin vanhakantaisuus tuntuu jopa piristävältä. Kirja tuo mieleen takavuosien SaPo- ja Salamasarjat, joissa se hyvinkin muutama vuosikymmen sitten olisi saattanut ilmestyä.

Kiinnostavinta romaanissa ei silti ole dekkarijuoni, vaan Hakkaraisen pohdinnat ruotsinsuomalaisuudesta sekä Ruotsiin aikoinaan muuttaneiden ja heidän jälkeläistensä suhtautumisesta itseensä ja perintöönsä. Näiden siirtolaisten elämää on pitkään varjostanut ja muokannut valtaväestön syrjintä ja ennakkoluulot. Myytti ryyppäävästä ja öykkäröivästä finnjävelistä istuu yhä tiukassa.

Nurkkakuntainen eristyneisyys ja hieman pikkumainenkin ylpeys omista juurista sekä ruotsalaisuuden halveksiminen ovat seurausta suhtautumisesta ruotsinsuomalaisiin. Samoin kuin Janin halu kieltää juurensa kokonaan ja sulautua ruotsalaisiin muun muassa kantaruotsalaisen kihlatun avulla.

Sellunhajuisen suomalaistaajaman ja sen ympyröiden kuvaaminen sujuu myös Hakkaraiselta hyvin.

Oman kulttuuriperinnön myönteisten ja kielteisten piirteiden rehellinen rekisteröinti sekä itsensä hyväksyminen ovat Ei verta rantaa rakkaampaa -romaanin keskeiset teemat rikosjuonen ohella, mikä tekee siitä tavallista dekkaria hieman sisällökkäämmän.

Helsingin Sanomien palkinto vuoden parhaalle esikoisteokselle jaetaan marraskuussa.

Artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat