Näyttelijä-muusikko Malla Malmivaara löysi suomen­kielisen klubipopin ja teki kauden viehättävimmän kotimaisen albumin - Kulttuuri | HS.fi

Näyttelijä-muusikko Malla Malmivaara löysi suomen­kielisen klubipopin ja teki kauden viehättävimmän kotimaisen albumin

Sulkuaikaan sopiva kotikuuntelutanssilevy ei yllä huippusinglejensä tasolle, vaikka ajankohtaisia aikuisnostalgiasoundeja viilattiin Helsingin klubipyhättö Post Barissa, kirjoittaa kriitikko Aleksi Kinnunen.

Malla Malmivaaran tuore albumi kuvastaa bileistä ja klubeista tyhjentynyttä kevättä.­

13.4. 13:47 | Päivitetty 13.4. 17:12

Albumi, pop / elektroninen

Malla: Malla. Solina. ★★★★

Suomeksi laulettu klubi­musiikki tai klubi­kulmainen pop­musiikki on jotain, joka herättää lähinnä kyseenalaisia muistoja pitkään trendinä velloneelta 1990-luvulta Aikakoneen, Movetronin ja Janitan hahmoissa.

Suomen kieli on ollut kotimaisessa popissa viime vuosina suorastaan tylsyyteen asti lähes pakotetun kaltainen opportunistinen menestysresepti. Klubimusiikkipuolella suomi edustaa taas selvää harvinaisuutta ellei peräti sukupuuton partaalla kituvaa lajityyppiä.

Tuntuu kaukaiselta ja samalla virkistävältä kuvitella vaikkapa Studio Killers laulamassa ”Jennistä” tai Alma ”huippujen jahtaamisesta”.

Näyttelijänä parhaiten tunnettu Malla Malmivaara nivoo perjantaina ilmestyvällä hienolla albumillaan suomen kielen tyylikkäästi toteutettuihin klubisävyihin tavalla, joka kuulostaa parhaimmillaan häkellyttävän vetoavalta.

Malla-levy osuu myös vahvasti trendiin, vaikka albumia on tiettävästi työstetty parin vuoden ajan: diskobuumi oli ulkomaisessa valtavirtapopissa viime vuoden näkyvin ilmiö Dua Lipan, Lady Gagan ja Roisin Murphyn loistavien albumien myötä. Kotimaan indiekentällä diskosävyjä suodattivat musiikkiinsa Maustetytöt ja Litku Klemetti.

Malmivaara on julkaissut aiemmin musiikkia vähälle huomiolle jääneessä Belle Who -projektissa. Tuoretta albumia voi kuitenkin pitää uutena alkuna ja lanseerauksena, ellei jopa pienimuotoisena manifestina: niin raikkaasti ja vaivattoman oloisesti levy elvyttää henkiin jotain kadotettua ja kaivattua.

Malmivaara on työstänyt disko- ja house-sävyistä klubipopalbumiaan yhdessä Lauri Tähkän Revohka-yhtyeessä kitaraa soittavan Jarkko Kumpulaisen kanssa. Yhteistyö on jatkunut Belle Whon ajoilta.

Malmivaara ja Kumpulainen ovat tuottaneet, säveltäneet, sanoittaneet ja soittaneet levyn pitkälti kaksin. Konesoinnin jatkoksi raukeusdiskossa kuuluu rumpuja, viuluja sekä huilua soittava Jimi Tenor Ootko valmis -kappaleessa.

Tulos on paikoin ja parhaimmillaan niin tyylitajuisen vakuuttava, että herää oitis epäily Malmivaaran esikoissinglen Sabrinan uudelleen miksanneen Jori Hulkkosen mukanaolosta (hän ei ole mukana) – etenkin, kun albumin julkaisee turkulainen indieyhtiö Solina.

Levyn selvin puute on juuri Sabrina-remixin, parin vuoden takaisen fantastisen kesäkappaleen, puuttuminen kokonaisuudesta. Jos levyn toisena kappaleena kuultava alkuperäisversio on ollut tekijöilleen tärkeä, remiksin olisi voinut ujuttaa vaikka albumin loppuun.

Herkullisimmat hetket on korkattu jo singleinä, mutta kuplia poreilee yhä: viimevuotinen Samaan huoneeseen ja tämän kevään Miksi oottaisin hyväilevät pieninä tapauksina. Niiden rinnalla muu albumi kuulostaa selkeästi vaisummalta, mutta ei huonolta.

Musiikilliseksi referenssiksi on helppo nostaa Molokon sekä yhtyeestä soolouralle erkaantuneen Roisin Murphyn tuotannon. Etenkin äänitettyjen jousien uljaasti kieputtama Miksi oottaisin tai klubihenkisesti koukkiva Tilaa säihkyvät silkkaa Molokoa.

Notkeat house- ja diskosävyt henkivät parinkymmenen vuoden takaista aikuisnostalgiaa it-kuplavuosilta ja Koneisto-festivaalin edistysuskoisilta päiviltä. Tässähän aivan nuortuu eli taantuu.

Mallan albumia voisi sovitella myös osaksi päivän house-buumia, mutta siihen levyn revittelystä pelkistetty musiikki soi turhan kohteliaana.

Dj Roberto Rodriguez on tuottanut kaksi albumin sulavasta linjasta eniten poikkeavaa kappaletta (Irti, Ootko valmis). Rodriguez liittyi projektiin miksattuaan version Mallan Tilaa-kappaleesta.

Levyn tanssisoundia testattiin ja viilattiin kuulemma Helsingin klubipyhättö Post Barissa. Siitä huolimatta vähäeleinen musiikki suorastaan väistelee juhlintaa.

Hillittyyn linjakkuuteen, ilmavuuteen ja kiertoon perustuva musiikki liippaa kaihoisuuden osalta Italians Do It Better -yhtiön kyyneldiskoa, tuota sateisten ajokaistojen lumoavaa itsesäälimusiikkia.

Mallan kuuloketanssialbumi kuvastaakin bileistä ja klubeista tyhjentynyttä kevättä. Kangastus tanssilattiasta välkehtii lähinnä mielen sopukoissa lenkkipolulla.

Yksin kappalemateriaalin osalta levyltä voisi nipistää tähden tai puolikkaan pois. Niin paljon on kuitenkin innostavaa, raikasta ja hyvin tehtyä, että syntyy tarve pyöristää ylöspäin.

Kriitikon valinnat: Safiran lumoava omakustannehitti ja vaisu Vikman

Ep, pop

Safira: Palasiks. Omakustanne. ★★★

19-vuotias espoolainen Sani Helin eli Safira vastaa debyytti-ep:llään alkukevään vastusta­mattomimmasta kotimaisesta kappaleesta. Nimibiisi Palasiks on häkellyttävän ihana ja raikas, täysin pakoton suomeksi laulettu R&B-helmi, jonka minimalistista ekonomisuutta voi veistellä vaikka DIY-versioksi Megan Thee Stallionin ja Beyoncén Savagesta - trap-sanailusta ja indiepop-henkisestä hyräilystä kasvava nimibiisi sekä En kaipaa jatkavat oikeastaan siitä, mihin Nelma U ja Ibe jäivät alkuvuoden huippukappaleellaan. Neljän eri tuottajan kanssa työstetty kuuden biisin omakustanne ei yllä nimikappaleen tasolle, mutta innostus on selvä.

Single, pop

Erika Vikman: Häpeä. Mökkitie Records. ★★★

Erika Vikmanin myöhemmin tänä vuonna ilmestyvä albumi on ollut ainakin tähän asti vuoden odotetuin kotimainen poplevy. Pankin räjäyttänyt Syntisten pöytä nappaa kaiken järjen mukaan kuukauden päästä vuoden kappaleen Emma-pystin. Kieli pitkällä odotetun Häpeän pinta kiiltää siloteltuna kuin Weekndillä. Etukenossa kaahaava biitti muistuttaa Flashdancen Maniacista, ja kitarat tiluttavat ironisesti. Vikman luonnehti itse kappaletta paita pois -materiaaliksi, mutta Mökkitien biisihautomon tuoreus hyytyy omaleimaisten nostatusten puutteessa peruskelvoksi radioiskelmäksi taksin takapenkille. Vähän vaisu oli myös kappaleen lähtö Spotifyssa.

Albumi, pop

London Grammar: Californian Soil. Metal & Dust. ★★★

Flow’ssa 2017 hurmannut brittiläinen tunnelma­indietrio London Grammar julkaisi viime vuosikymmenellä kaksi tasavahvaa albumia. Hannah Reidin kiehtova laulusoundi ja leijailevan elektroninen indietuotanto kuulostavat edelleen osuvalta yhdistelmältä, vaikka tulos muistuttaa kitaroineen, jousineen ja rytmeineen riipaksi asti 2000-luvun alkupuolen Zero 7:stä. Perjantaina ilmestyvä kolmas albumi kääntää sointia aavistuksen ulospäin sykkivämpään suuntaan. Selvästi oman kuulijakuntansa löytänyttä Yhtyettä voi pitää uustylsän modernin sijaan, jos ei lähiretrokiinnostavana, niin lajityypin odottamattomana selviytyjänä.

Albumi, pop / elektroninen

Handshaking: Garden Clogs. PME. ★★★

Töölön ketterässä vaikuttanut Fedja Kamari eli Handshaking esittää esikoissooloalbumillaan ilahduttavan terävää ja mietityn konseptuaalista elektronista poppia. Vuosien mittaan useaan kertaan uusiksi väännettyä Projektia leimaa ja rasittaa kuitenkin modernin läppärikäsityön viileän välinpitämättömästi säksättävä henki. Pitkälti englanniksi lauletusta musiikista kuultaa samaa klangia kuin kotimaisella Shine 2009:llä – klubinyanssit on tosin viilattu ysäriltä tähän päivään. Luontosävyjä tavoittavan albumin nimibiisi kuulostaa aamuyön house-bileiden jälkihuminalta puutarhan rauhassa tai epidemian tyhjentämissä coworking-tiloissa.

Artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat